The Ladder on Yesin 18. studiolevy.
Vuonna 1998 ilmestynyt Open Your Eyes muodostui ikään kuin puolivahingossa Yes-levyksi. Levy oli käynnistynyt Billy Sherwoodin ja Chris Squiren projektina, johon lopulta lisättiin puolihuolimattomasti Jon Andersonin ja Steve Howen osuuksia. Lopputulokseen ei oikein kukaan ollut tyytyväinen. Fanit olivat pettyneitä levyn suoraviivaiseen poprock-tyyliin, eikä se kriitikoitakaan miellyttänyt. Myös suuri osa bändin jäsenistä on ilmaissut pettymyksensä lopputulokseen. Radiosoittoon suunnattu levy oli kaupallinen pettymys: sen biisit eivät kelvanneet radiosoittoon, eikä levy käynyt kaupaksi. Open Your Eyesia seurannut pitkä kiertue kuitenkin sujui hyvin, ja sen energisoimana Yes päätti petrata seuraavalla levyllään. Managementin suosituksesta mukaan värvättiin ulkopuolinen tuottaja – ja yllättäen haaviin osui iso nimi, Bruce Fairbairn.
49-vuotiaalla kanadalaistuottajalla oli ansioluettelossaan jättimäisiä hittejä, joita hän oli tuottanut Bon Joville ja Aerosmithille 80-luvulla. 90-luvulla hän oli puolestaan tuottanut mm. Van Halenia ja AC/DC:tä, ja juuri ennen Yesiä hän oli viimeistellyt Kissin alkuperäisen kokoonpanon yhteen tuoneen Psycho Circus -levyn. Fairbairn ei siis ollut ilmeinen valinta tuottamaan Yesin kaltaisen progelegendan levyä, mutta ainakin hän oli osoittanut pystyvänsä tekemään tehokkaita rocklevyjä yhdessä muusikkopersoonien kanssa, joita voisi hellästi kutsua vaikka ”monimutkaisiksi”. Fairbairnin kaltaisen megatuottajan palkkaaminen on aina riski yhtyeelle, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan, sillä vaarana on, että tuottaja alkaa ohjaamaan taiteellista lopputulosta liikaakin – etenkin jos kaupalliset tavoitteet nostetaan erityisen keskeiseen rooliin. Fairbairn kuitenkin tuntui ymmärtävän varsin hyvin, mistä Yes-musiikissa oli kyse, ja toisaalta kovia kokeneet Yes-miehet olivat urallaan siinä vaiheessa, että he olivat valmiita saamaan ulkopuolista sparrausta.
Fairbairn johtikin levytysprosessia ilmeisen tiukalla otteella, mitä voi pitää kunnioitettavana suorituksena siihen nähden, että Yesin omanarvontuntoiset muusikot eivät ole aina olleet niitä helpoiten ohjailtavia. Hän antoi tiukkaa palautetta työstettävinä olleista biiseistä, ja Howen mukaan kritisoi jyrkästi Andersonin joitakin sanoituksia ja pisti tämän jopa kirjoittamaan niitä uusiksi. Tämä on hyvin todennäköisesti ollut tilanne, jota aikoinaan pikku-Napoleoniksikin kutsuttu vokalisti ei ollut aiemmin kokenut. Yllättävää kyllä, Yesin välillä primadonnamaiset muusikot eivät tuntuneet suhtautuvan Fairbairnin tiukkaan ohjaukseen negatiivisesti – päinvastoin. Vaikuttaa siltä, että Fairbairnin ohjastamana Yes toimi pitkästä aikaa harmonisena kokonaisuutena, taistellen hyvillä mielin kohti yhteistä päämäärää.
Jotain yhtyeen mielentilasta kertoo sekin, että ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa kaikki levyn kappaleet on merkitty koko yhtyeen nimiin. Tämä on vanha poliittinen kikka, jolla pyritään edesauttamaan bändien yhteishenkeä ja ennaltaehkäisemään ristiriitoja, joita syntyy, kun jokainen haluaa juuri oman kappaleensa levylle sen laadusta riippumatta. Tienaahan kappaleen säveltäjä lopulta enemmän kuin yhtyeen rivimuusikot. Esimerkiksi Genesis käytti 80-luvun alusta alkaen samaa mekaniikkaa: kaikki biisit merkittiin koko yhtyeen nimiin riippumatta siitä, kuka oli tehnyt valtaosan sävellystyöstä. Tulenkin arvailemaan tämän arvostelun biisejä käsittelevässä osuudessa, kenen sävellyspanos on todella ollut missäkin kappaleessa merkittävin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös todellisuudessa biisejä työstettiin nyt demokraattisemmin kuin pitkään aikaan, sillä Yes piti kuuden viikon sävellysleirin Fairbairnin studiossa Vancouverissa. Eli musiikkia todella synnytettiin yhdessä alusta alkaen, eikä kaikkia sävellyksiä valmisteltu aktiivisimpien yhtyeen jäsenten puolivalmiista aihioista, kuten Yesin kaltaisilla veteraanibändeillä usein on ollut tapana.
Ennen kuin käymme käsiksi levyn biiseihin, vielä muutama sananen yhtyeen kokoonpanosta. The Ladderilla jatkaa sama kokoonpano kuin edellisellä levyllä Open Your Eyesilla. Mukana ovat siis klassiset jäsenet Chris Squire, Jon Anderson, Steve Howe ja Alan White, täydennettyinä yli kymmenen vuotta nuoremmilla vahvistuksilla Billy Sherwoodilla ja Igor Khoroshevilla.
Venäläissyntyinen, klassisesti koulutettu kosketinsoittaja Khoroshev oli liimattu viime hetkellä Open Your Eyesille miksausvaiheessa, kun hänen soolojaan lisättiin muutamaan biisiin. Khoroshev osoitti taitonsa levyä seuranneella kiertueella, ja The Ladderin myötä hänestä tehtiin yhtyeen virallinen jäsen. Huhujen mukaan ennen lopullista päätöstä Yes oli harkinnut myös Geoff Downesin, Eddie Jobsonin ja Patrick Morazin kaltaisia isoja nimiä, mutta etenkin Anderson oli innokas tuomaan yhtyeeseen tuoretta verta.
Sherwoodin rooli Yesin jäsenenä on tässä vaiheessa hieman hämmentävä. Open Your Eyesilla hän oli luonnollisesti mukana, sillä koko levy käynnistyi hänen ja Squiren projektina, mutta nyt kun Sherwood ei enää dominoinut tuottajana taikka säveltäjänä, en ole aivan varma, mitä hän The Ladderilla oikeastaan soittaa. Virallisten krediittien mukaan hän soittaa kitaraa ja laulaa, mutta käytännössä kitararaitoja dominoi selvästi Howe, eikä Sherwood saa pääroolia laulajana yhdessäkään kappaleessa. Taustavokaaleissakin olen kuulevinani enemmän Squirea ja Howea, mutta kaipa Sherwood sitten oli osa taustaharmonioita. On toki mahdollista, että osa merkittävistäkin kitaraosuuksista, jotka olen kuvitellut Howen soittamiksi, onkin Sherwoodin työtä. Käytännössä Sherwood kuitenkin tuntuu hieman ylimääräiseltä hahmolta tässä vaiheessa.
Lue myös: Levyarvio: Yes – 90125 (1983)
Levyn ensimmäinen raita ”Homeworld (The Ladder)” osoittaa, että Yes ei koe enää tarvetta pysyä Open Your Eyesin pop/rock-rakenteiden varassa, vaan on jälleen vapaa kurkottamaan kohti laajempia ja progressiivisempia kaaria.
Voisin kuvitella, että Fairbairn näki Yesin vahvuutena juuri sen taidon rakentaa kompleksisia rakenteita ja virtuoosimaisia instrumentaaliosuuksia vahvojen melodisten pop-koukkujen ympärille. Uskon, että hän kannusti yhtyettä pitämään kiinni tästä yhdistelmästä myös The Ladderilla. Aikoinaan ”Roundabout” oli hyvä esimerkki siitä, kuinka Yes onnistui ujuttamaan näitä elementtejä pop-biisin rajoja venyttävään sävellykseen. The Ladderin komeasti käynnistävä, yhdeksän ja puoli minuuttia kestävä ”Homeworld (The Ladder)” jatkaa ”Roundaboutin” helposti lähestyttävällä yhdistelmällä poppia ja progea, mutta vie sitä hieman pidemmälle kuin yhtyeen vanha klassikko.
Toisin kuin monet proge-eepokset, ”Homeworld” ei rakennu lukuisista eri osioista ja teemoista, vaan luo melko vähäisistä aineksista luontevan oloisen sinfonisen matkan. Sävellys kasvattaa lähes jatkuvasti harmonista jännitettä ilman selkeää lepokohtaa. Tuloksena on vaikutelma loputtomasta noususta – mikä tukee erinomaisesti kappaleen utopistista kutsua rakentaa parempi maailma yhteistyön ja henkisyyden avulla. Tätä vahvistavat kerrostuvat sovitukset, laululinjojen kohoaminen ja instrumentaaliosuuksien kehittely. Lopun laajennettu kooda ei ainoastaan toista aiempaa materiaalia, vaan huipentaa koko kappaleen matkan kohti uutta korkeutta. Näin ”Homeworld” asettuu enemmän progressiivisen rockin eepokseksi kuin yksittäiseksi pop-kappaleeksi, toimien koko albumin esteettisen ja henkisen ytimenä. Mukana on silti myös erittäin tehokkaita popmaisia koukkuja, kuten loppupuolella kuultava “we follow the sun” -hokema, joka aiheuttaa itselleni aina sitkeän korvamadon.
Lupasin arvailla matkan varrella kappaleiden todellisia säveltäjiä. ”Homeworldin” kohdalla tämä on vaikeaa; se todella saattaa olla kollektiivisen työn tulosta. Alan White on tosin kertonut, että The Ladder oli pitkälti Andersonin ajama projekti ja että vokalisti oli täynnä ideoita, joita yhtye sitten vei eteenpäin. Luultavasti ”Homeworld (The Ladder)” oli juuri tällainen tapaus.
Jossain vaiheessa äänityssessioita Yesille tarjoutui tilaisuus saada kappale mukaan Sierran julkaisemaan, ison mittakaavan scifi-aiheiseen tietokonepeliin nimeltä Homeworld. Alun perin “Climbing the Ladder” -nimellä työstetty biisi sai siis uuden nimen, ja ilmeisesti Anderson muokkasi myös hieman kappaleen sanoituksia paremmin aiheeseen sopivaksi. Albumin nimi The Ladder puolestaan juontaa juurensa vanhaan Yoko Onon taidenäyttelyyn, jossa eräällä teoksella oli yhteys Yesiin:
The album’s title was inspired by the Indica Gallery in London that housed an art exhibition in 1966 where John Lennon first met Yoko Ono, who had constructed her Ceiling Painting (or the Yes Painting) which required people to climb a ladder and look through a magnifying glass suspended from the ceiling, which allowed them to see the word ”YES” in tiny letters on a framed piece of paper on the ceiling.
Jos ensimmäisen kappaleen myötä erehtyy kuvittelemaan, että luvassa on levyllinen pelkkää progetykittelyä, seuraava raita herättelee todellisuuteen kylmällä suihkulla. Viisiminuuttinen, optimistinen balladi ”It Will Be a Good Day (The River)” palauttaa musiikin ”Homeworldin” kosmisista sfääreistä huomattavasti maanläheisempiin tunnelmiin. Vahvasti Andersonilta haiskahtava, toiveikkuutta uhkuva pop-raita rakentuu yksinkertaisen sointukierron varaan. Andersonin vahvat vokaalit nousevat pääosaan muiden jäsenten taustaharmonioiden tukemina, mutta ilmava ja yllättävänkin monipuolinen sovitus antaa myös muille bändin jäsenille tilaa loistaa. Khoroshev loihtii koskettimistaan eteerisiä tekstuureja, Squiren basso sykkii lämpimästi ja Howe värittää yksinkertaista kappaletta tyylikkäästi useammallakin erilaisella kitaralla. ”It Will Be a Good Day (The River)” ei ehkä ole erityisen hieno Yes-kappale, mutta oikein mainiota hyvän mielen poppia kylläkin.
Kolmas kappale ”Lightning Strikes” on levyn ehkä yllättävin raita. Inspiraatio siihen syntyi Whiten etnisistä rytmikokeiluista, joihin Anderson tarttui lisäten peliin omia melodia- ja harmonia-aihioitaan. Lopputuloksena on mainio monikulttuurinen fuusio, jossa erityisesti karibialaiset vaikutteet nousevat pintaan. ”Lightning Strikes” on tavallaan jatkoa Anderson Bruford Wakeman Howen levyllä kuullulle ”Teakbois”-biisin karibia-progele, mutta energisesti eteenpäin syöksyvä kappale on kuitenkin onnistuneempi. Sen hieman yli neliminuuttinen kesto ei sisällä tyhjäkäyntiä, vaan pysyy koko ajan mukaansatempaavana.
Sovitus on lähes tanssimusiikkimainen, ja Whiten soittamat perkussiot kohtaavat luontevasti ohjelmoidut rytmit. Hetkittäin rytmi nytkähtää kuitenkin 7/4-tahtilajiin, mikä saattaisi aiheuttaa tanssilattialla nilkan nyrjähdyksiä. Eikä tässä vielä kaikki: mukana on myös viisimiehinen puhallinsektio pasuunoineen ja tuubineen! ”Lightning Strikes” on siis todella poikkeuksellista musiikkia Yesin esittämäksi, mutta mukana on silti riittävästi Yes-DNA:ta. Etenkin Squiren veikeät bassojuoksutukset siellä täällä ilahduttavat. Squire onkin kertonut nauttineensa kappaleesta kovasti.
Veikkaan, että ”Lightning Strikes” ärsyttää monia vanhoja Yes-faneja, mutta minusta se on aidosti eteenpäin katsovaa, leikkisää ja hauskaa musiikkia. On kuitenkin myönnettävä, että koko albumin kontekstissa se tuntuu hieman irralliselta kokeilulta.
Vierailijat ovat harvinaisia Yesin levyillä, mutta The Ladderilla kuullaan ”Lightning Strikesin” puhallinsektioiden lisäksi myös Randy Raine-Reuschin soittoa. Hän värittää musiikkia siellä täällä erilaisilla etnisillä perkussioilla.
Vain puolitoista minuuttinen ”Can I” toimii lyhyenä välikkeenä ”Lightning Strikesin” ja seuraavan raidan välissä. Mukana on viittaus Fragilella kuultuun Andersonin soolobiisiin ”We Have Heaven”. Sanatonta vokalisointia ja Raine-Reuschin didgeridoota sisältävä etninen messu onkin varmasti Andersonin käsialaa lähes kokonaan. Siirtymä seuraavaan kappaleeseen, ”Face to Faceen”, on miellyttävän jouheva.
”Face to Face” on albumin kahdesta suoraviivaisesta rock-biisistä ensimmäinen. Energistä bändisoittoa esittelevässä kappaleessa ilahduttaa etenkin Squiren riemukkaasti kupliva bassoriffi. Biisi lieneekin pääosin Squiren ja Sherwoodin käsialaa. Suoraviivaiseen rokkaukseen tuodaan pieni Yesille tyypillinen sivumaku, kun lyhyessä instrumentaaliosiossa tahtilaji vaihtuu 7/4:ään. Myös sävellajin hieman yllättävä vaihtuminen loppupuolella tekee mukavan särön muuten suoraviivaiseen musiikkiin. Pidän myös hetkestä, jossa musiikki vaikenee kokonaan jättäen vain vokaalit kaikumaan pääosassa.
”If Only You Knew” palauttaa levyn jälleen balladitunnelmiin. Kappale on ilmiselvästi pääosin Andersonin käsialaa. ”If Only You Knew” onkin omistettu Andersonin vaimolle, jota yleensä niin kosmisen vokalistin harvinaisen suoraviivaiset ja maanläheiset sanoitukset kiittelevät vuolaasti. Howen komea pedal steel -kitarointi nostattaa yksinkertaisen mutta kauniin kappaleen pisteitä. Lähes kuusiminuuttisena pieni tiivistäminen olisi tosin voinut tehdä terää.
Seuraava raita ”To Be Alive (Hep Yadda)” liikkuu jälleen hieman vaikeasti paikannettavissa etnisissä tunnelmissa. 6/8-grooven varassa kulkevan biisin vaikutteet lienevät jostain Aasian suunnalta, mitä korostavat Raine-Reuschin soittamat etniset perkussiot ja jotkut Khoroshevin syntetisaattorikuviot. Khoroshevin hienovarainen ja teksturaalinen kosketinsoitintaide ansaitseekin kiitosta, kuten myös Howen väkevä pieni pedal steel -soolo. Anderson laulaa säkeistöt kauniisti, mutta itse kertosäe on ärsyttävä, enkä myöskään innostu biisin taustalla kulkevista sanattomista älähtelyistä.
”Finally” palaa Open Your Eyesin suoraviivaisiin rock-tunnelmiin, ja ihmettelisin, jos kappaleen takana ei olisi erityisesti parivaljakko Sherwood ja Squire. Paluu Open Your Eyesin metelöivään AOR-hard rockiin ei kuulosta innostavalta ajatukselta, mutta Fairbournin tuottamana (ja tällaista matskuahan hän juuri oli tottunut tuottamaan!) tämäkin konsepti yhdistettynä Yesin napakkaan soittosuoritukseen toimii suht mukavasti. Andersonin ”rrrock-ääni” ei ole ikinä täysin uskottava, mutta ainakaan sitä ei ole tällä kertaa sotkettu typerillä efekteillä, kuten Open Your Eyesillä Billy-boy’n ollessa namiskoita kääntelemässä. Kappale päättyy kauniiseen, hieman irrallisen oloiseen koodaan, jossa pääosaan nousevat Andersonin ääni ja Howen kauniisti tyylittelevä sähkökitara. Veikkaisin, että sävellyskapula siirtyi lopussa Sherwoodilta ja Squirelta Andersonille ja Howelle.
”The Messenger” sai alkunsa siitä, kun Fairbourn kehotti Andersonia kirjoittamaan jostakusta sankaristaan. Anderson sytytti massiivisen marisätkän (tämä on vain kirjoittajan spekulointia!) ja valitsi Bob Marleyn. Kappaleessa on luonnollisesti hieman reggae-sävyjä, mutta lopulta niin hillitysti, ettei se häiritse edes itseni kaltaista allergikkoa. Kappaleen päärytmi (Squiren bassosoundi on upea!) nojautuu kevyesti reggae-henkiseen laiskahkoon offbeatiin, mutta välillä käväistään proge-henkisesti myös 7/4:ssa. Keskeisemmäksi nousee kuitenkin Andersonin lämpimän intohimoisesti laulama toive pitää elossa Marleyn rakkauden ja yhteneväisyyden sanoma. Viisiminuuttiseen kappaleeseen on onnistuttu ahtamaan tehokkaasti monenlaisia pieniä sovituksellisia jippoja, ja lopun one voice, one world, one touch -kooda on erityisen hieno.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Khoroshevin kirkkourkumaiset koskettimet ilmoittavat, että nyt on progea luvassa, ja viestin takoo rytmikäs staccattomainen instrumentaali-intro, joka tuo mieleen Close To The Edgen alun. Yhtä kiehtovaan hallittuun kaaokseen ei silti tällä kertaa ylletä.
Toiseksi viimeinen raita ”New Language” on levyn toinen selvä koukkaus progressiivisen rockin puolelle. Se vie Yesin vielä kauemmas popin perinteisestä muodosta kuin ”Homeworld”. Yli yhdeksän minuutin pituinen sävellys rakentuu useista erillisistä osista, virtuoosimaisesta instrumentaali-introsta melodisiin laulujaksoihin ja väliosien kehittelyihin, eikä nojaa toistuvaan säkeistö–kertosäe-kaavaan. Rakenteessa on enemmän yhteistä klassisen musiikin kehittelymuodon kanssa kuin popin suoraviivaisen koukkupohjaisuuden kanssa. Samalla kappaleessa on silti pop-elementtejä, kuten melodisesti vetoavia lauluosuuksia, mutta ne asettuvat osaksi laajempaa, jatkuvasti muuntuvaa muotoa. Useat modulaatiot, vaihtelevat tahtilajit ja instrumentaalijaksot pitävät liikkeen levottomana ja ennakoimattomana. Näin ”New Language” käyttää popin tarttuvuutta vain lähtökohtana ja laajentaa sen progressiiviseksi matkaksi, joka haastaa kuulijan yhtä paljon kuin houkuttelee.
Monet Andersonin laulamista säkeistöistä ovat niin mukaansatempaavia, että vähäisempi yhtye olisi rakentanut niistä kertosäkeitä. Tavallaan ”New Languagen” ongelma onkin, että se sisältää jopa liikaa hyviä ideoita sullottuna liian tiiviiseen tilaan. Eri osaset eivät ehkä täysin loksahda kohdilleen, ja kokonaisuus on lopulta hieman vähemmän kuin komeiden osastensa summa. ”New Language” on hienoa musiikkia, mutta ei aivan Yes-klassikko, joka se olisi voinut olla.
”New Languagen” progeilun jälkeen kuullaan vielä intiimi ja enimmäkseen akustinen ”Nine Voices (Longwalker)”, jonka voi ajatella toimivan koodana koko albumille. ”Nine Voices (Longwalker)” soi kansanmusiikkimaisesti, mutta heti tuon kirjoitettuani herää kysymys: mistä kansasta on kyse? Ja tuohon onkin vaikea vastata, sillä luultavasti Andersonin ja Howen käsialaa oleva sävellys ammentaa vaikutteita niin monesta eri suunnasta. Pääosassa on Andersonin laulun ohella portugalilainen kitara, taustalla kuullaan Intiaan viittaavia tabloja, afrikkalaisia perkussioita, aboriginaalien instrumentteja ja ties mitä. Melkein tulee kiusaus väittää, että kappaleen nimen ”yhdeksän ääntä” viittaa sen lukuisiin eri etnisiin vaikutteisiin, joista syntyy jotain uutta ja upeaa. ”Nine Voices” on aivan upea kappale, vaikka onkin kaukana tyypillisestä Yes-soundista. Tosin ehkä tässä vaiheessa, 30 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen, voidaan melkein sanoa, että Yesin mahdollisuudet ovat rajattomat.
Levyn äänitykset saivat aivan sessioiden loppusuoralla traagisen käänteen. Äänitykset olivat jo pääosin ohi ja miksaus aloitettu, kun toukokuun 17. päivä 1999 yleensä täsmällinen Fairbourn ei saapunut studiolle. Kun häneen ei saatu yhteyttä useampaan tuntiin, suuntasivat Jon Anderson ja studiopäällikkö Sheryl Preston Fairbournin asunnolle, josta tuottaja löytyi kuolleena sängystään. Fairbourn oli vain 49-vuotias. Kuolinsyy oli ilmeisesti luonnollisista syistä johtunut sydänkohtaus. Järkyttynyt Yes vetäytyi pienelle tauolle, mutta lopulta show’n oli tietysti jatkuttava. Levy viimeisteltiin Fairbournin äänittäjä Mike Plotnikoffin johdolla, jolla oli jo hyvä kuva siitä, miltä tuottajamaestro halusi valmiin levyn kuulostavan. Tästä huolimatta emme voi tietenkään lopulta ikinä tietää, miten hyvin lopputulos vastasi Fairbournin visiota. Hyvältä albumi joka tapauksessa kuulostaa.
The Ladder sai ilmestyessään pääosin positiivisen vastaanoton ja myi selvästi paremmin kuin Open Your Eyes, mutta mistään isosta hitistä ei sen kohdalla voi puhua. Englannissa levy nousi parhaimmillaan albumilistan sijalle 39 ja USA:ssa nipin napin top 100:een. Tämä on harmi, sillä levyllä on aineksia, jotka olisivat hyvinkin voineet johtaa paremmalla onnella vahvaan mainstream-menestykseen. Itse asiassa minusta The Ladder on levy, joka voi hyvin toimia porttina Yesin maailmaan kuuntelijalle, joka on tottumaton 70-luvun progeen.
The Ladder on hieman sillisalaattimainen kokonaisuus, niin moneen eri suuntaan se kurkottelee tunnin pituisen kestonsa aikana. Materiaalin laatu on kuitenkin korkealla, Fairbournin tuotanto laadukasta ja Yesin soittosuoritukset kautta linjan energisiä. Itselleni maistuvat niin levyn proge-eepokset kuin popimmatkin raidat. Ilahduttavasti yksikään jälkimmäisistä ei haiskahda epätoivoisella tavalla hitin metsästykseltä tai uudelta ”Owner Of A Lonely Heart” -kopiolta. Musiikki tuntuu aidolta ja suoraan sydämestä tehdyltä. The Ladderilla Yes kuulostaa pitkästä aikaa oikealta bändiltä. Vaikka itse olen myös hyvinkin synkän musiikin ystävä, on The Ladderin hyväntuulisuus ja jopa utopistinen optimistisuus jotenkin vastustamattoman mukaansatempaavaa. The Ladder on todellista hyvän mielen musiikkia.
Parhaat biisit: ”Homeworld (The Ladder)”, ”It Will Be a Good Day (The River)”, ”Lightning Strikes”, ”The Messenger”, ”New Language”, ”Nine Voices (Longwalker)”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Yes – Talk (1994)
Kappaleet
- ”Homeworld (The Ladder)” 9:32
- ”It Will Be a Good Day (The River)” 4:53
- ”Lightning Strikes” 4:35
- ”Can I?” 1:31
- ”Face to Face” 5:02
- ”If Only You Knew” 5:42
- ”To Be Alive (Hep Yadda)” 5:07
- ”Finally” 6:01
- ”The Messenger” 5:12
- ”New Language” 9:19
- ”Nine Voices (Longwalker)” 3:27
Jon Anderson: laulu Steve Howe: kitara, akustinen kitara, pedal steel -kitara, mandoliini, laulu Billy Sherwood: kitara, laulu Chris Squire: basso, laulu Igor Khoroshev: koskettimet, laulu Alan White: rummut, perkussiot, laulu
Muut muusikot:
Randy Raine-Reusch: tanbur, guzheng, ching-symbaalit, bullroarer, didjeridoo, perkussiot Rhys Fulber: dance-loopit Tom Keenlyside: piccolo, tenorisaksofoni (3) Derry Burns: trumpetti (3) Rod Murray: pasuuna (3) Tom Colclough: alttosaksofoni (3) Neil Nicholson: tuuba (3)
Tuottaja: Bruce Fairbairn
Levy-yhtiö: Eagle
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti