Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)

The Gardens Of Loss on Mike Johnsonin ensimmäinen sooloalbumi.

Amerikkalainen kitaristi ja säveltäjä Mike Johnson tunnetaan erityisesti avantproge-yhtyeestä Thinking Plague. Johnson perusti Thinking Plaguen Denverissä yhdessä Bob Draken kanssa vuonna 1982. Johnson oli aina yhtyeen keskeisin säveltäjä, mutta myös Drake sävelsi runsaasti materiaalia. Vuoden 1998 In Extremis -levystä alkaen Thinking Plaguesta tuli kuitenkin nimenomaan Johnsonin yhtye, vaikka Drake vierailijana vielä mukana vaikuttikin. Tämän jälkeen Thinking Plague julkaisi Johnsonin johdolla verkkaiseen tahtiin kolme toinen toistaan hienompaa levyä, joista viimeisin Hope Against Hope ilmestyi vuonna 2017.

Ja nyt yhteensä seitsemän Thinking Plague -levyn jälkeen 74-vuotias Mike Johnson on julkaissut ensimmäisen albumin oman nimensä alla. Albumin, joka kuulostaa erehdyttävästi… no Thinking Plaguelta. Miksei sitä sitten julkaistu tuon brändin alla? Johnson itse on kertonut halunneensa vapautua odotuksista, joita Thinking Plague -nimeen kohdistuu, ja toisaalta pitkän uran jälkeen ottaa täyden syyn tai kunnian lopputuloksista. Ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää, tosin pakko myöntää, että en henkilökohtaisesti usko, että kukaan yhtyeen fani olisi erityisesti pettynyt tai järkyttynyt mistään The Gardens Of Loss -levyllä kuultavista ratkaisuista.

The Gardens Of Loss kuulostaa siis Thinking Plaguelta, mutta mitäs se sitten käytännössä tarkoittaa? Pieni kertaus ummikoille: Thinking Plaguen musiikki asettuu avantprogen, kamarirockin ja modernin taidemusiikin rajapintaan. Musiikin ytimessä on tiukka ja vahva sävellyksellinen ajattelu: kappaleet ovat erittäin tarkasti kirjoitettuja, rakenteellisesti monimutkaisia ja täynnä rytmisiä sekä harmonisia käännöksiä, joissa yksilöllinen virtuositeetti väistyy kollektiivisen kudoksen tieltä. Mitään ei jätetä sattuman varaan eikä etenkään yhtyeen myöhäistuotannossa improvisaatiolle ole jätetty juuri tilaa. Jopa kitarasoolot ovat usein ymmärtääkseni läpisävellettyjä. Rock In Opposition -perinteen vaikutus kuuluu dissonoivassa ilmaisussa ja äkillisissä kontrasteissa, mutta yhtye vie estetiikan usein vielä pidemmälle kohti tiivistä ja kontrolloitua nykymusiikillista ilmaisua.

Kaikki tämä on totta siis yhä myös The Gardens Of Lossilla ja miksei olisi, koska sen takana on mies, joka on säveltänyt suurimman osan myös Thinking Plaguen musiikista. The Gardens Of Loss ei kuitenkaan ole mikään hiilipaperikopio vanhasta vaan uusiakin kujeita on mukana. Johnsonin sävellykset ovat tälläkin kertaa enimmäkseen erittäin monimutkaisia, mutta jotenkin helpommin kuunneltavia kuin useilla aiemmilla Thinking Plaguen levyillä. Ehkä koska musiikki ei ole missään vaiheessa erityisen meluisaa tai repivää, vaikka tavanomaisen tonaalisuuden rajoja usein venytetäänkin. Yleisesti ottaen sävellykset eivät ole myöskään aivan yhtä tiiviitä kuin aiemmilla Thinking Plaguen levyillä. Musiikki ei muutu yhtä kiivaaseen tahtiin vaan teemojen kehittely on hitaampaa ja ilmavampaa, jolloin kaoottisuuden tunne vähenee ja kuulijan on helpompi pysyä mukana.

Kaltaiselleni maallikolle helpoiten havaittava uudistus levyllä on tietysti aiempaa laajempi instrumentaatio. Johnson on toki käyttänyt aiemminkin perinteistä rock-instrumentaatiota laajempaa palettia, mutta nyt hänellä on käytössään huiluja, vaskipuhaltimia, puupuhaltimia, viuluja, sello, kontrabasso ynnä muita, joiden avulla hän laatii hienostuneita orkestraatioita, jotka ottavat välillä pääosan ja välillä sulautuvat saumattomasti tavanomaisempaan bändi-instrumentaatioon. Nämä taidemusiikista tutut instrumentit esiintyvät eri kokoisina kombinaatioina kappaleesta riippuen ja välillä päällekkäisäänitysten avulla on luotu jopa suuren orkesterin tuntua.

Mukana on myös vanhoja tuttuja Thinking Plaguen aiemmilta levyiltä, mutta myös merkittäviä uusia muusikkonimiä. Vanhoista Thinking Plague -hahmoista suurimpaan rooliin nousee vokalisti Elaine diFalco, jonka kuulaan eleetöntä laulua kuullaan lähes jokaisessa kappaleessa, vähintään sanattomasti. Muista veteraaneista pienempiin rooleihin jää kitaristi Bill Pohl, joka soittaa yhdellä raidalla, sekä yhdessä kappaleessa rumpuja ja bassokitaraa soittava Dave Willey (The Hamster Theater). Merkittävimmät uudet hahmot ovat levyn ruotsalainen rytmiryhmä, basisti Simon Steensland ja rumpali Morgan Ågren. Steensland ja Ågren soittivat aiemmin yhdessä JG Thirlwellin ja Steenslandin erinomaisella yhteisellä levyllä Oscillospira (2020). Suurimmalla osalla levyä soittava virtuoosimainen parivaljakko tuo levylle juuri sopivan annoksen rytmistä ketteryyttä ja voimaa.

Johnsonin sanoitukset ovat yleensä varsin synkkiä, joten ensisilmäykseltä The Gardens Of Lossin idyllinen kansikuva tuntuu yllättävänkin valoisalta. Tarkemmin katsottuna on kuitenkin selvää, että kuvan paratiisimainen laakso on uhattuna ja taustalla vaanivat synkät pilvet enteilevät pian koittavaa viattomuuden ajan päättymistä.

Johnson ei paaluta sanoituksissa poliittista asemaansa itsestään selvällä tavalla tälläkään kertaa, mutta varsin selväksi käy, ettei hän ole lainkaan tyytyväinen siihen, mihin suuntaan tällä hetkellä pinnalla oleva kylmä oikeistolaisuus maailmaa vie. Suoraviivaisimmillaan sanoitukset ovat kappaleessa “Boys With Toys”, joka kommentoi sarkastisesti “poikia leluineen”, eli nykypäivän sotaherroja, jotka pullistelevat sotakoneineen välittämättä siitä, ketkä niiden tuhovoiman alle jäävät. Tätä kirjoittaessani, kun Donald Trump ja ”sotaministeri” Pete Hegseth käyvät heikosti harkittua laitonta hyökkäyssotaansa Irakissa ja Vladimir Putinin brutaali seikkailu Ukrainassa jatkuu neljättä vuotta, ei kappale voisi olla ajankohtaisempi. Valitettavasti.

Lue myös:

Levyn ensimmäiset raidat “Dies Irae” ja edellä mainittu “Boys With Toys” muistuttavat eniten Thinking Plaguen tuotantoa. Hieman yli kolmeminuuttinen kuulaasti soiva “Dies Irae” sisältää säkenöiviä kitara- ja syntetisaattoritekstuureja, upeaa rumpalointia Kimara Sajnilta ja Elaine di Falcon laulun, joka luo välittömästi jatkumoa Johnsonin aiempaan tuotantoon. Alle kaksiminuuttinen “Boys With Toys” puolestaan on nopea ja päällekäyvä raita, jota potkii eteenpäin etenkin tehokas bassoriffi, mutta myös vimmainen rumpalointi. Intensiivisen rytmikudoksen läpi pistää siellä täällä Johnsonin sähkökitara ja di Falcon elektronisesti käsitelty ääni messuaa sanoituksia hengästyttävällä tahdilla. Jos “Dies Irae” muistuttaa Thinking Plaguen myöhäistuotannosta, vie “Boys With Toys” ajatukset bändin alkuaikoihin, jolloin mukana oli vielä häivähdys post-punk-vaikutteita.

Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen rockbändeille epätyypillisen instrumentaation määrä alkaa kasvaa ja samalla musiikki kääntyy yhä useammin taidemusiikin suuntaan.

“The Lords Of Creationin” alkupuolella kuullaan Canterbury-skenen mieleen tuovaa vokalisointia, mutta pian ääntely muuttuu kummallisemmaksi ja olisi kotonaan jollain 1900-luvun sarjallisen musiikin klassikolla. Saman raidan värisevä fagotti kanavoi Steve Reichin phasing-efektejä, mutta siellä täällä kirkkaalla, mutta voimakkaalla soundilla näppäillyt sähkökitarakuviot puolestaan tuovat mieleen Robert Frippin ja muistuttavat, että jonkinlaisesta oudosta rockmusiikista tässä kuitenkin on kysymys. Tehokkaimmin jousia käytetään raidalla “Transcience”, jossa dramaattisia jousikuvioita säestää ihastuttava tonaalisuuden rajoja koetteleva piano ja luultavasti takaperin äänitetty nuljuttava sähkökitara.

Lähes kahdeksanminuuttinen nimiraita nostaa pintaan kamarimusiikkimaisuuden. “The Gardens Of Lossin” musiikki on enimmäkseen pääosin akustista, rummut pärisevät vain muutamassa kohdassa cameo-roolissa ja Johnson itse soittaa lyhyen kermaisen sähkökitarasoolon. Pääosassa ovat jouset, jotka soittavat pitkiä ääniä muodostaen toismaallisia mystisiä harmonioita, jotka ovat vuoroin eteerisiä vuoroin dramaattisia.

Viimeinen raita, yli kahdeksanminuuttinen instrumentaali “Soulless In Gaza”, vetää ikään kuin kaiken yhteen. Se sisältää Johnsonille tyypillistä monimutkaista ja tarkkaa rytmiikkaa yhdistettynä monipuoliseen orkestraatioon, joka osoittaa, että modernin taidemusiikin sointi todellakin on mahdollista yhdistää saumattomasti rockbändin voimaan. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa jos Johnson vielä jonain päivänä saisi käskytettäväkseen kokonaisen sinfoniaorkesterin. Valitettavasti tämä lienee varsin epärealistinen toive, niin marginaalin marginaalissa hänen musiikkinsa on.

The Gardens Of Loss on tuotettu ainakin osittain joukkorahoituksen voimin, minkä myötä äänitysbudjetti lienee suurempi kuin Thinking Plaguella koskaan. Tämä kuuluu tietysti musiikin aiempaa laajemmassa orkestraatiossa, mutta myös todella erinomaisina soundeina. Johnsonin itsensä tuottama ja Colin Brickerin kanssa yhdessä miksaama levy kuulostaa upealta. Soundi on erotteleva, tarkka ja samaan aikaan tuhdin paksu ja voimakas. Dynamiikkaa on riittävästi, ja vaikka osa musiikista on päällekäyvää ja aggressiivista, ei levy rasita korvia kovallakaan äänenvoimakkuudella. The Gardens Of Loss kuulostaakin paremmalta kuin yksikään Thinking Plaguen albumeista.

46-minuuttinen The Gardens Of Loss hyödyntää niin luontevalla, väkevällä ja herkullisella tavalla rockin ja taidemusiikin keinoja, että en voi olla kutsumatta sitä modernin avantprogen mestariteokseksi. The Gardens Of Loss on Mike Johnsonin pitkän musiikkiuran huipentuma. Toivottavasti vain toistaiseksi, sillä minä tahdon tätä lisää.

Parhaat biisit: ”Boys With Toys”, ”The Lords Of Creation”, ”Transience”, ”The Gardens Of Loss”, ”Soulless In Gaza”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Thinking Plague – Decline and Fall (2012)

Kappaleet:

  1. Dies Irae 03:24
  2. Boys With Toys 01:59
  3. The Lords Of Creation 06:08
  4. Destitution Meal 02:54
  5. Transience 07:23
  6. Dumbstruck 07:53
  7. The Gardens Of Loss 07:48
  8. Soulless In Gaza 08:28

Muusikot:

Mike Johnson: kitarat, lap steel -kitarat, viulu, nauhaton-banjo, sampler-syntetisaattorin ohjelmointi ja ”lyijykynäkitarat” (7) Simon Steensland: basso (paitsi 7) Morgan Ågren: rummut ja lyömäsoittimet (3–6) Kimara Sajn: rummut ja lyömäsoittimet (1, 2, 8) Jeremy Kurn: piano Elaine diFalco: laulu Dave Willey: basso, rummut (7) Bill Pohl: kitarat (8) Elise Roy: huilut Caitlin Hilzer: oboe, englantilainen torvi Nuno Mourão: fagotit (3) Mark Harris: klarinetit, bassoklarinetti, alttosaksofoni Shane Endsley: trumpetit Jon Stubbs: pasuuna Oene van Geel: viulut, ”konserttimestari” Pablo Rodriguez: viulut George Dumitriu: alttoviulut Pau Sola Masafrets: sellot César Puente Sandoval: kontrabassot

Tuottaja: Mike Johnson

Levy-yhtiö: Cuneiform

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑