1990-luvulla Rush lipui albumi albumilta kauemmas hurjimpien progevuosiensa tyylistä. Kitaristi Alex Lifeson oli tietysti tyytyväinen, kun 1980-luvun loppupuolella yhtyeen soundia hallinneet kosketinsoittimet vähenivät. Samalla kuitenkin yhtyeen soitannollinen ilottelu tuntui vähenevän. Kyseessä saattoi olla harkittu valinta. Samalla kun musiikki yksinkertaistui ja Geddy Lee palaili vain satunnaisesti kosketinsoittimia soittavaksi laulavaksi basistiksi, muuttuivat Neil Peartin sanoitukset yhä persoonallisemmiksi. Rush esitti lauluja, joiden sanoituksissa oli hienoja ajatuksia ja oivalluksia elämästä. Ehkäpä turhaa mutkikkuutta karsittiin, jotta kuulija huomaisi sanoitukset paremmin.
Counterpartsilla Rush työskenteli jälleen tuottaja Peter Collinsin kanssa. Hänen ohjauksessaan tehtiin Power Windows ja Hold Your Fire, joilla Rushin triosoundia pöhötettiin syntetisaattorikuorrutuksella melkoisiin mittoihin. Counterpartsilla ei kuitenkaan palata noiden hurjien kasarivuosien tunnelmiin, vaan pitäydytään Rushin valitsemalla uudella, pelkistetymmällä linjalla. Toisaalta Rushkaan ei voinut välttyä musiikkimaailman muutoksilta ja grungen esiinmarssilta. Ei Conterpartsille sentään mitään Nirvanan tyylistä angstia päätynyt, mutta albumin kappaleilla on yllättävän paljon raskautta ja synkkyyttäkin.
Martin Popoffin Rush – 30 vuotta huipulla -kirjassa yhtyeen jäsenet tuntuivat olleen tyytyväisiä Counterpartsiin niin kappalemateriaalin kuin albumin soundinkin osalta. Levyn tekeminen sen sijaan ei ollut täysin tuskatonta ja tiettävästi Lee ja Lifeson ajautuivat välillä sanaharkkoihin. Albumina Counterparts kuitenkin toimii hyvin. Geddyn basso kuuluu terävänä ja muutenkin soittimilla on miksauksessa hyvin tilaa. Peter Collinsilla oli mukanaan äänitysteknikko Kevin Shirley, jonka nimi on sittemmin pompannut esiin monilla muillakin albumeilla.
Geddy ja Alex ovat kuvanneet Counterpartsin sävellyssessioita paluuna vanhaan tyyliin. Kappaleet sävellettiin yhdessä kitaroilla. Geddy oli kyllä tuonut mukanaan kosketinsoittimiakin, mutta niitä ei lopulta haluttu käyttää. Alex Lifeson ei luonnollisesti halunnut syntikoiden vievän tilaa kitaroilta, mutta myös Geddy kertoi jälkeenpäin heidän molempien saaneen ”allergisen reaktion” hänen kosketinsoitinkasastaan.
Kun Counterparts ilmestyi loppuvuodesta 1993, kaipailin edelleen sitä progempaa, vaikeasti soittanutta Rushia. Päällisin puolin tämä levy tuntui kovin suoraviivaiselta ja jopa yksinkertaiselta Hugh Symen suunnittelemaa kansikuvaa myöten (tosin perinteisempää graafista ilottelua löytyi muualta cd:n vihkosesta). Tuon muistikuvaksi jääneen yksinkertaisuuden tunteen vuoksi en tarttunut levyyn kovinkaan montaa kertaa sen ilmestymisen jälkeen kuluneiden 30 vuoden aikana. Tätä esittelyä kirjoittaessani olen kuunnellut albumin luultavasti useammin kuin edellisten kolmen vuosikymmenen aikana yhteensä. Kun grungen raskaus ja angsti eivät enää nykyään pursua kaikkialta, tuntuu Rushin rouheus oikeastaan todella hyvin toimivalta ratkaisulta. Myös Peter Collinsin tuotanto on onnistunut hienosti. Joko tämän albumin idean uppoaminen vei kohdallani hirmuisesti aikaa, tai sitten Counterparts onnistui ottamaan minusta väsytysvoiton.
Albumin rummuilla käynnistyvä avausraita ”Animate” on selkeälinjainen poprockbiisi. Sanoitusten rytmiikka tuo mieleen Nirvanan ”Smells Like Teen Spiritin” ”Here we are now, entertain us” -kohdan, vaikka muuten kappaleissa ei olekaan mitään samaa. Muutenkin Neil Peart tuntuu leikittelevän sanoituksissaan sanojen rytmillä. Äänityksissä bassovahvistimena käytettiin studiolta löytynyttä, hajoamispisteessä ollutta laitetta, jota korjattiin sen verran että sillä pystyi soittamaan. Bassosoundi onkin mukavan rouhea. Silti huomio kiinnittyy eniten Lifesonin poikkeuksellisen röyhkeään kitaransoittoon. ”Animate” polkaisee albumin hyvin käyntiin.
Sama kitaravetoinen tyyli jatkuu seuraavallakin kappaleella. Vaikka Rush olikin edennyt vähän kerrallaan kohti raskaampaa ja pelkistetympää soundia jo parin albumin ajan, kuulostaa ”Stick It Outin” alun kitarariffi yllättävän raskaalta. Tarjolla onkin ouheasti kulkeva rokkibiisi. Kappaleen nimi synnyttää minussa assosiaatioita machoilevasta heavy rockista tyyliin Kissin ”Lick It Up” tai Whitesnaken ”Slide It In”, mutta eihän Rush sellaiselle linjalle eksy. Sanoituksissa on oikeastaan kyse siitä, että ihmisen pitää pitää puoliaan. ”Spit it out – Don’t swallow the poison / Spit it out – Don’t swallow your pride / Spit it out – Don’t swallow your anger / Spit it out – Don’t swallow the lies”
”Cut To The Chasessa” on ”Stick It Outiin” verrattuna tyystin erilaisilla kitarasoundeilla soitettu mukava aloitus, mutta melko pian kappale muuttuu raskaammaksi. Vaikkei ”Cut To The Chase” olekaan musiikillisesti järin monimutkainen, ei ledzeppelinmäistä ”valon ja varjon” vuorottelua tarjoileva kappale tunnu missään välissä liian suoraviivaiselta. Myös Geddyn laulu tukee kappaleen synkähköä tunnelmaa.
Seuraavaksi kuullaan oma suosikkini tältä albumilta. “Nobody’s Hero” alkaa akustisella kitaralla ja se on selvää jatkumoa parin edellisen albumin tyylille. Kaikista tuntemattomiksi jäävistä sankareista kertovat sanoitukset ovat tyylikkäät ja jopa puhuttelevat. Luultavasti kohta ”cures a wasting disease” tuntui muistakin vuonna 1993 koskettavalta, vaikken voikaan tietää tarkoitettiinko taudilla syöpää vai vielä tuolloin lähes varmaa kuolemantuomiota merkinnyttä AIDSia. Neil Peartin mukaan hän sai idean sanoituksiin hieman ennen albumisessioiden aloitusta kuultuaan Englannissa asuneen ystävänsä kuolemasta. Musiikin ja sanoitusten muodostama kokonaisuus on saumaton – Geddykin laulaa hienosti, eikä eksy ylärekisteriin. Äänitysten aikana Peter Collins ehdotti, että Michael Kamen voisi tehdä kappaleeseen orkestraatiot ja ne tuovatkin hienon lisän ”Nobody’s Heron” tunnelmaan.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Voiko kitarasoundilla harhauttaa kuulijaa? ”Between Sun & Moon” alkaa suunnilleen samoilla kitarasoundeilla kuin Dire Straitsin ”Money For Nothing” tai jotkin Eppu Normaalin kappaleet. Lifesonin soittotyyli tällä kappaleella tuntuu korostavan kitaristin paluuta Rushin soundin keskeiseksi tekijäksi syntetisaattorien hallitseman aikakauden jälkeen. Melodisesti ”Between Sun & Moon” tuntuu palailevan jonnekin Power Windowsin ja Hold Your Firen aikakaudelle, joskin ilman syntikkakuorrutuksia. Peart on jälleen saanut apua sanoituksiin Pye Dubois’lta.
”Alien Shore” oudosti synkkä ja pahaenteinen kappale. Se vaikuttaa jälleen suoraviivaiselta ja jopa aggressiiviselta. Neil Peart kertoi olleensa tyytyväinen ”Alien Shoren” sanoituksiin, joiden kohta ”For you and me – Race is not a definition” tuntuukin näinä päivinä lohdullisen humaanilta ajatukselta.
”The Speed Of Love” tuo jälleen mieleen jotkin herkemmät Power Windowsin tai Hold Your Firen kappaleet. Toteutus on ilmava, mutta ainakin minusta liiankin löysä, minkä vuoksi siitä jää täytebiisimäinen jälkimaku. Neil Peart tuntui kuitenkin pitävän sanoituksista, joissa rakkautta rinnastetaan runollisesti erilaisiin luonnonvoimiin.
Seuraava kappale ”Double Agent” palaa onneksi jälleen raskaampiin tunnelmiin, hetkittäin lähes runttaukseksi. Rytmisesti ja soundillisesti kappale on virkistävän monipuolinen ja välillä kuultavat kertojaäänet luovat sille mielenkiintoisen tunnelman.
Vaikka Neil Peart väitti ”Leave That Thing Alonea” Rushin parhaaksi instrumentaaliksi, se ei minusta tunnu nousevan kekseliäisyydessä samoihin sfääreihin sellaisten klassikoiden kuin ”La Villa Strangiato” ja ”YYZ” kanssa. Se ei kuitenkaan ole välttämättä huono asia. Seestyneet herrat esittelevät letkeällä kappaleella taitojaan kompaktimmassa muodossa ja varsinkin Geddy Leen funkahtavaa bassottelua on hauska kuunnella. Päällisin puolin ”Leave That Thing Alonella” ei tunnu tapahtuvan suuria ihmeitä, mutta lopputulos on kuitenkin positiivinen ja se onnistuu saamaan ainakin minut hymyilemään.
Raskaalla kitaralla käynnistyvä ”Cold Fire” muuttuu nopeasti näppäräksi ja melodiseksi popbiisiksi. Neil Peart kertoi hioneensa kappaleen sanoitusideaa – yksinkertaisen pojan ja nokkelan tytön vuoropuhelua – parin vuoden ajan ja hän olikin tämän ihmissuhdelaulun sanoituksiin tyytyväinen. Alex Lifesonin lyhyt kitarasoolo on tyylikäs. Jostain syystä kappale feidataan, olisin mielelläni kuunnellut tätä pidempäänkin.
”Everyday Glory” päättää levyn valoisammissa tunnelmissa. Vaikka sanoitukset alkavat synkissä tunnelmissa, tuntuu musiikki kuitenkin positiiviselta ja lopussa sanoituksetkin kuulostavat toiveikkailta. Tällaisen lopetusbiisin kohdalla loppufeidaus tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta.
Counterparts otettiin erityisen hyvin vastaan Yhdysvalloissa, missä se nousi Billboardin albumilistalla toiseksi – ainoastaan Pearl Jamin odotettu Vs. esti Rushia nousemasta ykköseksi. Muualla listasijoitukset eivät olleet yhtä hyviä, mutta ei Counterparts silti mikään floppi ollut. Se on albumi, jolla tuon ajan musiikilliset virtaukset ja Rushin perussoundi ovat hienosti tasapainossa. Kappaleista ja tuotantopuolelta löytyy samoja elementtejä kuin Power Windowsilta ja Hold Your Firelta ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tuottaja Peter Collins ohjaili yhtyettä levynteon aikana.
Vaikkei Counterparts luultavasti aiheutakaan riemunkiljahduksia progressiivisemman Rushin ystävissä, on se kuitenkin onnistunut albumi. Siltä löytyy tarttuvia melodioita, mukavasti kutkuttavia muistumia menneistä ajoista ja taitavien muusikoiden hienoa musisointia. Varsinkin Alex Lifeson on ottanut isomman roolin ja esittelee soittotaitojaan monipuolisesti. Vuonna 1993 en lämmennyt tälle albumille, mutta nyt voin todeta olleeni tuolloin mennyttä kaivannut hölmö. Counterparts on mainio melodinen rokkilevy.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Peter Collins, Rush
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti