Rajaz on Camelin 13. studioalbumi.
Camel syntyi Englannissa vuonna 1971, kun Andrew Latimer (kitara, laulu), Doug Ferguson (basso), Peter Bardens (kosketinsoittimet) ja Andy Ward (rummut) muodostivat kokoonpanon, joka erottui melodisella ja pehmeästi virtaavalla progressiivisella rockilla. Varhaiset levyt Camel (1973) ja Mirage (1974) loivat yhtyeen tunnistettavan soundin: laulava kitaramelodiikka, lämpimät kosketinsävyt ja progebändiksi maltillinen virtuositeetin esittely. Instrumentaalinen The Snow Goose (1975) toi yhtyeelle laajemman yleisön ja kulttimaineen, ja sitä seurannut laadukas Moonmadness (1976) kruunasi yhtyeen varhaisen kultakauden.
Yhtyeen toisen vaiheen voi katsoa alkaneen Moonmadnessin jälkeen, kun Ferguson jätti yhtyeen. Hän ei ollut keskeinen säveltäjä, mutta hänen lähtönsä horjutti tasapainoa Latimerin ja Bardensin välillä – kaksikon sävellysyhteistyö alkoi rakoilla. Rain Dances (1977) oli vielä suht toimiva kokonaisuus, mutta Bardensin viimeiseksi Camel-albumiksi jäänyt Breathless (1978) osoitti jo suuntavaikeuksia. Tämän jälkeen Latimer siirtyi yhä selvemmin yhtyeen johtoon, ja vuoteen 1984 asti Camel julkaisi useita vaihtelevan tasoisia levyjä. Vuonna 1984 ilmestynyt Stationary Traveller oli paras Camel-levy pitkään aikaan, mutta se ei menestynyt kaupallisesti. Toisin kuin jotkut progeyhtyeet, jotka onnistuivat yksinkertaistamaan ilmaisuaan 80-luvulla näin suuren yleisön suosion puolelleen voittaen, Camel ei yrityksestä huolimatta pystynyt samaan. Levy-yhtiö Decca ei jatkanut yhtyeen levysopimusta ja kymmenen studiolevyn jälkeen Camelin tie näytti nousseen pystyyn.
80-luvun lopulla Latimer kamppaili terveysongelmien sekä yhtyeen nimeen ja oikeuksiin liittyneiden kiistojen kanssa. Lopulta hän sai Camel-nimen kokonaan omaan hallintaansa, muutti Kaliforniaan ja perusti kumppaninsa Susan Hooverin kanssa levymerkin Camel Productions. Tämä merkitsi uuden, itsenäisen Camelin alkua. Käytännössä yhtye oli tuolloin kuitenkin Latimerin sooloprojekti: hän sävelsi, sanoitti (yhdessä Hooverin kanssa), sovitti ja tuotti musiikin, ja muut muusikot kutsuttiin mukaan projektiluonteisesti.
Uusi Camel-musiikki oli sisäänpäin kääntynyttä ja tarinallista. Dust And Dreams (1991) ja sitä seurannut Harbour Of Tears (1996) olivat konseptialbumeita, mutta valitettavasti eivät kovin vahvoja sellaisia. Itse tuotettujen levyjen synteettiset orkestraatiosoundit ja musiikin usein tasapaksu, junnaava ilmaisu jättivät paljon toivomisen varaa. Pienet valonpilkahdukset löytyivät lähinnä Latimerin edelleen kauniista ja tunteikkaista kitarasooloista.
Voitte siis kuvitella, että en ollut erityisen innoissani kun kauppojen hyllyille ilmestyi Camel Productionsin kolmas levy Rajaz. Vaan mitäpä sitä enempää kiertelemään ja kaartelemaan… isken spoilerin pöytään: Rajaz on erinomainen levy ja huikea parannut väsyneiden edeltäjiensä jälkeen.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
- Review: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)
- Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-42
Levyn nimi Rajaz viittaa muinaiseen arabialaiseen runomittaan, jota kulkijat ja karavaanit käyttivät pitääkseen askeleensa rytmissä aavikolla. Rajaz onkin puolittainen konseptialbumi, sillä noin puolet kappaleista viittaa ainakin löyhästi arabialaiseen kulttuuriin tai aavikkotunnelmiin. Tätä korostaa myös levyn kansi, jonka väreilevässä kuumuudessa dyynien halki vaeltaa kamelikaravaani.
Rajazin matka käynnistyy seitsemänminuuttisella instrumentaalilla ”Three Wishes”. Utuisen intron jälkeen käy nopeasti selväksi, että asiat ovat muuttuneet sitten edellisen levyn. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy soundeihin. Siinä missä kaksi edellistä Camel-levyä kuulostivat lähinnä kotitekoisilta demoilta, nyt tuotantoarvot ovat kunnossa. Ei Rajaz mikään The Dark Side of the Moon sentään ole, mutta sointi on täyteläinen ja sopivasti erotteleva. Etenkin rummut kuulostavat noin miljoona kertaa paremmilta. Myös koskettimien käytössä on palattu perusarvoihin: syntetisaattorit kuulostavat rehellisesti syntetisaattoreilta ja urut uruista, eikä niillä yritetä enää kömpelösti simuloida sinfoniaorkesteria. Mukana ei vaikuttaisi olevan myöskään ohjelmoituja elementtejä, vaan kaikki kuulostaa luomulta. Täytyy ihmetellä, mistä muutos johtuu. Rajaz on edelleen Latimerin omaa tuotantoa, joten parannusta ei voi pistää jonkun Trevor Hornin tai Alan Parsonsin kaltaisen kultakorvan piikkiin. Latimer vastaa jopa miksauksesta itse (yhdessä Joe Figretton kanssa). Ehkä studio vain oli parempi kuin ennen? Mene ja tiedä – pääasia, että homma toimii!
Aloitusraita ”Three Wishes” on muutenkin vaikuttava avaus levylle. Se koostuu useista eri osista, jotka on nivottu toisiinsa luontevasti. Ainoastaan loppu tulee hieman töksähtäen, mutta seuraava raita ”Lost and Found” nappaa pallon niin ketterästi edeltäjältään, että instrumentaali tuntuu suorastaan tämän seuraavan kappaleen pitkältä introlta.
”Three Wishes” tarjoaa myös levyn seuraavan yllätyksen. Camelin akilleenkantapää on aina ollut vokaalit. Latimer ei ole koskaan ollut huono laulaja, mutta hieman valju ja väritön kuitenkin. Nyt hänen äänensä on saanut yllättäen aivan uutta painokkuutta. Rokkilaulajista on tapana sanoa, että kun ääneen iän myötä tulee käheyttä ja rosoa, siinä kuuluu eletty elämä – ja Rajazilla tämä pitää täysin paikkansa. Nyt 50 vuotta täyttäneen Latimerin ääni soi karhean sielukkaasti, ja se on miksattu rohkeasti pintaan, aivan kuulijan lähelle.
Soundit ja Latimerin lauluääni ovat siis kunnossa, mutta onneksi myös itse musiikki on laadukasta. Rajazin materiaali on ilahduttavan tasalaatuista. Se koostuu kahdeksasta pitkähköstä kappaleesta (5–10 min), ja vaikka levyn kokonaiskesto on peräti 58 minuuttia, mukaan ei mahdu todellisia huteja. Albumin suoraviivaisin biisi, bluesiin kallellaan oleva hidas balladi ”Shout”, jää tosin hieman yhdentekeväksi, ja lähes 11-minuuttiseksi venyvä päätösraita ”Lawrence” on aavistuksen ylipitkä, vaikka sen useita minuutteja kestävä kitarasooloilu varmasti sykähdyttää Latimerin soiton kiihkeimpiä ihailijoita.
Tämä ei ole yllätys, mutta on silti todettava: Latimerin kitara soi pitkin levyä todella kauniisti ja tunteikkaasti. Pitkät kitaralinjat liitävät ja kaartelevat uljaasti kuin haukka aavikon yllä. Soitto on ilmeikästä, tunteellista ja suorastaan laulumaista. Kitaristina Latimer on tällä levyllä pitkälti blues-moodissa, mutta onneksi itse sävellykset eivät jää blues-kaavojen vangiksi. Jos Latimerin ääniala on laulajana rajoittunut, samaa ei todellakaan voi sanoa hänen kitaroinnistaan. Ja kitaraa kuullaan paljon – sähkökitara on lähes jatkuvasti musiikin keskiössä. Muutamaan otteeseen Latimer kaivaa esiin poikkihuilunsa, mutta nämä hetket jäävät turhankin harvinaisiksi.
Rajaz ei kuitenkaan ole pelkkä Latimer-show, vaan hänen ympärillään soittaa pätevä bändi, joka pysyttelee maestron tieltä poissa, mutta hoitaa oman osuutensa tyylikkäästi ja varmalla otteella. Koskettimia soittaa Ton Scherpenzeel (myös Kayakista tuttu), bassossa on Colin Bass – molemmat Camel-veteraaneja – ja rummuissa debytoi Dave Stewart (ei se Canterbury-legenda eikä Eurythmicsin kikkarapää). Levyn nimiraidassa kuullaan hetken ajan kauniisti Barry Phillipsin selloa. Soolotilaa hallitsee tehokkaasti Latimerin kitara, mutta paikoin myös Scherpenzeelin syntetisaattorit pääsevät ujeltamaan majesteettisen jylhästi.
Bändisoiton painoarvon kasvusta huolimatta on hyvin henkilökohtaisen ja emotionaalisen kuuloinen levy. Siksi haluankin nostaa esiin vielä ”Straight To My Heart” kappaleen. Se on hyvin henkilökohtainen hetki, jossa Latimer palaa lapsuuteensa ja siihen, kuinka Radio Luxemburgin kautta kuultu musiikki herätti hänen rakkautensa musiikkiin. Ja kun Latimer laulaa tässä yksinkertaisessa, sielukkaassa kappaleessa lähes särkyvällä äänellä “I still love the sound of that red guitar / It takes my breath away / and goes straight… / to my heart”, täytyy myöntää, että jotain läikähtää myös kuulijan omassa sydämessä.
Ei Rajazia aivan mestariteokseksi kehtaa kutsua, mutta kyse on silti erittäin laadukkaasta kokonaisuudesta. Se tarjoilee ajattoman, tyylikkään ja sielukkaan kuuloista musiikkia, joka ei kalpene minkään yhtyeen aiemman levyn rinnalla. Camel ei koskaan yltänyt aivan progressiivisen rockin A-luokkaan, mutta onnistui silti tekemään useita erinomaisia levyjä – ja Rajaz voi hyvinkin olla niistä se erinomaisin.
Valitettavasti 1990-luvun lopulla kovin moni ei enää odottanut innolla uutta Camel-levyä, ja upea Rajaz jäi ilmestyessään vähäiselle huomiolle. Moni yhtyeen 70-luvun tuotannosta innostunut ei tunnu olevan siitä tietoinen vieläkään. Osasyy lienee Camel Productionsin rajalliset resurssit markkinoinnin ja levityksen suhteen. Rajaz ei siis valitettavasti käynnistänyt mitään suurta Camel-renessanssia – ehkä osittain Latimerin terveysongelmienkin vuoksi.
Vuonna 2002 ilmestyi vielä suhteellisen onnistunut A Nod and a Wink -studioalbumi ja yksitoista vuotta myöhemmin varsin turha uudelleenäänitys The Snow Goosesta. Niveltulehduksista kärsinyt Latimer aktivoi Camelin kuitenkin vielä kiertueelle vuonna 2018, mutta tätä kirjoittaessani vaikuttaa siltä, että kameelikaravaanin matka on päättynyt lopullisesti. Matka läpi erämaan on ollut pitkä, mutkikas ja paikoin hedelmätön – mutta sen varrelta löytyi myös monta elähdyttävää keidasta, kuten Rajaz.
Parhaat biisit: ”Three Wishes”, ”Lost And Found”, ”Rajaz”, ”Straight To My Heart”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Camel – A Live Record (1978)
Kappaleet
- Three Wishes 6.58
- Lost And Found 5.39
- The Final Encore 8.07
- Rajaz 8.15
- Shout 5.15
- Straight To My Heart 6.24
- Sahara 6.45
- Lawrence 10.46
Andy Latimer: laulu, kitarat, huilu, koskettimet, perkussiot Ton Scherpenzeel: koskettimet Colin Bass: basso Dave Stewart: rummut, perkussiot Barry Phillips: sello
Tuottaja: Andy Latimer
Levy-yhtiö: Camel Productions
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti