Asia on samannimisen britti-yhteen ensimmäinen studioalbumi.
80-luvun alussa musiikkibisneksestä oli tullut lopultakin oikeaa bisnestä jota johti ammattimaisesti johtajat joilla ei enää välttämättä ollut minkäänlaista taustaa musiikin parissa. Nämä pukumiehet olivat nimenomaan tekemässä rahaa musiikilla siinä missä millä tahansa muullakin hyödykkeellä. Kaupan teosta haluttiin ennustettavampaa joten muusikoiden työtä alettiin ohjaamaan levy-yhtiöiden taholta aiempaa tarkemmin huomioiden kohderyhmätutkimukset ja radiokanavien toiveet.
Tässä ilmastossa proge-muusikot joutuivat erityisen pahasti tuuliajolle. Olihan heidän musiikkinsa kaikkea muuta kuin ennalta arvattavaa. Suuri osa koko tyylisuuntauksen tehnoa rakentui nimenomaan jatkuvalle muutokselle ja yllätyksille. Asioille joita uusi musiikkiteollisuus kammosi.
Yksi näistä tuuliajolle jääneistä proge-rokkareista oli basisti/laulaja John Wetton. Wetton oli jäänyt työttömäksi vuonna 1974 kun Robert Fripp oli hajottanut yllättäen King Crimsonin, yhtyeen johon Wetton oli tahtonut panostaa pitkällä tähtäimellä. Crimsonin jälkeen Wettonista tuli eräänlainen joka paikan höylä joka soitti lyhyitä aikoja monissa eri yhtyeissä joista mainittakoon mm. Roxy Music, Uriah Heep ja Wishbone Ash. Kaikissa näissä Wettonin rooli oli varsin pieni ja pääosaan hän nousi jälleen vasta vuonna 1978 progressiivista rockia soittaneessa supergroup U.K.:ssa jonka hän perusti Eddie Jobsonin, Bill Brufordin ja Allan Holdsworthin kanssa. U.K. tuli kuitenkin tiensä päähän jo kahden levyn jälkeen vuonna 1979 kun kävi selväksi ettei sen monimutkainen musiikki käynyt kaupaksi riittävän hyvin uudessa uljaassa musiikkimaailmassa.
Wetton päätti muuttaa uransa suuntaa. Progressiivisen rockin aika oli ohi ja hän nousisi valokeilaan toden teolla vokalistina kaupallisemman musiikin nostattamana. Wetton sai tuekseen voimakkaita taustahahmoja. Kovassa nousussa oleva A&R -mies John Kalodner alkoi tosissaan ajamaan Wettonia etua ja hän sai managerikseen Yesiä ohjastaneen Brian Lanen.
Kalodner järjesti Wettonin yhteen nuoren etelä-afrikkalaisen nousevan kyvyn kanssa. 27-vuotias kitaristi Trevor Rabin oli luonut suht menestyksekästä uraa kotimaassaan johtamansa pop-bändi Rabbitin riveissä ja oli nyt kiinnostunut siirtymään seuraavalle tasolle ja tekemään nimeä myös kansanvälisessä mittakaavassa. Pianistina klassisesti koulutettu Rabin oli taitava kitaristi, pätevä vokalisti ja koonnut jo melkoisen repertuaarin puolivalmiita uusia lauluja. Wettonin ja Rabinin kemiat eivät kuitenkaan täysin kohdanneet ja Wetton hyppäsi nopeasti seuraavan kitaristin kelkkaan.
Lane paritti Wettonin yhteen toisen haaksirikkoisen suojattinsa kanssa. Kitaristi Steve Howelta oli mennyt bändi alta äskettäin kun Yes oli päättänyt toimintansa Drama-levyn jälkeen. Sinänsä onnistuneen Drama-levyn jälkeisellä kiertueella oli käynyt selväksi ettei Trevor Horn pystyisi pitkällä tähtäimellä paikkaamaan yhtyeen alkuperäistä ja rakastettua vokalistia Jon Andersonia. Horn jätti Yesin ja jäljelle jäänyt miehistökin alkoi vähin äänin etsimään uusia mahdollisuuksia.
Wetton ja Howe jammailivat muutaman päivän yhdessä. Kombinaatiossa tuntui olevan potentiaalia ja he kutsuivat nuoren rumpali Simon Phillipsin mukaan. Syystä tai toisesta yhteistyö Phillipsin kanssa ei johtanut muutamia treenejä pidemmälle ja seuraavaksi soiton sai jälleen yksi proge-veteraani, Emerson Lake & Palmerista tuttu, Carl Palmer. Myös Yesin Alan Whitea oli kosiskeltu mukaan, mutta ei koskaan saapunut paikalle. Ilmeisesti projekti XYZ jota hän viritteli Chris Squiren ja Jimmy Pagen kanssa vaikutti kiinnostavammalta. XYZ:sta ei lopulta tullut mitään, mutta onneksi Whiten tulevaisuudessa häämötti jo menestys edellä mainitun etelä-amerikkalaisen kitaristin kelkassa…
Kuten Wetton ja Howe myös Carl Palmer oli jäänyt äskettäin tyhjän päälle kun Emerson Lake & Palmer oli ajanut karille vuonna 1978 surullisen kuuluisalla Love Beach -levyllään. Kolmikon kemiat toimivat niin hyvin että etenkin Wetton ja Palmer olisivat tahtoneet edetä kitara-basso-rumpu -triona (Englannin Rush…?). Howe oli eri mieltä ja tahtoi mukaan koskettimet.
Ilmeinen valinta kosketinkioskia* hoitamaan oli Howen vanha Yes-kumppani Geoff Downes. Downesista tulikin tärkeä sävellyskumppani Wettonille. Wetton on kertonut että Howen kanssa heidän visionsa eivät aina oikein kohdanneet sillä Howella oli tapana sävellyksissään pyrkiä kohti progempaa ja instrumentaalipainotteisempaa ilmaisua kun Wetton itse halusi pitää kappaleet simppeleinä ja tehokkaasti esitettyinä lauluina joissa ei ollut mitään ylimääräistä. Downes oli Wettonin kanssa täysin samoilla linjoilla ja loppujen lopuksi parivaljakko sävelsikin suurimman osan debyyttilevyn materiaalista vaikka Howe ja Palmer muutaman biisin yhteyteen oman nimensä mukaan saivatkin.
* (tosin keikoilla Downesin ”kioski” paisui suoranaiseksi supermarketiksi sillä hänellä oli mukanaan parhaimmillaan/pahimmillaan lähes 30 erilaista kosketinsoitinta)
Manageri Brian Lanesta yhtye ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Hän ei oikein oikein luottanut Wettoniin keulahahmona oli sitä mieltä että yhtyeeseen tarvittaisiin erillinen vokalisti jonka kaupallisesti virittyneet äänihuulet varmasti voittaisivat USA:n radioyleisöt puolelleen. Kokeilemassa onneaan kävivät ainakin entinen Journey-vokalisti Robert Fleischman, Electric Light Orchestran laulava multi-instrumentalisti Roy Wood sekä vielä kerran Trevor Rabin. Lopulta Wetton, Howe, Palmer ja Downes päättivät kuitenkin jatkaa kvartettina. Howen ja Rabinin tiet tulisivat kohtaamaan tasan kymmenen vuotta myöhemmin Yesissä.
David Geffenin perustama tuore levy-yhtiö Geffen (doh!) kiinnitti Asia (nimi oli Brian Lanen luomus) ilmeisesti jo hyvin varhaisessa demo-vaiheessa. Sen verran vetovoimaa näillä veteraaneilla taustajoukkoineen oli. Geffen ei kuitenkaan ollut valmis antamaan vapaita käsiä neljälle proge-veteraanille. Odotuksena oli että nelikko tuo pöytään levyn jolla on roimasti enemmän kaupallista potentiaalia kuin herrojen aikaisemmilla yhtyeillä ja tätä varmistamaan levy-yhtiö tahtoi valita tuottajan joka ohjaisi taitelijat haluttuun lopputulokseen.
Tuottajaksi valikoitui muutamien kokelaiden joukosta lopulta Mike Stone (1951-2002) oli aloittanut uransa äänittämällä mm. Genesistä ja Queenia nousten lopulta tuottajaksi. Vuonna 1981 hän oli ollut tuottamassa jättimäiseksi menestykseksi muodostunutta Joyrneyn AOR-hittiä Escapea.
Asian tyylin keskeisiksi vaikutteiksi nousikin Journeyn kaltaiset AOR-bändit (album-oriented-rock) jotka etenkin USA:ssa olivat nousseet 70-luvulla valtavan suosituiksi. Punk saa usein kunnian progen tappamisesta, mutta kaupallisessa mielessä vanhoille progesauruksille AOR-yhtyeet olivat huomattavasti merkittävämpi uhka. Journey, Boston, Foreigner ja Toto olivat nousseet lyhyessä ajassa erittäin suosituiksi ja levy-yhtiöiden A&R-miehet yrittivät innokkaasti ohjata proge-bändejä samaan suuntaan.
Edellä lueteltujen AOR-bändien musiikkia voi kutsua myös areena-rockiksi sillä se oli räätälöity soimaan muhkeasti paitsi jenkkien rakkaissa autoradioissa niin myös isoilla rock-areenoilla. AOR pelkisti progressiivisen rockin koukeroiset kappalerakenteet, siloitteli pois kummallisuudet ja äärimmäisimmän monimutkaisuuden nostaen pääosaan tarttuvat ja massiiviset kertosäkeet. Progesta säästettiin kuitenkin taitava muusikkous, huolitellut tuotanto-arvot ja pyroteknisille sooloosuuksillekin annettiin silloin tällöin tilaa. Onkin ironista että Asian nelikko haki nyt vaikutteita yhtyeiltä jotka olivat alunperin rakentaneet oman radioystävällisen proge/pop/hardrock-fuusionsa osittain juuri heidän entisten yhtyeidensä innostamana.
Levy käynnistyy sen tunnetuimmalla kappaleella ”Heat Of The Momentilla”. Se on tarttuva, hieman korni, ja hyvin suureellisesti soiva ralli. Eli varsin täydellinen biisi jonka yksinkertaisessa tahdissa heiluttaa nyrkkiä ja laulaa mukana valtavalla rokkiareenalla. Howen kappaleen keskiosassa helähtelevä koto ja Downesin leikkisät syntetisaattorit piristävät hieman kokonaisuutta joka jää auttamatta itselleni levyn vähäisimmäksi anniksi.
”Heat Of The Moment” oli viimeinen levylle sävelletty kappale joka syntyi vasta kun David Geffen kuuli bändin mielestä valmiin levyn ja vaati vielä yhtä kappaletta josta tulisi varmasti hitti. Wetton ja Downes toimittivat Geffenille hitin. ”Heat Of The Momentista” tuli valtava menestys joka veti perässään koko albumin komeaan nousuun.
Levnyn seuraava biisi Only Time Will Tell” on enemmän makuuni. Se alkaa dramaattisella syntetisaattori-introlla johon yhtyy pian Howen ujeltava sähkökitara. Kuten Dramalla myös tällä levyllä Downesin ja Howen yhteispeli toimii mainiosti. Etenkin Howen kitarat soivat kautta levyn tuhdin maukkailla ja purevilla soundeilla. Downes sortuu hetkittäin hieman korneihin soundiratkaisuihin. Howe on muutenkin hyvässä iskussa ja hänen omalaatuinen soittonsa tuo mukavasti persoonallisuutta Asian sointiin vaikkei hänen kitarointinsa toki yhtä monipuolista ja villiä olekaan kuin Yesin kulta-aikoina. Howen kitarasoolot pysyvät lyhyinä, mutta siellä täällä hän pääsee loistamaan silläkin saralla ja mm. ”One Step Closerin” monella eri kitaralla suoritetut juoksutukset ovat hienoa kuultavaa.
John Wettonin bassokitarointi kautta levyn on todella yksinkertaista hänen pitäytyessä lähinnä pitämään rytmiä yllä. Mitään koristeluita häneltä ei kuulla ja bassokitaran soundikin on kovin kohtelias siihen nähden miten komeasti instrumentti aiemmin on Wettonin käpälissä ärjynyt. Tämä on pettymys sillä Wetton oli osoittanut U.K.:ssa ja King Crimsonissa olevansa todella väkevä basisti enkä oikein ymmärrä mitä tarkoitusta palveli että bassokitaran roolia vähennettiin näin paljon.
Vokaaleihin Wetton panostikin sitten selvästi enemmän ja hän laulaa tällä levyllä paremmin kuin koskaan aiemmin. Osittain ehkä siksi että musiikki on yksinkertaisempaa joten laulaa luikauttaminen lienee helpompaa sekin. Wettonin ääni joka tapauksessa kuulostaa oikein hyvältä. Siinä on miehekästä karismaa ja hän laulaa aiempaa voimallisemmin ja puhtaammin, mutta äänessä on tarvittaessa silti aavistus karskia säröä. Wettonin maanläheinen ääni erottaa Asiaa myös monista muista AOR-yhtyeistä joiden laulajat ovat usein enemmän koulukuntaa kiljukaulaiset puoli-virtuoosit. Sen mitä Wetton näille kavereille oktaaveissa häviää hän ottaa takaisin karismassa ja voimassa. Päällekkäin äänitettyjen moniraitaisten vokaaliosuuksien special-mies Mike Stone oli toki varmasti merkittävä syy Wettonien vokaalien harppauksessa uudelle tasolle. Usein Wettonin ääni soikin kerrostetusti monen vokaaliraidan voimin.
Vaan mitä Wetton äänellään meille sitten kertoo? Valitettavasti sanoitukset ovat aika tyhjänpäiväistä osastoa tyyliin ”hei hei täältä tulee fiilis”. Ainoastaan ”Wildest Dreamsin” sanoitukset jossa seurataan kauhistuneena reaaliajassa modernin tiedonvälityksen kautta suursotaa resonoivat. Sanoituksissa manataan kaukaa linjojen takaa armeijoitaan johtavia kenraaleja jotka eivät uhraa pienintä ajatustakaan tykinruuaksi lähettämilleen ihmisille. Etenkin juuri nyt kun Venäjän bunkkeripappa Vladimir Putin on käynnistänyt barbaarisen hyökkäyksen Ukrainaan sanoitukset tuntuvat erityisen ajankohtaisilta koko maailman seuratessa voimattomina sivusta tapahtumia television ja internetin kautta.
When evening comes, we sit and watch the veejay’s
Clips and rushes come from who-knows-where
From Washington across to California
With fighting breaking out in Leicester Square
We see the soldiers moving on to victory
And children trampled under marching feet
They fight for king and country
How many millions will they put to sleep?
Wildest dreams, wildest dreams
Wildest dreams, wildest dreams
”Time Againin” sanoituksissa päätään nostaa puolestaan nostaa Wettonin valitettava tapa kirjoittaa loputtomasti lauluja petollisista, puukkoa selkään iskevistä, naisista. Tällaisten sanoitusten jatkuva toistuminen Wettonin uralla herättää epäilyksiä suoranaisesta naisvihasta, mutta myönnettäköön että Asian debyytillä tämä ei vielä muodostu ongelmaksi asti.
Jos Wettonin bassottelu jättää toivomisen varaa levyllä niin rytmiryhmän toinen puolisko Carl Palmer pärjää hieman paremmin. Palmerin soitto on tiukkaa ja usein varsin nokkelaa vaikkei häneltä ELP:stä tuttua virtuoosimaista ja hyperaktiivista otetta kuullakaan muutamia lyhyitä vyörytyksiä huolimatta. Dramaattisen ”Wildest Dreamsin” sisään Palmer onnistuu leipomaan onnistuneesti jopa sähäkän mini-rumpusoolon.
Lue myös: Levyarvostelu: Yes: The Quest (2021)
Asia on yksi niistä levyistä joiden toinen puolisko on ensimmäistä vahvempi. Tämä saattaa johtua siitä että levyn kolme ensimmäistä biisiä ovat yhtyeen kaupallisimmin suunntauneimman kaksikon Wettonin ja Downesin yksinään säveltämiä. Eivät Wettonin ja Downesin kahdestaan säveltämän kappaleet vmissään nimessä heikkoja kappaleita ole, mutta on kiinnostava miten loppupuoliskolla meno selvästi piristyy kun Howe nousee useammin mukaan sävellykrediitteihin. Vaikka biisirakenteet pysyvät edelleen hyvin yksinkertaisina ja kaavamaisina on loppupuoliskon materiaaliin päässyt mukaan enemmän kaikenlaista pientä korostelua ja sooloilua.
Yksi levyn parhaista biiseistä onkin sen ainoa koko bändin nimiin merkitty kappale ”Time Again”. Se sisältää astetta monimutkaisempaa yhteissoittoa bändiltä useiden nopeiden katkorytmien ja muutamien pienten yllätyskäänteiden muodossa. Howe revittelee komeasti surisevan ja sähisevän kitarasoolon ja Palmerin soitossa on aavistus hänen vanhaa ELP-energiaa. Kerrassaan hieno biisi. Luultavasti Asian uran paras.
Muita kohokohtia ovat Wettonin, Downesin ja Howen nimiin merkitty ”Cutting It Fine” ja levyn paras Wetton/Downes -sävellys ”Wildest Dreams”
”Cutting It Fine” alkaa Howen akustisella introlla jota seuraa ihastuttavan kireästi soivat sähkökitaralinjat. Wetton puhkuu vokaaliosuutensa uhmakkaasti ja Palmer rullaava rumpalointi antaa kappaleelle energiaa. Muulle levylle hyvin epätyypillisesti kappale päättyy hieman irralliseen kuuloiseen, mutta maukkaaseen syntetisaattorihymniin. Kaukana taustalla soi sotilaallisesti Palmerin pärisyttämä virvelirumpu. Tälläistä pientä ilmavuutta ja yksityiskohtaisuutta olisi kaivannut levylle enemmän. ”Cutting It Fine” on kappale jota yhtye oli hahmotellut jo trio-vaiheessa Simon Phillipsin kera.
”Wildest Dreams” puolestaan sisältää jo aiemmin mainostetut levyn kiinnostavimmat sanoitukset sekä onnistuneen loppunostatuksen Palmerin sooloilun ryydittämänä. Howen vinkeästi kiertelevä ja kaarteleva sähkökitara-intro ja Downesin hienosti jännitystä nostattava rytminen pianon kilkatus ovat toimivia elementtejä myös.
Lue myös
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Kaiken kaikkiaan levy sisältää paljon hyviä hetkiä ja sen kappaleet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin iskeviä. On kuitenkin harmi että Asia ei rytmisesti ja ylipäätänsä instrumentaalisesti ottanut edes hieman rohkeampaa ja seikkailullisempaa linjaa. Tämä debyytti olisi ollut varmasti tehokkaampi ja ylipäätänsä yhtyeen ura pitkällä tähtäimellä vakaammalla pohjalla jos yhtye olisi ottanut oppia 80-luvun alun Rushista ja yhdistellyt radioystävälliseen yleistunnelmaan ja isoihin kertosäkeisiin edes aavistuksen koukeroisempaa instrumentaalista tulivoimaa. Tähän Asian muusikoilla olisi ollut resursseja siitä ei ole epäilystä.
Valitettavasti Asia ei onnistunut ikinä petramaan mainiosta debyytistään. Päin vastoin. Yhtye jäi toistelemaan ensimmäisen levyn kuvioita vuosi vuodelta latteammin ja väsyneemmin lopputuloksin. Kahta levyä myöhemmin Howe oli ajettu ulos yhtyeestä Wettonin alkoholin voimaannuttaman egon raivolla. Lopulta Wetton hyppäsi itsekin laivasta minkä jälkeen seurasi epämääräinen aikakausi basisti/laulaja John Paynen kera Downesin ollessa usealla albumilla ainoa alkuperäinen jäsen. Yhtyeen suosio vajosi baaribändien tasolle.
Lopulta alkuperäinen kvartetti palasi yhteen vuonna 2006 tehden kolme kohtalaisen onnistunutta levyä debyytin askelmerkkejä soveltaen. Samalla suosio nousi merkittävästi Paynen vuosista ja yhtye keikkaili ahkerasti 1000-2000 hengen keikkapaikoissa. Howe jätti lopulta Asian vuonna 2013 keskittyäkseen Yesiin ja omaan soolouuraansa. Jäljelle jäänyt kolmikko julkaisi uuden kitaristin kera vielä yhden vaisun studiolevyn (Gravitas, 2014). John Wetton menehtyi paksusuolen syöpään 2017 minkä olisi voinut kuvitella olevan vihdoinkin Asian loppu. Mutta ei, yhtye on keikkaillut vielä tämänkin jälkeen satunnaisesti Ron ”Bumblefoot” Thal tai Billy Sherwood vokalistinaan.
Vuonna 1982 Asian horisontisssa häämöttävä spiraalimainen syöksykierre oli vielä vaikeasti ennustettavisssa sillä debyytistä tuli aivan valtaisa menestys. Lyhyen hetken aikaa Asia oli yksi planeetan suosituimmista yhtyeistä. Joidenkin lähteiden mukaan Asia oli vuoden 1982 myydyin levy ja kaiken kaikkiaan on arvioitu että sitä myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Vaikka levy oli räätälöity menestykseen sen suosio ylitti silti kaikkien villeimmätkin odotukset ja alunperin teatteri-kiertueelle buukattu yhtye upgreidattiin nopeasti soittamaan areenoille ja jopa stadioneille.
Yhä edelleen, 40 vuotta debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen, on äärimmäisen epäsuosittua myöntää pitävänsä Asiasta. Etenkin jos satut puhumaan aiheesta progressiivisen rockin ystävien keskuudessa. Itse olen kolunnut progressiiviseen rockin hapokkaimmat ja avantgardistisimmat kulmat joten kehtaan sen vastapainoksi myöntää että nautin silloin tällöin suuresti myös Asian debyytin kaltaisesta purkasta. Asia onkin kuin musiikillinen vastine elokuvateatterien supersankari-spektaakkeleille. Sen musiikki on vauhdikasta ja suurta. Hieman tyhmää ja näyttävää eikä pintaa syvempää sisältöä ole juuri tarjolla, mutta meininki on silti viimeisen päälle hiottua. Ja pirun viihdyttävää.
Kun huomioidaan Asian jäsenten menneisyys on ymmärrettävää että levy tuotti pettymyksen monille vanhoille faneille jotka odottivat nelikon jatkavan siitä mihin he edellisissä bändeissään jäivät. Mutta jos Asian debyyttiä tarkastelee kiihkottomasti ilman ennakkoluuloja on se pääosin oikein toimivaa ja hienosti soitettua areenarokkia. Itse en todellakaan ole suuri AOR:n ystävä, mutta tällä levyllä näiden neljän muusikon persoonallisuus ja taito loistaa musiikin rajoittuneesta luonteesta huolimatta silti niin väkevänä että se nousee kevyesti yli genrensä tasapäisen massan.
Parhaat biisit: ”One Step Closer”, ”Sole Survivor”, ”Time Again”, ”Wildest Dreams”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Heat of the Moment” John Wetton, Geoff Downes 3:48
- ”Only Time Will Tell” Wetton, Downes 4:44
- ”Sole Survivor” Wetton, Downes 4:48
- ”One Step Closer” Wetton, Steve Howe 4:16
- ”Time Again” Downes, Howe, Carl Palmer, Wetton 4:45
- ”Wildest Dreams” Wetton, Downes 5:10
- ”Without You” Wetton, Howe 5:04
- ”Cutting It Fine” Wetton, Downes, Howe 5:35
- ”Here Comes the Feeling” Wetton, Howe 5:42
Muusikot
John Wetton: vokaalit, bassokitara Geoff Downes: koskettimet, taustavokaalit Steve Howe: kitarat, taustavokaalit Carl Palmer: rummut, perkussiot
Tuottaja: Mike Stone
Levy-yhtiö: Geffen
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti