Levyarvio: Dream Theater – Falling Into Infinity (1997)

Falling Into Infinity on Dream Theaterin neljäs studioalbumi.

80-luvulla alkunsa saanut progemetalli perustuu yhä tänäkin päivänä Queensrÿchen, Fates Warningin ja Dream Theaterin muodostaman kolmijalan päälle. Olkoon viimeksi mainittu vaikka se keskimmäinen jalka sillä tästä triosta nimenomaan Dream Theaterin musiikki sisältää eniten ns. kikkelin venyttelyä eli teknisen virtuoositeetin häpeilemätöntä esittelyä. Nykypäivänä progemetalliin on uinut lisää vaikutteita sieltä täältä ja etenkin äärimetallin puolelta, mutta näiden kolmen genren proto-yhtyeen musiikki rakentui vielä pitkälti 70-luvun progressiivisen rockin ja hard rockin fuusiolle. Keitos kuitenkin viimeisteltiin modernimmilla aineksilla joita ammennettiin 80-luvun trash-metallista ja toisaalta myös kepeämmästä Los Angelesin tukkahevistä.

Vuoteen 1997 tultaessa Dream Theater oli julkaissut jo kolme albumia, joista etenkin Images and Words (1992) oli nostanut bändin uuden progressiivisen musiikin nousevaksi tähdeksi. Tuolta levyltä nostettu single ”Pull Me Under” oli jopa ollut pienimuotoinen hitti. Awake (1994) jatkoi synkemmissä tunnelmissa ja oli myös soinniltaan aiempaa raskaampi levy. Todellista kaupallista läpimurtoa siitä ei kuitenkaan tullut. 1995 ilmestynyr studiomateriaalia ja liveä yhdistelevä A Change Of Seasons ei juurikaan parantanut tilannetta. Levy-yhtiö EastWest alkoi huolestumaan etenkin kun Seattlesta noussut grunge oli palauttanut rockmusiikkia taas yhä enemmän suoraviivaisille ja rähjäisille juurilleen muuttaen musiikillista ilmaston epäotolliseksi sofistikoituneempaa ja monimutkaisempaa musiikkia julkaiseville yhtyeille. Seuraavalle levylle EastWest tahtoi suoraviivaisempaa ja radiosoittoon paremmin sopivaa materiaalia.

Musiikkihistoria on täynnä tapauksia joissa levy-yhtiön ja tuottajien liiallinen sekaantuminen taiteelliseen prosessiin on johtanut surullisiin katastrofeihin joiden lopputuloksiin ei ole ollut tyytyväisiä bändi, kirjanpitäjät eivätkä etenkään pettyneet fanit. Toisaalta olen aivan varma, että monet projektit ovat pelastuneet kun järkevät A&R -henkilöt ja hyvin valitut tuottajat ovat herätelleet ja ohjanneet omiin perseisiinsä kadonneita suuria taitelijoita. Näissä tapauksissa kunnia vaan lopulta menee yleensä artistille ja taustahenkilöt saavat myhäillä tyytyväisinä laskeskellessaan uusia nollia pankkitilillään.

Sitten on tapauksia joista ei tunnu olevan selvää konsensusta siitä, että johtiko levy-yhtiön sekaantuminen floppiin vai oikeastaan ihan kelpo levyyn. Dream Theaterin Falling Into Infinity on yksi tällainen levy. Erityisen kiinnostavaksi asiaan tekee toisaalta myös se, että edes bändin sisällä ei tunnu olevan täysin yhtenäistä näkemystä siitä tapahtuiko albumin kohdalla edes mitään liiallista levy-yhtiön interventiota vaiko ei. Rumpali Mike Portnoy on kiroillut levy-yhtiön sekaantumista alusta asti ja näihin päiviin asti, mutta etenkin levyn ilmestyessä kitaristi John Petrucci kielsi, että mitään todellista interventiota olisi tapahtunut. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Portnoyn tarina on todenmukaisempi sillä on viitteitä siitä, että EastWest jarrutteli levyn julkaisua, torppasi yhtyeen suunnitelmat tupla-albumista ja kehotti ellei suorastaan vaatinut hankkimaan levylle tuottajan joka luotsaisi yhtyeen tekemään hittejä.

Tuottajaksi kaavailtiin mm. Trevor Hornia, Kevin Gilbertiä (joka valitettavasti kuoli juuri neuvotteluiden alettua), Trevor Rabinia ja Peter Collinsia. Etenkin Horn vaikuttaa aika kaukaa haetulta, mutta kun ajatellaan, että hän oli mukana tekemässä Yesin kanssa ”Machine Messiahin” proto-progemetallia joka on varmasti ollut merkittävä vaikutin myös Dream Theaterille ei ajatus tunnukaan enää niin oudolta. Eri asia on sitten oliko Hornin kaltaisella supertähdellä mitään kiinnostusta sekaantua urallaan jumittavan metallibändin touhuihin. Luultavasti ei. Lopulta tuottajan pesti päätyi mm. The Black Crowesin, Journeyn ja Aerosmithin kanssa työskennellyt Kevin Shirleylle. 

Shirley ei ollut alunperin erityisen innostunut työskentelemään Dream Theaterin kanssa eikä bändi puolestaan ollut erityisen vakuuttunut tuottajaehdokkaansa ansioluettelosta (ainoastaan CV-merkintä Rushin äänittäjänä ilahdutti), mutta niin vaan levy-yhtiön kannustamana/painostamana levyä alettiin tekemään yhdessä. Shirley ottikin varsin vahvan roolin tuottajana ja tavallan kirjoitti tai kirjoituttu osan sävellyksistä uusiksi. Shirley myös editoi materiaalia rankalla kädellä Pro Toolsissa ottaen kokonaan pois osia tai siirtäen niitä eri paikkaan. Yksi radikaaleista muutoksista koski “Burning My Soulia” jonka keskivaiheilla ollut instrumentaaliosio irrotetiin kokonaan omaksi instrumentaalibiisiksi ”Hell’s Kitchen”. Portnoyta lukuunottamatta muu bändi tuntui pääosin nauttivan yhteistyöstä Shirleyn kanssa ja Pornoykin on kertonut tulleensa henkilökohtaisella tasolla tuottajan kanssa hyvin toimeen vaikka vastustikin useita tämän päätöksiä.

Lue myös: Levyarvio: Queensrÿche – Operation: Mindcrime (1988)

Painostavalla Derek Sherenianin kosketinsoitinriffillä ja epäsäännöllisesti aksentoivalla kellopelimäisellä kilkatuksella alkava kahdeksanminuuttinen ”New Millennium” aloittaa levyn väkevästi. ”New Millennium” osoittaa että, Dream Theaterin soundissa on uutta mureutta. Kaikki kuulostaa aiempaa orgaanisemmalta ja tuhdimmalta. Aiempien levyjen ontto digitaalinen kiilto on raaputettu pois ja tilalla on nyt kaivattua rosoa ja säröä. Rummut eivät kuulosta enää kliinisesti triggeröidyiltä ja jopa John Myungin bassottelusta  saa tällä kertaa selvää! Yleensä Myong seurailee tiiviisti Petruccin riffejä, mutta nyt hänellä on ihan oikeita bassolinjoja soitettavanaan. Itseasiassa Myong soittaa Tony Levinin suosimaa Chapman Stickia mikä omalta osaltaan korostaa kappaleen King Crimson -vaikutteita. Crimson kuuluu myös biisin tavassa hyödyntää tehokkaita syklisiä riffejä, oudosti aksentoituja rytmejä, dynaamista vaihtelua ja dissonanssia. Mikään King Crimson -pastissi ”New Millennium” ei kuitenkaan ole vaan Dream Theater sulauttaa nämä vaikutteet luontevasti omaan tyyliinsä. Kerrassaan hieno startti levylle.

Falling Into Infinityn alkupuolisko tarjoilee muutenkin monia herkullisia hetkiä. Lastenhyväksikäytöstä kertova ”Peruvian Skies” alkaa hitaana ja tummasävyisenä Pink Floydin mieleen balladina, joka kasvaa lopussa raskaaseen metallicamaiseen kitarariffittelyyn. Mystisiä ja surumielisiä tunnelmia rakentavan ”Peruvian Skiesin” alkupuoli harvinaisen tyylikästä Dream Theateria. Lopun revittelyt on toki hauskaa kuultavaa myös, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt tämän kappaleen kohdalla.

”Peruvian Skies” on vain puolikas balladi, mutta sitä seuraava ”Hollow Years” pysyy balladimaisen seesteisissä tunnelmissa alusta loppuun. Ja varsin onnistuneesti. Kappale rakentaa jälleen surumielistä tunnelmaa, mutta nyt kyseessä on enemmän haikeus jossa on mukana myös aavistus lämpöä. Ikään kuin muisteltaisiin jotain hyvää, mutta sittemmin menetettyä, asiaa (en ole ikinä vaivautunut selvittämään mistä sanoituksissa todella on kyse…). Introssa ja säkeistössä Petrucci soittaa akustista kitaraa ja myös Portnoy malttaa pitää rumpaloinnin kepeänä. ”Hollow Years” tuo vahvasti mieleen Steve Hogarthin kauden Marillionin.

Neljäs erittäin maukas kappale levyn alkupuoliskolla on vimmaisen energinen hardrock-tykittely ”Burning My Soul” joka tuntuu ammentavan vaikutteita Panteran groove-metallista. ”Burning My Soul” edustaa levyn raskainta ja suoraviivaisinta antia. Musiikkibisneksen kataluudesta raivoava biisi vyöryy eteenpäin kuin luotijuna ja sen herkullisen korni huutokertsi on täydellistä korvamatoainesta. James LaBrie vaikuttaa yleensä naurettavalta yrittäessään kuulostaa vihaiselta ja niin oikeastaan käy jossain määrin tälläkin kertaa, mutta erittäin viihdyttävällä tavalla!

Ensimmäisen puoliskon kiistellyin kappale lienee ”You Not Me” (alunperin “You Or Me”). Shirley ei ollut bändi demosta täysin vakuuttunut, mutta aisti, että biisissä voisi olla oikein käsiteltynä hittipotentiaalia. Shirleyn vaatimuksesta Petrucci matkasi Floridaan pallottelemaan kappaletta vuorokaudeksi kuuluisan hittimaakari Desmond Childin kanssa (Portnoy ei päässyt mukaan mikä närästytti häntä suuresti). Child on tunnettu lukuisista softrock-hiteistään joita hän on askarrellut Michael Boltonin, Alice Cooperin ja Aerosmithin kaltaisille artisteille ja yhtyeille. Child yhdistettynä Dream Theaterin progemetalliin ei kuulosta voittoisalta konseptilta, mutta itseasiassa “You Not Me” on minusta ihan kelvollista popmetallia vaikka etenkin sen tehokkaassa kertosäkeessä onkin haiskahdus Bon Jovia. Hittiä kappaleesta ei kuitenkaan lopulta syntynyt. Ja itseasiassa levyn ensimmäinen sinkku oli “Hollow Years”.

Myös levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy hyviä hetkiä, mutta se on jäänyt itselleni etäisemmäksi. Se tarjoilee mm. kaksi yli 12 minuuttista eeposta”Lines In The Sandin” ja ”Trial Of Tearsin” (jonka alku on kuin sekoitus ”Close To The Edgen” introa ja Pink Floydia)  jotka molemmat sisältävät komeita jaksoja, mutta eivät aivan onnistu vakuuttamaan kokonaisuuksina. Luultavasti nämä biisit kuitenkin purevat täydellisesti yhtyeen perustyylin innokkaimpiin kannattajiin. 

Jälkipuoliskolla kuullaan myös pari varsin yhdentekevää balladia. ”Take Away My Pain” tuo jälleen aluksi mieleen Marillionin, mutta jää lopulta lupaavan alun jälkeen ylipitkäksi itkuvirreksi jossa LaBrie pääsee toteuttamaan itseään kailottamalla itselleen liiankin tyypillisiä vokaali-äänteiden pitkiä venyttelyitä jota pidän hyvin rasittavan kuuloisena (Pienenä sivuhuomautuksena; äskeisen LaBrie mollauksen jälkeen todettakoon, että herra suoriutuu tällä levyllä pääosin oikein hyvin ja mukana on joitakin LaJuuston parhaimpia laulusuorituksia). Toinen balladi ”Anna Lee” puolestaan yrittää herutella ilmoille suuria tunteita suorastaan epätoivoisesti, mutta ainakin tämän kuuntelijan kliseisen kuuloinen veto jättää täysin kylmäksi. Ja tämäkin on pitänyt venyttää kestämään lähes kuusi minuuttia! 

Levyn toisen puoliskon ongelma ei kuitenkaan ole niinkään siinä, että yksittäiset biisit olisivat erityisen surkeita vaan siinä, että 78 minuuttisena albumi on aivan tolkuttoman ylipitkä ja sisältää liikaa keskenään samankaltaista materiaalia. Pari balladia olisi voinut heivata hyvin mäkeen ja joko “Lines In The Sandin” tai “Trial Of Tearsin” olisi kannattanut säästää seuraavalle levylle (tosin koska bändi kaavaili alunperin Falling Into Infinitysta tuplaa niin ylijäämämateriaalia jäi muutenkin paljon) niin kasassa olisi ollut varsin tehokas albumikokonaisuus. 1997 elettiin kuitenkin CD-levyn kulta-aikaa ja yhä enenevissä määrin valitettavaksi tavaksi alkoi tulla, että formaatin koko kapasiteetti oli ”pakko” hyödyntää.

Lue myös

Shirleyn johdolla Dream Theater siis hieman pelkisti ilmaisuaan ja toi osaan kappaleissa jopa hittihakuisuutta. Tästä ja levyn aiempaa suuremmasta budjetista (yhtyeen parhaat soundit ikinä!) huolimatta Falling Into Infinity ei menestynyt yhtään edeltäjäänsä paremmin. Ehkä jopa päinvastoin. Arvostelut eivät olleet erityisen mairittelevia, mutta mikä huolestuttavinta yhtyeen innokkaimmat fanit tuntuivat olevan kovin pettyneitä ja sell-out -syytöksiä sinkoili. Seuraavalla levyllään Dream Theater ei enää suostuisi kompromisseihin.

Se mitä seuraavaksi kirjoitan saa luultavasti monet Dream Theaterin hardcore-fanit toivomaan että sieluni palaisi helvetissä taustamusiikkinaan ”Anna Lee”, mutta ei voi mitään, olen täällä kertomassa totuuden. Tässä se tulee; Falling Into Infinity on minun mielestäni yksi Dream Theaterin parhaista levyistä. Kokonaisuutena levy on toki ylipitkä ja itseään toistava, mutta se tarjoilee kuitenkin tavallista laajemman paletin erilaisia tyylejä ja ennen kaikkea biisit on rakennettu paremmin kuin yhtyeen levyillä yleensä ja instrumentaalinen ilotulitus ei lähde liikaa käsistä ja enimmäkseen tukee sävellyksiä. Ja kuten jo edellä todettu, levy kuulostaa hyvältä. Pidän albumin rouhean tuhdista soundista jossa on jopa aavistus lämpöä. Falling Into Infinity ei ole täysosuma, mutta ei se myöskään ole mikään fiasko kuten välillä väitetään.

Tätä kirjoittaessani Dream Theaterin on runkutellut autopilotilla eteenpäin viimeiset parikymmentä vuotta julkaisten enemmän tai vähemmän täsmälleen samalta kuulostavia levyjä uudelleen ja uudelleen (myönnettäköön, että kammottava The Astonishing oli jotain aivan muuta…). Olen vakuuttunut, että paras siirto minkä yhtye voisi tehdä olisi palkata vahva ulkopuolinen tuottaja avukseen joka veisi koko porukan jälleen pois mukavuusalueeltaan ja pakottaisi tekemään kunnollisia biisejä loputtomien soolojen ja onton kikkailun sijasta.

Parhaat biisit: ”New Millennium”, ”Peruvian Skies”, ”Hollow Years”, ”Burning My Soul”

Rating: 3.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Tool – Ænima (1996)

Kappaleet

  1. ”New Millennium” 8:20
  2. ”You Not Me” 4:58
  3. ”Peruvian Skies” 6:43
  4. ”Hollow Years” 5:53
  5. ”Burning My Soul” 5:29
  6. ”Hell’s Kitchen” 4:16
  7. ”Lines in the Sand” 12:05
  8. ”Take Away My Pain” 6:03
  9. ”Just Let Me Breathe” 5:28
  10. ”Anna Lee” 5:51
  11. ”Trial of Tears” 13:06
    • ”I – It’s Raining”
    • ”II – Deep in Heaven”
    • ”III – The Wasteland”

Dream Theater:

James LaBrie: lead and backing vocals John Myung: bass, Chapman Stick John Petrucci: guitars, backing vocals Mike Portnoy: drums, percussion, backing vocals, harmony vocals (track 1) Derek Sherinian: keyboards, backing vocals

Vierailijat:

Doug Pinnick: ylimääräiset vokaalit (”Lines In The Sand”)

Tuottaja: Kevin Shirley
Levy-yhtiö: EastWest

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑