“From the rise and fall of an ancient dynasty, to the quest for a key to unlock the secrets of the universe, this album seeks to amplify the haunting echoes of the past and explore the unsolved mysteries of the present. Pyramid … the last remaining wonder of the ancient world.” (LP-levyn sisäkannesta löytyvä esittely.)
Kuulin vähän aikaa sitten uutisen Erich von Dänikenin kuolemasta. Von Dänikenin pyrki vakuuttamaan lukijansa siitä, että ulkoavaruudesta tulleet muukalaiset olivat muinoin avustaneet ihmisiä pyramidien ja muiden massiivisten rakennelmien tekemisessä. Hänen kirjoittamiaan kirjoja löytyi 1970-luvulla lapsuuskodistanikin. Samantapaisia pseudotieteellisiä juttuja kaikenlaisesta yliluonnollisesta ja ”selittämättömästä” tarjosivat myös Valittujen Palojen opukset. Aika taisi olla hyvä tuollaisia juttuja tarjonneille. Tietysti nykyäänkin on ufouskovaisia hörhöjä, mutta he etsivät tietonsa netistä, eivät kirjakaupoista.
Pyramidit ovat kiehtoneet ihmismieltä jo vuosituhansien ajan. Gizan pyramidi oli ikivanha jo antiikin aikoina. Jostain syystä pyramidit olivat nousseet 1970-luvulla jälleen ihmisten mielenkiinnon kohteiksi. Egyptin pyramidien mittojen suhteita on tutkittiin ja niistä koetettiin ennustaa tärkeitä ajankohtia. ”Tohtori” G. Patrick Flanagan havaitsi pyramidin mittasuhteilla olevan ihmeellisiä ominaisuuksia – ainakin täsmälleen oikeaan paikkaan pyramidin pienoismallin alle sijoitettujen käytettyjen partakoneenterien väitettiin muuttuvan mystisesti jälleen teräviksi!
Miten pyramidit sitten päätyivät The Alan Parsons Projectin kolmannen studiolevyn innoittajiksi? Alan Parsonsin ja Eric Woolfsonin mukaan Projectin ensimmäinen albumi Tales Of Mystery And Imagination oli nojannut menneeseen ja toinen albumi I Robot tulevaisuuteen. Kolmannella albumilla oli aika hypätä nykyhetken aiheisiin, jollaiseksi valikoitui muoti-ilmiöltä vaikuttanut pyramidi-into. Ainakin minusta tuo alussa oleva mahtipontiselta vaikuttava lainaus kertoo, etteivät Parsons ja Woolfson suhtautuneet pyramideihin mitenkään haudanvakavasti. Kun aihe oli löytynyt, jatkui työskentely jo vakiintuneella tyylillä. Woolfson ja Parsons kirjoittivat kappaleita, jonka jälkeen luottomuusikot ja vierailevat vokalistit pyydettiin Abbey Roadille ja Hipgnosis päästettiin suunnittelemaan levyn graafista ilmettä.
The Alan Parsons Projectin kolmannen albumin aikoihin levyillä käytettyjen muusikoiden lista oli vakiintunut. David Paton toimi basistina, Stuart Elliott rumpalina, Ian Bairnson kitaristina ja Duncan Mackay kosketinsoittajana. Andrew Powell teki orkesteri- ja kuorosovitukset, jotka olivatkin projektin alkuaikoina usein varsin vaikuttavia. Vierailevia laulusolisteja oli puolentusinaa.
Pyramid ei suinkaan ollut ensimmäinen pyramidilevy, jonka parissa Alan Parsons oli työskennellyt. Useimmat muistavat varmasti Pink Floydin The Dark Side Of The Moonin mukana tulleissa julisteissa olleen kuvan pyramideista, mutta Parsons oli myös tuottanut Ambrosian vuonna 1976 julkaistun Somewhere I’ve Never Travelled -albumin, jonka kannesta pystyi taittelemaan pyramidin pienoismallin! Pyramidin kansikuvaan Hipgnosis-porukka ujutti tietysti sekä pyramideja että muuta aiheeseen vihjaavaa. Migreenistä tai krapulasta kärsivän Parsonsin ympäriltä löytyy pyramidin muotoinen lampunvarjostin ja G. Patrick Flanaganin kirjoittama Pyramid Power. Ikkunasta näkyy pyramidi. Sisäkannesta löytyy lisää pyramideja sekä mm. kaavakuvia pyramidien huoneiden sijoittelusta, sarja epäilemättä pyramidin mitoista laskettuja vuosilukuja, partakoneenteriä sekä kasvonsa peittävä mies – mahdollisesti Woolfson.
Kahden edellisen albumin tapaan myös Pyramid alkaa instrumentaalilla. ”Voyager” tosin vaikuttaa lähinnä seuraavan kappaleen introlta samaan tapaan kuin ”A Dream Within A Dream” Tales Of Mystery And Imaginationilla. Multi-instrumentalisti John Leach, joka oli vieraillut myös kahdella edellisellä albumilla, käy soittamassa tällä kappaleella kanteletta.
Suoraan ”Voyagerin” perään jatkuva ”What Goes Up…” on vähäeleinen ja rauhallinen kappale, jonka basisti David Paton laulaa hieman flegmaattisen kuuloisesti. ”What goes up, must come down”, jonka tässä yhteydessä voi tulkita tarkoittavan sitä, ettei mikään kestä ikuisesti. Kappaleen melodia on yksinkertaisuudessaan selkeä ja hetkittäin se vaikuttaa oikeastaan kokeelta, jossa selvitetään kuinka vähistä musiikillisista aineksista voi tehdä laulun. Toisaalta musiikki tukee onnistuneesti kappaleen sanoituksia ja kieltämättä loppupuolella kuultavat orkesterisovitukset tekevät kokonaisuudesta hieman ryhdikkäämmän. Singlenäkin julkaistu kappale käväisi Yhdysvalloissa Billboardin Hot 100 -listan häntäpäässä.
Lue myös:
- Levyarvio: The Alan Parsons Project – Pyramid (1978)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 21-31
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 11-20
- Review: Gilgamesh – s/t (1975)
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
Lähes heti ”What Goes Upin” jälkeen alkava ”The Eagle Will Rise Again” jatkaa rauhallista linjaa. Colin Blunstone tulkitsee pääosin akustisen kappaleen hienosti ja Andrew Powellin orkesterisovitukset tukevat tunnelmaa onnistuneesti.
Lenny Zakatekin laulama “One More River” vie Pyramidin AOR-linjalle. The Alan Parsons Projectin tyyli ei ollut vielä jämähtänyt paikoilleen, joten myös tällaisia kokeiluja harrastettiin. Minulle kappaleen tyylistä tulee mieleen lähinnä Toto. Phil Kenzien soittama saksofonisoolo on raikas eikä Ian Bairnsonin kitarasoolokaan ole yhtään hassumpi.
“Can’t Take It With You” jatkaa aikuisrocktunnelmissa. Dean Ford laulaa tasapainoisen ja eheästi – joskin ehkä hieman liian yllätyksettömästi – rakennetun kappaleen sopivan vahvasti. On oikeastaan yllättävää, ettei tätä näppärää kappaletta julkaistu singlenä.
B-puolen aloitusraita ”In The Lap Of The Godsin” alku tuo mieleeni Ennio Morriconen säveltämän elokuvamusiikin 1960-luvun spagettiwesterneistä. Kappale jatkuu hitaana ja odottelevan tunnelmallisena hieman yli kolme minuuttia, jonka jälkeen tempo nousee ja Andrew Powellin sovittamat vasket, jouset ja kuoro pääsevät paisuttamaan kappaletta ehkä hieman liiankin massiivisiin mittoihin. Kuuntelukerrasta riippuen ”In The Lap Of Gods” on minusta joko tyylikäs, tai sitten aavistuksen verran kornin puolella. Vuoden 2008 laajennetulla cd-painoksella kuullaan myös versio, jolla Eric Woolfson soittaa pianolla osuuksia, jotka myöhemmin korvattiin orkesterin pauhulla.
”Pyramania” vie albumin musiikillisesti suunnilleen uuden aallon maisemiin. Jack Harrisin laulamissa sanoituksissa vitsaillaan pyramidien väitetyistä ominaisuuksista. ”Pyramania” tuntuu hieman oudolta kappaleelta albumin selkeitä proge-elementtejä sisältävien kappaleiden joukossa. Ehkä tämä Britanniassa singlenäkin julkaistu kappale olikin suunnattu projektin kotiseudulle – siellähän punkbändit ja uuden aallon yhtyeet alkoivat herättää näihin aikoihin huomiota.
Reippaasti etenevä instrumentaali ”Hyper-Gamma-Spaces” tuo mieleen Jean-Michel Jarren instrumentaalit. Ilmeisesti sekvensserin avulla luotu tausta rullaa mukavasti ja Stuart Elliottin suora rumpukomppi vetää kappaletta vastustamattomasti. Nimensä kappale sai matemaatikko Richard Woolfsonin – Ericin veljen – väitöskirjan nimestä. Tätä näppärää pikku instrumentaalia käytettiin 1990-luvun alussa television Kuningaskuluttaja-ohjelman tunnusmusiikkina.
Levyn päättää tuttuun tapaan tyylikäs balladi. John Miles pääsee tulkitsemaan ”Shadow Of A Lonely Mania” sielunsa kyllyydestä. Kappaletta rakennetaan rauhallisesti nelisen minuuttia, mutta viimeisestä puolitoistaminuuttisesta ei onneksi rakenneta liian mahtipontista. ”Shadow Of A Lonely Man” kuuluu mielestäni The Alan Parsons Projectin onnistuneimpiin balladeihin.
Pyramid ei ollut aivan I Robotin kaltainen myyntimenestys, eivätkä arvostelijatkaan pitäneet siitä I Robotin tapaan. Albumin tuotantopuolta kyllä kehuskeltiin ja ilmeisesti The Alan Parsons Prjojectissa oli jotain saksalaisiin uppoavaa – Pyramid nousi siellä albumilistan kolmanneksi. Levyn myyntiluvut joka tapauksessa vakuuttivat Parsonsin, Woolfsonin ja levy-yhtiön The Alan Parsons Projectin kaupallisesta potentiaalista. Kun sopiva muotti oli löydetty, saatiin projektilta melko tasalaatuista uutta materiaalia kauppoihin jatkossa noin kerran vuodessa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project – I Robot (1977)
Tuottaja: Alan Parsons
Levy-yhtiö: Arista
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti