Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells III (1998)

Tubular Bells III on Mike Oldfieldin 18. studioalbumi.

Mike Oldfieldin elämä vaikutti 90-luvun puolivälissä seesteiseltä. Vuoden 1992 Tubular Bells II oli myynyt miljoonia ja nostanut herran profiilia. Seuraava levy The Songs Of Distant Eartholi onnistunut uusi aluevaltaus elektronisen musiikin saralla ja sitä oli seurannut seesteinen keltti-henkinen Voyager jota oli osaltaan innostanut Oldfieldin uusi Tai-chi -harrastus.

Oldfield oli The Songs Of Distant Earthin aikoina innostunut nousussa olevasta multi-mediasta ja tutustun siihen liittyvään softaan jota hän pyöritti aikansa nopeimmalla kotitietokoneella Silicon Graphicsin työasemalla joka maksoi kymmeniä tuhansia puntia. Oldfield suunnitteli 3D-ohjelmalla itselleen unelmatalon joka valmistui lopulta Voygerin aikoihin Ibizan saarelle kallion kielekkeelle. Rakennuskustannukset tuplautuivat alkuperäisestä suunnitelmasta ja lukaali maksoi lopulta yli kolme miljoonaa puntaa. Vaan ei huolta Tubular Bells II oli takonut mukavasti rahaa ja myös Voyager oli myynyt erinomaisesti Espanjassa josta oli tullut Oldfieldin uusi päämarkkina-alue.

Oldfield otti aluksi rauhallisesti Ibizalla, keskittyen uuden studion rakentamiseen, meditointiin ja musiikkiinsa. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut ymmärtänyt lainkaan, että Ibizalla oli maine hulluna bilesaarena. Talvella saari olikin hiljainen paikka, mutta kesällä kaikki muuttui. Ja lopulta myös Oldfield imetyi saaren intensiiviseen bilekulttuuriin. Aluksi Oldfieldiä veti puoleensa saaren yökerhojen elektroninen tanssimusiikki joka kiinnosti häntä etenkin teknisenä harjoitteena, mutta myös transsimaisen toisteisuutensa vuoksi jossa hän tunnisti yhtymäkohtia omaan musiikkiinsa.

90-luvun alussa Oldfieldin pitkä levytysopimus Virginin kanssa oli lopultakin päättymässä. Oldfield heilutteli porkkanana eri levy-yhtiöiden suuntaan Tubular Bellsin jatko-osaa. Warner tarttui täkyyn ja teki Oldfieldin kanssa diilin joka kattoi kolme albumia eli Tubular Bells II:sen, The Songs Of Distant Earthin ja Voyagerin. Nyt Oldfield uusi tempun ja lupasi Tubular Bells III:sen Warnerille* uuden sopimuksen ensimmäisenä levynä. Erona vaan oli, että siinä missä Oldfield oli ensimmäisellä kerralla malttanut vastustaa kiusausta jatko-osasta (ja Virginin vaatimuksia) 20 vuotta olisi Tubular Bells II:sen ja III:sen välissä vain viisi vuotta. Kukaan tuskin esittää vastalausetta, jos väittäisin, että kyseessä oli tällä kertaa Oldfiedin taholta varsin kyyninen oman taloudellisen edun maksimointi. Toisaalta, sellaista on markkinatalous. Lopulta merkitsevää on miten laadukasta musiikki on eikä brändi jonka alla se kansalle myydään.

(Elämäkerrassaan Oldfield tosin esittää asian niin, että Warnerin iso kiho Rob Dickins tarjosi hänelle uutta kahden levyn diiliä sillä ehdolla, että ensimmäinen näistä olisi TBIII.)

Lähtökohdan uudelle Tubular Bellsille tarjosi siis Oldfieldin kiinnostus Ibizan klubeilla pauhaavaan elektroniseen tanssimusiikkiin. Oldfield työsti muutamia demoja joissa hän yhdisti muodikkaita tanssirytmejä alkuperäisen Tubular Bellsin teemaan ja haki palautetta kokeiluihin paikallisilta DJ:iltä. Lopulta Oldfield ei kuitenkaan pitänyt kiinnostavana ajatuksena tehdä kokonaista albumia tanssimusiikkia vaan lopullinen Tubular Bells III onkin varsin eklektinen tapaus jolla yhdistyy Ibiza-vaikutteet, Oldfieldin vanha progerock-tausta, ambient, etniset vaikutteet ja monet muut elementit. Keskellä levyä kuullaan jopa tyylipuhdas laulettu popbiisi. Oldfield soittaa kaikki instrumentit levyllä ja vierailijoina kuullaan vain vokalisteja. Levy on myös Oldfieldin itsensä tuottama ja äänittämä ja kuulostaa ylelliseltä kuten maestrolta yleensä on lupa odottaa.

Tubular Bells II enemmän tai vähemmän noudatteli alkuperäisen Tubular Bellsin kahden levyn puoliskon rakennetta (vaikka olikin indeksoitu pienempiin sirpaleisiin) ja eri kappaleet oli sidottu saumattomasti toisiinsa. Tubular Bells II hyödynsi myös useita alkuperäisen levyn teemoja varioiden niitä ja lisäten joukkoon lukuisia uusia melodioita. Kolmanteen osaan Oldfield valitsi eri suunnnan. Alkuperäisen teemoihin viitataan suoraan vain muutaman kerran ja tällä kertaa levy muodostuu selvästi erillisistä kappaleista vaikka osa lyhyemmistä raidoista toimiikin ikään kuin introina pidemmille kappaleille. Kyseessä on siis varsin radikaali muutos ja korostaa ainakin jossain määrin ajatusta, että tässä nyt vain ratsastetaan Tubular Bellsin legendaarisella brändillä joka on lätkäisty satunnaisista biiseistä koostuvan levyn kanteen. Toisaalta uutta rakennetta voi ajatella tietenkin myös rohkeana uudistuksena.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Amarok (1990)

Levy alkaa tuuliefektien ja kaukaisen ukkosen jyrähdyksen jälkeen, ei niin yllättäen, tutulla Tubular Bellsin piano-introlla. Hieman yksinkertaistettua pianoteemaa säestää cembalomaisesti värisevä syntetisaattori ja elektroninen pärinä. Pian mukaan iskee myös tiukasti jumputtava elektroninen biitti ja syntetisaattoribasso. Äänikuvaa kasvatetaan komeasti erilaisia elektronisilla surinoilla ja lopulta mukaan tulee onneksi myös sähkökitara. Naisvokalisti Amar vokalisoi kielellä joka saattaa olla kenties arabiaa tai sitten, kuten niin usein aiemminkin Oldfieldin levyllä ihan vaan keksittyjä sanoja. Joka tapauksessa Amarin vokaalit tuovat mukaan miellyttävää pientä etnistä värinää mitä korostetaan hetken aikaa intiaan viittaavalla instrumentaatiolla. Kappale kasvaa lopussa hienoon intensiiviseen nostatukseen joka tosin katkaistaan kesken hieman liiankin aikaisin kun koko homma päättyy ikään kuin sisään päin räjähtäen.

Seuraava kappale, vain pari minuuttinen, ”The Watchful Eye” on kevyttä ambienttia joka koostuu lähinnä hyvin eteerisistä tuulen ääntä simuloivista syntetisaattoreista (ainakin osa äänistä soitetaan tosin kai vedellä täytetyillä viinilaseilla) ja lopussa mukaan yhtyvästä puhtaalla soundilla vaimeasti soivasta sähkökitarasta. ”The Watchful Eye” jää vähäpätöiseksi välikkeeksi joka kuulostaa lähinnä The Songs Of Distant Earthin ylijäämältä.

Lähes kuusi minuuttia kestävä ”Jewel In The Crown” on tehokkaampi kappale. Se alkaa suht kliseisillä tanssi-biiteillä ja tuulimaisilla (taas!) syntetisaattoreilla, mutta muuttuu kiinnostavammaksi kun Oldlfieldin sähkökitara alkaa soimaan tutun kauniisti ja mukaan tulee mukaan komeasti pumppaavia sub-bassoja jotka sykkivät taustalla ikään kuin omaa melodiaansa. Patarumpumaisesti soivat ohjelmoidut rytmit ovat myös tehokas efekti. Puolivälissä mukaan tulee sitarmaisesti soiva kitara tai ehkä syntetisaattori ja yleinen harmoniamaailmakin kääntyy kevyesti Intian suuntaan mitä korostaa entisestään Amarin vokaalit. Lopputuloksena on hieman psykedeelinen tunnelma joka tuo itselleni mieleen jopa The Beatlesin touhut jostain Magical Mystery Tourin huuruisilta vuosilta. ”Jewel In The Crown” ei ole mikään täyosuma, mutta kiinnostava sekoitus Oldfiedin vanhoja kikkoja ja muutamia uusia vaikutteita.

Seuraava kappale ”Outcast” onkin sitten jotain ihan muuta. ”Outcast” on aggressiivinen ja intensiivinen instrumentaali joka nostaa vihaisesti riffittelevät ja surisevat sähkökitarat pääosaan tuoden mieleen toisaalta ”Shadow On The Wallin”, mutta myös aikaisempien Tubular Bellsien intensivisemmät hetket kuten ”Piltdown Manin” ja ”Dark Starin”. Oldfieldin kitaratyöskentely on erinomaista ja erilaisten efektien käyttö omaperäisen kuuloista. Kappale olisi tosin hyötynyt oikeasta rumpalista sillä nyt ohjelmoidut rummut eivät pysty vastaamaan Oldfieldin väkevään kitarointiin. Luokittelin kappaleen alussa instrumentaaliksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa sillä Oldfield messuaa muutamaan kertaan kesken kappaletta ”Out demon out”. Avoimeksi jää viittaako Oldfieldin lukuisiin omiin demoneihinsa vai onko kyse leikkimielisestä viittauksesta manaaja-teemaiseen elokuvaan The Exorcist joka käytti ääniraidallaan ikimuistoisesti alkuperäisen Tubular Bellsin introa.

Viides kappale ”Serpent Dream” jatkaa kitarakeskeisellä linjalla nostaen nyt pääosaan Oldfieldin virtuoosimaisesti nopeassa tempossa soittaman akustisen kitaran jota hän näppäilee flamenco-tyyliin. ”Serpent Dreamin” alkupuoli tuokin mieleen Crises-levyn hienon ”Taurus 3”:sen. 6/8 tahtilajissa sykkivät flamenco-henkiset perkussiot toimivat upeasti. Lopussa kappale lähtee hieman uuteen suuntaan Oldfieldin siirtyessä akustisesta kitarasta raivokkaasti ja riitasointuisesti soiviin sähkökitaroihin jotka liikkuvat upeasti stereokuvassa. Harmillisesti vain kolme minuuttia kestävä ”Serpent Dream” loppuu kuin seinään. Kappaletta olisi toivonut kehiteltävän hieman pidemmälle. Mutta erinomainen miniatyyri silti. Kappaleen nimeen liittyen mainittakoon, että jossain vaiheessa levyn kanteen harkittiin käärmettä joka on ottanut ikonisen taivutetun putkikellon muodon. Lopulta päädyttiin minimalistisempaan versioon jossa hopeinen putkikello on harmaalla taustalla. Ehkä hyvä niin.

Lue myös

”Serpent Dreamin” jälkeen olemme suurinpiirtein levyn puolivälissä. Albumin ensimmäinen puolisko on yllättävänkin tasalaatuinen, mutta jälkimmäinen puolisko on valitettavasti epätasaisempi.

”The Inner Child” on jälleen eteerinen ambient-raita. Se nostaa pääosaan Luar Na Lubre yhtyeen Rosa Cedrónin vaikuttavan sanattoman vokalisoinnin. Itse musiikki koostuu lähinnä sumuisista syntetisaattoripyyhkäisyistä ja yksinkertaisista piano-osuuksista kunnes kappale kasvaa suht vaikuttavaan crescendoon patarumpuineen ja kirkuvine sähkökitaroineen. Aivan lopussa kuullaan vielä kaunis pieni akustisella kitaralla soitettu kooda. Periaatteessa nätti kappale, mutta myös ”The Inner Child” tuntuu ”The Watchful Eyen” lailla hieman kuin The Songs Of Distant Earthin ylijäämältä.

Sitten jotain ihan muuta. Hyppäämme yhtäkkiä kasaripopin pariin. Vuorossa on Cara Dillonin laulama folkahtava popbiisi ”Man In The Rain” joka kuulostaa hyvin paljon Oldfieldin isolta vuoden 1983 hitiltä ”Moonlight Shadow”. ”Man In The Rain” on kappale jota Oldfield oli yrittänyt saada toimimaan jo vuosia, mutta hieman epäselväksi on jäänyt miltä ajalta ensimmäiset versiot on. Kappaleen on kerrottu kertovan Oldfieldin erosta toisesta vaimosta Sally Cooperista. Ja koska ero tapahtui 1986 on oletettavaa biisin syntyvaiheet asemoitunevat siis jonnekin tuon vuoden kieppeille. Biisi kuulostaa siis epäilyttävän paljon ”Moonlight Shadowia” ja jopa sen rumpuraita on rakennettu Simon Phillipsin rumpujen pohjalta jotka hän soitti tuohon klassikkoon 80-luvulla. ”Man In The Rain” on ihan kiva biisi, mutta sinänsä pointiton koska ei se millään tavalla onnistu tavoittamaan esikuvansa taikaa. Oldfieldin kitarasoolo toimii, mutta toisaalta vastaavia hän on soitellut moniin popraitoihin aiemminkin.

Jos Oldfield imitoi itseään ”Man In The Rainilla” niin ”The Top Of The Morning” tarjoaa jotain ihan muuta. Kappale alkaa näppärällä pianosoololla jonka ympärille lisätään pikkuhiljaa uusia elementtejä. Valitettavasti myös kliseisesti hölkkäävää elektroninen biitti. Musiikki on jotenkin persoonatonta ja vasta loppupuolella kun mukaan tulee säkkipilleiltä kuulostavia syntetisaattoreita kuulostaa se millään tavalla Mike Oldfieldiltä. ”The Top Of The Morning” ei ole vastenmielistä musiikkia, mutta itselläni se menee silti selvästi ohi sektorille.

Myös ”Moonwatch” on piano vetoinen kappale, mutta se toimii herkän luonteensa ja kauniin melodiansa ansiosta paremmin. Etenkin kun sointuvalinnat tuntuvat hetkittäin epätavanomaisilta. Osa syntetisaattorisoundeista kuulostaa hieman korneilta tai (jälleen!) The Songs Of Distant Earthista kierrätetyiltä. Nostatuksessa kireästi soiva sähkökitara on komeaa kuultavaa vaikka hieman Oldfield-klisee onkin.

”Secrets” palaa ensimmäisen kappaleen tunnelmiin. Ei vuorossa on jälleen Tubular Bellsin teema elektronisiin tanssibiitteihin sekoitettuna. Nyt hieman eri tavalla sovitettuna. Sireenimäisesti nykivät synterisaattorit on hauska efekti, mutta muuten ”Secrets” tuntuu hieman turhalta toisinnolta. Sen varsinainen tarkoitus onkin johtaa levy sen hienoon finaaliin.

”Secretsistä” siirrytään ilman tauko levyn viimeiseen, ja parhaimpaan raitaan, ”Far Above The Clouds”. Helisevän pianotaustan ja matalasti humisevien bassojen päällä nuoren tytön samplatty ääni toistaa hieman nykivästi sanoja ”Far Above The Clouds”. Sanattomasti huokaileva naisääni yhtyy mukaan, rytmi muuttuu hetkeksi intensiivisemmäksi kunnes pienen taidepaussin ajaksi kaikki hiljenee hetkeksi. Vain sydämen syke lyö hetkisen. Sitten nuori tyttö lausuu kryptiset sanat:

And the man in the rain picked up his bag of secrets, and journeyed up the mountainside, far above the clouds, and nothing was ever heard from him again…

…except for the sound of Tubular Bells

Sanojen ”Tubular Bells” kohdalla musiikki räjähtää todella käyntiin kunnolla. Putkikellot soivat massiivisemmin kuin koskaan ja Ommadawnin finaalista muistuttava rytmiraita pauhaa taustalla. Putkikellot soittavat upean päättäväisen melodian jonka perään Oldfieldin sähkökitara alkaa mouruamaan todella väkevästi. Myös Oldfieldin sooloilu muistuttaa Ommadawnin finaalista ja koko nyt kuultava finaali onkin jännittävä sekoitus Ommadawnia ja ensimmäisen Tubular Bellsin finaalia. Tämä korostuu kun Tubular Bellsin lopun upea bassokuvio iskee mukaan peliin ja putkikellot soivat palaavat kilisemään voimallisesti. Sitten tunnelma rauhoittuu hetkeksi Ommadawn-rytmin varaan josta noustaan vielä lyhyeseen mininostatukseen. Viimeinen putkikellon isku päättää kappaleen ja lintujen viserrys täyttää äänikuvan. ”Far Above The Clouds” kierrättää useita Oldfieldin vanhoja kikkoja, mutta tekee sen niin tuoreella ja innostavalla tavalla, että ainakaan itse en voi kuin antautua sen paatoksen edessä. ”Far Above The Clouds” on jälleen yksi osoitus siitä kuinka taitava Oldfield on laatimaan pikku hiljaa kasvavia lopulta massiiviseksi paisuvia nostatuksia. Kerrassaan upea päätös epätasaiselle albumille.

Mike Oldfield Tubular Bells III:n ensi-iltakonsertissa syyskuussa 1998.

Nyt kun olemme käsitelleet levyn musiikin niin palatkaamme vielä hetkeksi Oldfieldin Ibiza-seikkailuun. Oldfield äänitti Tubular Bells III:sta uuteen taloonsa rakennetussa studiossa joulukuusta 1996 aina vuoden 1998 maaliskuuhun asti. Tämän jälkeen hän palasi Lontooseen ja viimeisteli levyn huhti-kesäkuussa 1998. Miksi? Eikö Ibizan studio ollut tarpeeksi hyvä? Ei, siitä ei ollut kyse vaan Oldfieldin Ibiza-aika muuttui lopulta painajaiseksi ja hänen oli paettava saarelta säilyttääkseen edes rippeet mielenterveydestään. Oldfieldin aluksi kovin seesteinen elämä Ibizalla kääntyi nimittäin aivan uuteen suuntaan. Oldfield on itse kertonut taantuneensa saarella elämään uudelleen alunperin menetettyä teini-ikäänsä. Miten tämä sitten ilmeni. Aluksi Oldfieldin habitus muuttui. Hänen Voyager-ajan Braveheart-kutrit vaihtuivat lyhyeksi leikattuun ja blondattuun hiustyyliin joka oli trendikäs malli tuon ajan kaksikymppisillä. No eipä siinä mitään, mutta huomattavasti huolestuttavampaa oli, että Oldfield alkoi remuamaan aggressiivisesti Ibizan klubeissa huume- ja alkoholipäissään. Vakavimmillaan hän romutti jopa Mercedes-Benzinsä kännipäissään ja menetti ajolupansa puoleksi vuodeksi. Oldfield on kertonut eläneensä Ibizalla joitakin elämänsä parhaista hetkistä, mutta myös pahimmista. Hän jätti saaren taakseen ja vannoi ettei palaisi sinne koskaan. Taakse jäi siis myös hänen rakennuttamansa unelmatalo. Jonkin aikaa näytti ettei kallis lukaali mene kaupaksi lainkaan ja Oldfield pelkäsi olevansa pahassa pulassa, mutta lopulta Oasis-mies Noel Gallagher tarttui tilaisuuteen ja osti huvilan reippaalla alennuksella. Oldfield teki kaupassa tappiota noin miljoona puntaa. Teini-ikä voi tulla kalliiksi. Etenkin jos sen elää keski-ikäisenä rokkarina.

Tubular Bells III sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Osa piti sitä kyynisenä rahastuksena ja osa kiitteli sen yllätyksellisyyttä ja onnistunutta vanhan ja uuden sekoittelua. Mielestäni molemman näkökulmat pitävät paikkkaansa. Levyn ilmestymistä juhlittiin Lontoossa Horse Guards Parade -aukiolla ulkoilmakonsertissa 7 000 ihmisen edessä. Konsertti kuvattiin ja julkaistiin VHS ja DVD-formaateissa. Tubular Bells III myi kohtuullisesti, mutta silti reippaasti vähemmän kuin edellinen osa puhumattakaan alkuperäisestä megahitistä. Trendi oli siis jyrkästi laskeva. Ehkä putkikellojen kilkuttelu loppuisi nyt? No näin ei käynyt.

Parhaat biisit: ”Jewel In The Crown”, ”Outcast”, ”Serpent Dream”,, ”Far Above The Clouds”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

”The Source Of Secrets” 5:35
”The Watchful Eye” 2:09
”Jewel In The Crown” 5:45
”Outcast” 3:49
”Serpent Dream” 2:53
”The Inner Child” 4:41
”Man In The Rain” 4:03
”The Top Of The Morning” 4:26
”Moonwatch” 4:25
”Secrets” 3:20
”Far Above The Clouds” 5:30

Muusikot

Mike Oldfield: kaikki instrumentit Amar: laulu kappaleissa ”The Source of Secrets”, ”Jewels in the Crown” ja ‘Secrets’ Rosa Cedrón: laulu kappaleessa ”The Inner Child” Cara Dillon: laulu kappaleessa ”Man in the Rain” Heather Burnett: lisävokaali kappaleessa ”Man in the Rain” Clodagh Simonds: laulu kappaleessa ”Far Above the Clouds” Francesca Robertson: lapsilaulu kappaleessa ”Far Above the Clouds”