OK Computer on Radioheadin kolmas studioalbumi.
Radioheadin esiaste sai alkunsa englantilaisessa Abingdonin koulussa vuonna 1985 nimellä On A Friday, viitaten bändin harjoituspäivään. Kokoonpanoksi vakiintui nopeasti Thom Yorke (laulu, kitara), Ed O’Brien (kitara, taustalaulu), Colin Greenwood (basso) ja Phil Selway (rummut) sekä lopulta viimeiseksi mukaan liittynyt Jonny Greenwood (soolokitara, koskettimet). Aluksi kaikki jäsenet kirjoittivat yhtyeelle musiikkia, mutta lopulta Yorkesta muodostui pääasiallinen säveltäjä. Vuonna 1991 bändin demo teki suuren vaikutuksen EMI:n A&R -edustajaan ja he saivat tarjouksen kuusi levyä kattavasta levysopimuksesta. Yorke ja kumppanit tarttuivat tarjoukseen. Tässä yhteydessä bändi nimettiin Radioheadiksi Talking Headsin kappaleen ”Radio Head” inspiroimana.
Vuonna 1992 Radiohead julkaisi debyyttialbuminsa Pablo Honeyn, jonka rujo tyyli oli yhdistettävissä tuohon aikaan muodikkaaseen grungeen. Levy poiki yllättäen myös hitin. ”Creep” teki Radioheadista maailmankuulun – mutta myös uhkasi lokeroida heidät yhden hitin ihmeeksi. Etenkin yhtyeen nokkamies ja pääasiallinen säveltäjä Yorke pelkäsi kuollakseen yhtyeen jämähtämistä kaavoihin ja kammosi kaikenlaisia levy-yhtiön suunnalta kuuluva toiveita ja määräyksiä.
Toisella albumillaan The Bends (1995) Radiohead alkoi irtautua grunge-soundista ja laajensi ilmaisuaan. Sanoitukset syvenivät ja soundi monipuolistui ja Jonny Greenwoodin soitinkokeilut toivat mukaan uusia sävyjä. Tämä oli ensimmäinen merkki bändin siirtymisestä kokeellisempaan ja progressiivisempaan suuntaan. Silti tässä vaiheessa Radioheadin musiikkia voisi kutsua lähinnä hieman keskimääräistä taiteellisemmaksi 90-luvun brittipopiksi. Radioheadin viiteryhmä oli tässä vaiheessa vielä enemmin Oasiksen ja Sueden kaltaiset yhtyeet kuin Pink Floyd tai Can. Tämä tulisi muuttumaan pian.
Radiohead ei koskaan tuntenut kuuluvansa brittipopin valtavirtaan ja etenkin Yorke kammosi ajatusta paikalleen jämähtämisestä ja asemoitumista vain yhdeksi ”englantilaiseksi kitarabändiksi”. Yhtyeen jäsenillä oli ollut aina laaja musiikkimaku, mutta etenkin The Bendsin jälkeen heidän horisonttinsa alkoivat laajetumaan entisestään elektronista musiikkin krautrockin, modernin klassisen musiikin, minimalismin ja jazzin kiinnostaessa erityisesti Yorkea ja Jonny Greenwoodia yhä enemmän ja enemmän.
Seuraavalla levyllään Radiohead halusi vapautua paitsi levy-yhtiön odotuksista niin myös studion seinällä nakuttavan kellon paineistavasta vaikutuksesta. OK Computerin äänityksiä varten bändi vuokrasi näyttelijätär Jane Seymourin omistaman 1500-luvulta peräisin olevan St. Catherine’s Courtin kartanon Bathin lähistöltä jonne pystytettiin väliaikainen liikuteltava studio. Epäkonventionaalinen ympäristö toi mukanaan kaikuvia saleja, narisevia lattioita ja kummittelevan tunnelman – täydellinen tausta levyn temaattiselle ytimelle joihin kuului mm. teknologinen vieraantuminen, yhteiskunnallinen ahdistus ja yksilön eksyminen kasvottomaan maailmaan.
Tuottajaksi valikoitui Nigel Godrich, josta tuli ajan myötä Radioheadin George Martin eli tavallaan yhtyeen epävirallinen kuudes jäsen. The Bendsillä äänittäjänä toiminut Godrich kannusti kokeellisuuteen: hänen innoittamana yhtye käytti työkaluinaan myös kenttä-äänityksiä, robottiääniä, oudosti äänitettyjä instrumentteja ja rakenteellisia kokeiluja. Monia kappaleita muokattiin radikaalisti äänitysten aikana – esimerkiksi ”Paranoid Android” yhdistettiin kolmesta erillisestä ideasta, kun taas ”Let Down” rakentui monikerroksisen sovituksen varaan.
Lue myös: Levyarvio: The Smile – Wall Of Eyes / Cutouts (2024)
Koska tämä sivusto keskittyy ns. progressiiviseen musiikkiin jonka ytimessä on usein nimenomaan progressiivinen rock on mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi pohtimaan progen ja Radioheadin suhdetta. Jos bändiltä itseltä kysyttäisiin sellaista ei luultavasti ole, mutta en suostu uskomaan, että se olisi koko totuus. Etenkin Radioheadin aikoihin yhtye käsittääkseni kiisti tiukasti kaikenlaiset proge-vaikutteet (vaikka ristiriitaisesti esim. Greenwood on tunnustautunut suureksi Pink Floyd -faniksi). En haluaisi toki syyttää valehtelusta (tai totuuden muuntelusta kuten nykyään on tapana sanoa…) yhtyettä joka on todetusti kulkenut monessa kohtaa vastakarvaan kaikenlaisten ulkoisten odotusten ja vaatimusten suhteen, mutta epäilen silti, että proge-vaikutteiden kiistäminen liittyy ainakin osittain siihen, että kyseinen musiikin laji oli vielä 90-luvun alussa etenkin briteissä erittäin epämuodikasta. Yhdistyminen progeen olisi voinut olla kuolemansuudelma niin kaupallisesti kuin kriittisesssä mielessä erittäin kärkkään englantilaisen musiikkilehdistön silmissä. Onkin hieman paradoksaalista ja enemmän kuin vähän hupaisaa, että juuri Radiohead ja OK Computer -levy edesauttoi merkittävästi sitä, että progressiivinen rock kuntoutui jälleen paaria-luokasta vain yhdeksi musiikkityyliksi muiden joukossa.
Okei, Radiohead ei siis myönnä proge-vaikutteita eikä myönnä olevansa progebändi. Mitä tekemistä OK Computerilla sitten on progen kanssa? Ainakin nämä asiat yhdistävät levyä selvästi musiikkiin jota yleensä tavataan kutsua progressiiviseksi rockiksi:
Rakenne ja kappaleiden muoto
- Useat kappaleista ovat moniosaisia tavalla joka viittaa enemmän progen vapaamuotoisempaan näkemykseen kappalerakenteista kuin pop/rockiin jolla hyödynnetään yleensä varsin orjallisesti säkeistö/kertosäe/säkeistö-kaavaa.
- Sovitukset hyödyntävät tavanomaista laajempaa dynamiikkaa, mukana on modaalisia siirtymiä, harmonista rikkautta sekä jonkin verran poikkeuksellista rytmiikkaa.
Teemat ja konsepti
- Vaikkei OK Computer ole tarinallinen konseptialbumi voidaan sitä pitää kuitenkin konseptuaalisena työnä joka käsittelee kappaleesta toiseen toistuvia teemoja kuten teknologian ja ihmisyyden ristiriita, vieraantuminen ja eksistentiaalinen ahdistus, kontrolliyhteiskunta, kulutus, emotionaalinen turtumus ja pelko tulevaisuudesta.
- Tämä tekee albumista kokonaisvaltaisen kokemuksen, ei vain toisistaan irrallista kappaleista koostuvaa kokoelmaa. Tämä on hyvin tyypillistä progelevyille.
Kokeelliset äänimaisemat
- Albumi käyttää pop/rock-levyille epätyypillisiä instrumentteja (Ondes Martenot, ksylofoni, jouset…) sekä käsittelee/efektoi kokeellisella tavalla esimerkiksi kitaroita.
- Mukana on äänisampleja, kenttä-äänityksiä ja robottiääniä.
Erojakin on toki löydettävissä. Selkeinpänä ehkä se, että Radiohead tyytyy suht tyypillisiin kappaleiden pituuksiin eikä mukana ole pitkiä virtuoosimaisia soittosuorituksia keskiöön nostavia instrumentaaliosioita. Mukana ei myöskään ole pitkällistä teemojen kehittelyä eikä epäsäännöllisiä tahtilajeja käytetä systemaattisesti vaikka välillä rytmejä aksentoidaan hämäävästi.
Omasta näkökulmastani on selvää, että progressiivinen rock oli selvä vaikute Yorkelle ja kumppaneille halusivat he myöntää sitä tai eivät. Oleellista kuitenkin on, että proge on vain yksi yhtyeen lukuista vaikutteista joista he onnistuvat rakentamaan uuden modernin sekoituksen joka kuulostaa enimmäkseen vain heiltä itseltään.
Lue myös
- Review: David Bowie – ★ [Blackstar] (2016)
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
OK Computer voitti aikoinaan minut puolelleen jo heti ensimmäisellä kappaleellaan ”Airbag”. Se käynnistyy vihaisesti särisevien kitaroiden ja toisaalta taustalla kepeästi helisevien rekikelloilta kuulostavien kilistimien yhdistelmällä joka kertoo heti, että nyt on luvassa jotain poikkeuksellista. Raa’asti soivat kitarat tuovat mieleen King Crimsonin ”Redin” ja ensimmäisen säkeistön aikaan sen pohjalla soiva Mellotronilta epäilyttävästi kuulostava instrumentti vahvistaa mielleyhtymää.
Kappaleen rumpusoundi on kuitenkin aivan toisesta maailmasta ja tuo siihen omalaatuisen futuristisen sävyn. ”Airbagin” rumpusoundi leikattiin ja samplättiin kasaan rumpali Selwayn livenä soittamista osioista. Tähän innoitti DJ Shadowin ja hiphop-tuotannon estetiikka josta Yorke oli kovin kiinnostunut. Tällaista ”riko ja kasaa uudelleen” -estetiikkaa Radiohead hyödynsi tulevaisuudessa yhä enemmän ja enemmän.
”Airbagin pirstaleinen, satunnaisia säröääniä hyödyntävä ja rytmisesti nykivä musiikki tukee myös hyvin Yorken laulamia sanoituksia joita inspiroi hänen kokemuksensa vakavasta auto-onnettomuudesta. Sanoituksissa tämä muuntautuu brutaaliksi uudelleensyntymäksi auto-onnettomuuden kautta. Teknologinen pelastus lihaa repivän katastrofin kautta. Pelastus ilmastoidussa koneellisessa maailmassa.
“In the next world war / In a jack-knifed juggernaut / I am born again”
Jos ”Airbag” oli vaikuttava niin seuraava kappale ”Paranoid Android” onnistuu nostamaan vielä tasoa entisestään. Hieman yli kuusi minuuttia kestävä ”Paranoid Android” on levyn mini-eepos johon Radiohead mahduttaa yhtä paljon erilaisia osioita kuin keskinkertainen progebändi 20 minuuttiin. ”Paranoid Android” on ns. läpisävellettyä musiikkia mikä tarkoittaa sitä, että se ei sisällä merkittävästi toistoa vaan kulkee läpi neljän erilaisen osion jatkuvasti muuttuen. Siinä on selkeä alku, kehitys, huipennus ja päätös. Myös tunnelmat sävellyksen mittaan vaihtuvat jyrkästi, ja dynamiikka, tempo ja harmonia muuntautuvat kunkin osan mukaan. Osiosta toiseen siirrytään silti luontevasti eikä lopputulos kuulosta sattumanvaraiselta neljän kappaleen tilkkutäkiltä vaan loogisen lineaariselta musiikilliselta kerronnalta.
”Paranoid Android” alkaa intiimillä ja surumielisellä puoliakustisesti soivalla introlla josta se siirtyy aggressiiviseen kitaravetoiseen osioon. Tässä kohtaa rytmi muuttuu kulmikkaaksi ja erittäin säröisesti soiva kitara vie musiikin kaoottisiin tunnelmiin joka huipentuu atonaalisesti soivaan lyhyeen kitarasooloon. Tästä siirrytään äkkillisesti, mutta tyylikkäästi hitaampaan kuoromaiseen osioon jossa muut jäsenet vokalisoivat sanattomasti matalalla äänellä Yorken valittavan äänen taustalla. Sitten siirrytään insrumentaaliseen koodaan särökitaroiden palatessa ja lopulta Greenwood soittaa jopa aiempaa kummallisemman kitarasoolon joka on käsitelty kuulostamaan lähes syntetisaattorilta. Kappale päättyy yllättävästi lähes kuin seinään, mutta jotenkin oudosti silti tyydyttävästi ympyrän sulkien. Upea kappale.
”When I am king
You will be first against the wall
With your opinion
Which is of no consequence at all”
Kolmas kappale ”Subterranean Homesick Alien” viittaa nimellään tietysti Bob Dylanin klassikkoon ”Subterranean Homesick Blues”, mutta tyylillisiä yhteyksiä niillä ei juuri ole paitsi, että tajunnanvirtamaisen sanoitustyylinsä osalta. Musiikillisesti ”Subterranean Homesick Alien” liikkuu suht melankolisen psykedeelisissä tunnelmissa jotka tuovat mieleen Pink Floydin varhaisen kauden ja ehkä sen tosiaan vastaan hetkittäin taistelevissa tekstuureissa on jotain samaa kuin Miles Davisin Bitches Brew’ssa. Ainakin Yorke on levyn inspiraation lähteeksi todennut.
Alunperin Baz Luhrmannin Romeo + Juliet -elokuvaa varten sävelletty vähäeleisesti ja elegantin surumielisesti alkava ”Exit Music (For A Film)” nostaa Yorken vokaalit pääosaan ja kasvaa lopulta luontevan tyylikkäästi intensiiviseksi ja painostavaksi hätähuudoksi jota säestää toisaalta surisevat kitarat ja toisaalta ikään kuin jousiorkesteria simuloivat kitaravallit ja syntetisaattorit.
”Let Down” tarjoilee uneliasta tunnelmaa, heliseviä kitara-arpeggioita ja sakean kitaroiden ja sähköpianon luoman taustatekstuurin. Miellyttävä kappale, mutta toistaiseksi levyn tavanomaisinta ja vähäisintä antia.
Sitten saavutaan toiseen levyn huippuhetkistä. ”Karma Police” tarjoilee todella upean päättäväisesti kulkevan melodian kappaleen alkaaessa sarkastisena hymninä yhteiskunnan ulkopuolisille muuntuen loppua kohden kertojan oman mielen hajoamisen kuvaukseksi jota kuvastaen musiikkia hajoaa ihastuttavalla tavalla surisevaan ja pärisevään äänivalliin josta seuraa hyvin luonteva siirtymä albumin avantgardistiseen keskikohtaan ”Fitter Happier”.
”This is what you’ll get
This is what you’ll get
This is what you’ll get
When you mess with us”
”Fitter Happier” on levyn vedenjakaja sijoittuen täsmälleen levyn keskelle. Merkittävää ei ole vain sen sijoitus vaan se miten kappale tuntuu jakavan levyn konseptuaalisesti kahteen osaan. Ensimmäisen puoliskon sanoitukset tuntuvat käsittelevän sen teemoja yksilön näkökulmasta ja ”Fitter Happierin” jälkeen siirrytään universaalimpaan ja yhteiskunnallisempaan tasoon. ”Fitter Happier” kuulostaa kuin dystopisen maailman julkiselta kuulutukselta tai byrokraattiselta ohjeelta. Tämän jälkeen onkin luontevaa siirtyä käsittelemään aiheita kuten poliittisen vallan väärinkäyttöä (”Electioneering”), instituutioiden pelkoa (”Climbing Up The Walls”) tai kollektiivista kärsimystä ja sattuman merkitystä ihmisten elämässä (”Lucky”).
”Fitter Happier” on vedenjakaja myös siinä mielessä, että ensimmäinen puolisko on selvästi toista vahvempi. Ei toiselta puoliskolta mitään todellisia notkahduksia löydy, mutta ei myöskään yhtäkään yhtä kirkasta helmeä kuin ”Airbag”, ”Paranoid Android” tai ”Karma Police”.
”Electioneering” riuhtaisee kuulijan takaisin rockin pariin: se on musiikillisesti levyn suoraviivaisin kappale ja olisi sopinut hyvin myös The Bendsille. Sen sanoitukset piikittelevät vaalipropagandaa ja poliittista opportunismia.
”Climbing Up the Walls” sukeltaa syvään psykologiseen ahdistukseen; kappaleen uhkaava hidas rytmi, vääristyneitä Pendereckimäisiä klustereita soittava 16-henkinen jousisektio ja Yorken aavemaiseksi käsitellyt vokaalit tekevät siitä levyn synkimmän hetken.
”No Surprises” tarjoaa kontrastin: heleä sointukulku ja soittorasiamainen tunnelma yksinkertaisesti soivine kellopeleineen kehystävät itsemurhatarinaa jonka Yorke laulaa kaiken nähneellä uupuneella äänellä – se on kaunis, mutta kylmäävä.
”Lucky” tuo levylle jälleen ilmavuutta: se on täynnä varovaista toivoa, mutta senkin taustalla väijyy kohtalon sattumanvaraisuus ja maailmantuska.
Päätöskappale ”The Tourist” palaa hitaaseen, avoimeen rakenteeseen ja päättää levyn rauhallisesti – se on hiljainen kehotus pysähtyä ja kuunnella itseään kaiken modernin elämän kaaoksen keskellä.
”Hey man slow down, slow down
Idiot, slow down, slow down
Hey man slow down, slow down
Idiot, slow down, slow down”
Lue myös: Levyarvio: Steven Wilson – The Overview (2025)
OK Computer julkaistiin kesäkuussa 1997, ja sen vastaanotto oli erittäin positiivinen. Useat kriitikot nostivat sen vuoden levyksi ja vaikka osa yhtyeen vanhoista faneista oli aluksi hämmentyneitä uudesta aiempaa tummasävyisemmästä ja kokeellisemmasta tyylistä voitti OK Computer myös massat puolelleen. OK Computer myi lyhyessä ajassa yli viisi miljoonaa kappaletta mitä voi pitää huikeana saavutuksena levylle joka ei nojannut selkeisiin radiohitteihin. Muutaman vuoden sisällä levyä äänestettiin jo kaikkien aikojen klassikoiden joukkoon. Vuonna 2001 englantilaisen Q-lehden laajassa yleisöäänestyksessä OK Computer äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi! Aikamoista. Omissa kirjoissani OK Computer ei ole edes Radioheadin paras levy, mutta erinomaisesta ja uraauurtavasta albumista on toki kyse.
Vuonna 1997 julkaistu OK Computer ei vain muuttanut Radioheadin uraa – se muutti koko 1990-luvun rockin suunnan. Sen syntyprosessi oli sekä luova läpimurto että henkisesti kuluttava irtiotto pop-musiikin kaavoista. Kolmannen albuminsa kohdalla Radiohead ei enää tyytynyt toimimaan levy-yhtiön toiveiden mukaan, vaan päätti seurata omaa taiteellista vaistoaan – riskeistä huolimatta.
Radioheadista tuli OK Computerin myötä kertaheitolla paitsi 90-luvun arvostetuin niin myös yksi planeetan suosituimmista rockbändeistä. Radiohead ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereillaan ja varmistelemaan asemaansa vaan seuraavalla levyllä yhtye purki kaiken palasiksi ja kasasi uudelleen kasaan arvaamattomalla ja yllättävällä tavalla tehden uransa todellisen mestariteoksen.
Ja jos aivan lopuksi palaamme vielä OK Computerin ja progressiivisen rockin suhteeseen niin kyseessä on äärimmäisen merkittävä levy myös siinä mielessä, että se osoitti raskaan rospuuttokauden jälkeen, että nyt oli jälleen ihan ookoo tehdä taiteellisesti kunnnianhimoista musiikkia ilman pelkoa siitäm että joutuisi musiikkikriitikoiden armottoman pilkan kohteeksi. Ja jos tähdet olisivat oikeassa asennossa tuollainen levy voisi jopa myydä miljoonia. Tällä oli vapauttava ja inspiroiva vaikutus valtavaan määrään muusikoita ympäri maailmaa.
Parhaat biisit: ”Airbag”, ”Paranoid Android”, ”Karma Police”, ”Climbing Up the Walls”, ”No Surprises”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Fish – Sunsets On Empire (1997)
Kappaleet
- ”Airbag” – 4:44
- ”Paranoid Android” – 6:23
- ”Subterranean Homesick Alien” – 4:27
- ”Exit Music (For a Film)” – 4:24
- ”Let Down” – 4:59
- ”Karma Police” – 4:21
- ”Fitter Happier” – 1:57
- ”Electioneering” – 3:50
- ”Climbing Up the Walls” – 4:45
- ”No Surprises” – 3:48
- ”Lucky” – 4:19
- ”The Tourist” – 5:24
Tuottaja: Nigel Godrich, Radiohead
Levy-yhtiö: EMI
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti