Levyarvio: Tool – Ænima (1996)

Ænima on Toolin toinen studioalbumi.

Vuonna 1990 Los Angelesissa perustetun Toolin musiikissa oli alusta alkaen progressiivinen sivuväre.  Yhtyeen debyytti EP Opiate (1992) ja sitä seurannut esikoislevy Undertow (1993) oli vielä suht helppo yhdistää saman aikakauden alt-rock/metal -yhtyeisiin kuten Soundgardeniin ja Helmetiin. Vastaava vertailu ei kuitenkaan enää tekisi oikeutta Toolin kolmannen levyn Æniman kohdalla. Niin uusiin sfääreihin levy yhtyeen musiikkia vie.

Vuonna 1993 ilmestynyt Undertow oli iso menestys ja nosti Toolin välittömästi rockin isojen pelureiden joukkoon. Yhtye hyödynsi suosiotaan ja keikkaili pari vuotta ahkerasti soittaen lukuisia suuren profiilin keikkoja, napaten jopa pääesiintyjän pestin valtavilla Lollapalooza -festareilla. 

Syyskuussa 1995 yhtye alkoi lopulta työstämään seuraavaa levyään, mutta ennen kuin tämä yli puoli vuotta kestänyt projekti saatiin maaliin oli yhtyeellä uusi basisti. Toolin alkuperäinen basisti Paul D’Amour oli alkanut vierastamaan yhtyeen musiikillista tyyliä. Tämä yhdistettynä D’Amourin haluun soittaa myös kitaraa basson ohella sai hänet jättämään kovassa nousukiidossa olevan yhtyeen. Tilalle pestattiin englantilainen Justin Chancellor joka oli aiemmin soittanut Peach -nimisessä yhtyeessä. Chancellorin myötä kasassa oli Toolin ”klassinen kokoonpano” Maynard James Keenan (vokaalit), Adam Jones (kitarat), Danny Carey (rummut) joka soittaa yhdessä yhä edelleen tänä päivänä.

Uuden levyn tuottajaksi valikoitui mm. King Crimsonin, David Sylvianin ja Peter Gabrielin kanssa aiemmin työskennellyt David Bottrill. Tämäkin kertoo siitä missä asennossa Toolin kollektiiviset aivot olivat. Sen sijaan, että he olisivat valinneet tuottajaksi jonkun metallin parissa ansioituneen tuottajan suuntasivat he katseensa enemmän progen ja taiderockin suuntaan. Siinä missä progressiivinen rock oli vielä 90-luvun puolivälissä pitkälti kirosana ja useimmat valtavirtasuosioon yltäneet (tai sinne pyrkineet) bändit yrittivät vähätellä genren vaikutusta musiikkiin ei Tool ikinä häpeillyt vaikutteitaan. Piristävästi yhtye nosti useissa haastatteluissa progen oma-aloitteisesti esiin ja nosti esikuvikseen mm. Pink Floydin, Yesin ja King Crimsonin. 

Viimeistään Ænimalla Tool onkin helposti määriteltävissä progressiiviseksi metalliksi. Siinä missä tämän progen 80-luvulla syntyneen sivuhaaran bändit usein keskittyivät nopeisiin kitara – ja kosketinsoitinsooloihin rakentui Toolin synkeä ja päällekäyvä musiikki enemmän tiukkaan riffipohjaiseen yhteisoittoon monimutkaisissa tahtilajeissa, rikkaisiin tekstuureihin ja äänenvoimakkuuden dynamiikalla leikittelyyn. Toolin sanoituksissa kukki tummasävyinen eksistentialismi joka ei ollut progelle vierasta, mutta yllättävämpää oli yhtyeen varsin vulgaari huumori.

Æniman outo nimi kuvaa erinomaisesti sen jakomielitautista luonnetta. Latinalaista ligatuuria (A:n ja E:n yhdistelmä) kirjoitusasussa yhdistyy ”anima” joka tarkoittaa Carl Jungin psykologisissa teorioissa miehen alitajunnan piilevää feminiinistä arkkityyppiä ja toisaalta englannin sanaan ”enema” joka puolestaan tarkoittaa peräruisketta. Eli levyn nimessä Ænima kirjaimellisesti yhdistyy jungilainen psykologia peräreiän tyhjentämiseen ulosteista. Aivan vastaavalla tasolla koko levyn mittakaavassa Tool heittelehtii korkealentoisista ”älyllisistä” teemoista koulupoikamaiseen pissakakkahuumoriin.

Lue myös: Levyarvio: A Perfect Circle – Eat The Elephant (2018)


Ænima esittelee myös Toolin uuden tavaramerkin eli albumikokonaisuutta rytmittävät lyhyemmät välikappaleet jotka jotka tarjoilevat kuuntelijalle pienen hengähdystauon raskaasti päällekäyvien varsinaisten biisien välissä. Jatkossa kaikki Toolin levyt tarjoilisivat tällaisia välikkeitä jotka usein jakoivat vahvasti fanien mielipiteitä. Ænimalla näitä välikkeitä on kuusi ja niiden kestot vaihtelevat ”Useful Idiotin” puolesta minuutista ”(-) Ionsin” neljään minuuttiin. Tyylillisesti näitä välikkeitä voisi kuvailla kollektiivisesti humoristiseksi avantgardeksi. Tai vain pelkäksi pelleilyksi mausta riippuen. Sattumaa tai ei, mutta vuotta aiemmin ilmestynyttä King Crimsonin levyä THRAK (tuottajana David Bottrill) rytmitti myös lukuisat lyhyet välikkeet…

Levyn kaksi ensimmäistä oikeaa raitaa ”Stinkfist” ja ”Eulogy” ovat hyvä esimerkki Æniman kaksijakoisuudesta. Ronskisti riffittelevä”Stinkfist” vääntää jo nimessään (”haisunyrkki”) rautalangasta mistä on kyse. Fistauksesta eli nyrkkinainnista. Ja jos nimikään ei vielä vie asiaa perille niin viimeistään kertosäkeessä toistuva “Relax, turn around, and take my hand” tehnee selväksi, että nyt laulaa nyrkkikyllikki ja vieläpä ilmeisesti ns. takaluukkuun. Ei kovin tyypillinen tai ylevä aihe ns. progressiiviselle bändille, mutta toki sanoituksissa voidaan nähdä myös syvällisempi puoli. Maynardin sanoitukset nimittäin tuntuvat viittaavan nyrkkiseksin ohella myös jonkinlaiseen modernin maailman aiheuttamaan aistiärsykkeiden ylistimulaatioon ja tämän johtamaan tarpeeseen tavoitella aina vain äärimmäisempiä kokemuksia. Toisaalta Keenan on selittänyt kappaleen myös evoluution vertauskuvaksi… Evoluutiota sivutaan kyllä muutamassa muussakin levyn kappaleessa, mutta hieman kaukaa haetultahan tuo kuulostaa…

No tarkoitti sanoitukset mitä hyvänsä niin musiikillisesti raskaasti möyrivä ”Stinkfist” on äärimmäisen tehokas raita. Tyylillisesti se olisi suhteellisen suoraviivaisuutensa takia sopinut hyvin myös ”Undertowille”. Eli se edustaa vielä ”vanhaa” Toolia. 

”Stinkfist” oli levyn ensimmäinen sinkku ja sen siivitti hitiksi synkeän painajaismaisia visioita tarjoileva musiikkivideo joka pyöri ahkerasti MTV:llä.

”Stinkfistiä” seuraava yli kahdeksan minuuttinen ”Eulogy” puolestaan on huomattavasti monimutkaisempi kappale sisältäen progelle tyypillisesti lukuisia eri osioita. Sanoituksellisesti kappale tuntuu olevan vihainen ja monella tapaa ristiriitainen muistokirjoitus Scientologian perustajalle L. Ron Hubbardille. Jonesin monipuolista kitaraefekteillä leikittelyä esittelessä biisissä Keenan pääsee esittelemään tavaramerkkimäistä karjuntaansa sen loppupuolella.

Useful Idiot -välikkeen jälkeen kuultava kryptisesti nimetty ”H.” on kiusauksesta hyvän ja pahan välillä kertova biisi. ”H.” käynnistyy äärimmäisen säröisillä kitarosoinnuilla ja muuntautuu sitten melankolisen hillityksi meditaatioksi joka kulkee hypnoottisesti polkevien rumpujen varassa ja Jonesin varsin yksinkertaisten kitarasuuksien halkomana. Keenan laulaa suuren osan biisistä hillityn melodisesti, mutta kappaleen rytmisesti intensiivissä nostatuksissa hänen laulunsa räjähtää pitkiksi väkivaltaisiksi karjahduksiksi. ”H.” minimalistisimmissa osissa kuuluu selvästi 80-luvun King Crimsonin vaikutus. Todella hieno biisi.

”H.:n” jälkeen kuullaan levyn ensimmäinen välike. 38 sekuntia kestävä ”Useful Idiot” koostuu alati voimistuvasta vinyylilevyn neulan hyppimisäänestä, Varsin turhasta vinyylivingutuksesta siirrytään levyn musiikillisesti teknisimpään raitaan ”Forty Six & 2”.

Levyn aiemmat raidat olivat sävelletty vielä D’Amourin aikana ja uudempaa tuotantoa oleva ”Forty Six & 2” ensimmäinen joka todella esittelee mihin suuntaan bändi oli tulevaisuudessa suuntaamassa.

Sanoituksen kryptinen nimi viittaa ihmiskehon 46 kromosomiin ja potentiaaliseen geneettiseen muutokseen joka aktivoisi kaksi kromosomia lisää ja johtaisi Drunvalo Melchizedekin esoteeristen teorioiden mukaan uuden tietoisuuden tason saavuttamiseen. Kun vielä huomioidaan sanoituksien viittaukset Jungin (taas hän!) varjoteoriaan eli siihen, että henkinen kasvu vaatii oman mielen pimeiden puolien tunnistamista ja hyväksymistä jotta henkinen kasvu on mahdollista, niin voidaan sanoa, että varsin syvissä vesissä uidaan.

Syvissä vesissä uidaan myös musiikillisesti sillä ”Forty Six & 2” on selvästi Toolin monimutkaisin sävellys toistaiseksi. Komeasti jännitettä rakentava kappale alkaa hiljaa soivalla matalalla bassoriffillä johon yhtyy ensin Jonesin kellomaisesti tikittävä kitarariffi ja hieman myöhemmin Careyn pehmeästi groovaava tribaalimainen rumpukomppii. 

Tunnelma on hypnoottinen ja odottava. Keenanin hiljainen, lähes kuiskiva, laulu ensimmäisessä säkeistöstä vain lisää mystistä tunnelmaa. Kertosäkeen lähestyessä tunnelma alkaa tiivistymään ja jännite kasvamaan. Keenanin laulu muuttuu intensiivisemmäksi ja riffit yhä säröisemmiksi. Kertosäkeessä kappale nousee ensimmäiseen huipennukseensa ja seuraavan säkeistön aikana Careyn rummutus alkaa muuttumaan monimutkaisemmaksi kunnes tunnelma tasaantuu hetkeksi kuin keräten voimia uutta nousua varten joka tapahtuukin viimeisten minuuttien aikana kun Carey laittaa todellisen rumpuklinikan pystyyn vapauttaen todellisen polyrytmisen rumpumyrskyn polyrytmisesti soittaen samaan aikaa kahdessa eri tahtilajissa mikä saa aikaan jännittävän rytmisen illuusion jossa rytmi tuntuu liikkuvan kahteen eri suuntaan. Rinnalla kulkee Jonesin vähäleinen ja minimalistinen kitarointi joka saa voimansa nokkelasta eri tehosteiden käytöstä nuottien määrän sijasta.

”Forty Six & 2”:n koodan hakkaava-rytmittely on myös vaikuttavaa kuultavaa kun Carey vaihtaa tahdin välein 7/8 tahtilajista 9/8:iin. Todella tiukka lopetus todella tiukalle biisille. ”Forty Six & 2” on Æniman paras biisi ja ylipäätänsä yksi koko Toolin tuotannon huippuhetkistä.

Haastavan ”Forty Six & 2:n” jälkeen on jälleen välipalan vuoro. ”Message To Harry Manback” perustuu ilmeisesti aitoon puhelinvastaajaviestiin jossa italialainen herrasmies esittää todella hurjia herjauksia ja suoranaisia tappouhkauksia vilisevän viestin Keenanin entiselle kämppäkaverille. Viestiä säestää Bottrillin haikeasti hiljaaa taustalla soiva piano sekä lokkien äänet. ”Message To Harry Manback” on omalla tavallaan hypnoottinen kuuntelukokemus, mutta toisaalta… enpä tiedä jäisinkö sitä todella kaipaamaan…

Seuraava biisi pyyhkii italiaanon horinat joka tapauksessa nopeasti mielestä. ”Hooker A With A Penis” on todella raivokas biisi ja edustaa levyn suoraviivaisinta antia viitaten tyylillisesti Toolin alkuaikoihin. Rujosti muriseva nopea biisi ottaa hampaisiinsa fanin joka oli syyttänyt Toolia itsensä myymisestä (biisin nimi ei siis viittaa mihinkään trans-asioihin vaan ehkäpä Keenaniin itseensä). Maynardin karjumat sanoitukset vievät aggression typerää fania kohtaan todella huvittaviin äärimmäisyyksiin ja taustalla äärimmäisen intensiivisesti jyrisevä musiikki painottaa omalta osaltaan, että ei tässä tosiaan mitään olla myyty vaan omaa juttua tehdään juuri sillä tavalla kuin tahdotaan muista piittaamatta. Lopputulos on kuin adrenaliinipistos musiikin muodossa ja jotain mitä ehkä voisi kutsua punkprogeksi.

All you know about me is what I’ve sold ya, dumb fuck
I sold out long before you’d ever even heard my name
I sold my soul to make a record, dipshit
And then you bought one
All you read and wear or see and hear on TV
Is a product begging for your fat-ass, dirty dollar
Shut up and buy, buy, buy my new record
And buy, buy, buy, send more money
Fuck you, buddy
Fuck you, buddy
Fuck you, buddy
Fuck you, buddy

Urpojen fanien dissauksen jälkeen kuullaan välike jolla on osuva nimi ”Intermission”. Se tarjoilee vajaan minuutin verran synkeän leikkisää tivolimusiikkia joka olisi kotonaan vaikka Mr. Bunglen levyllä.

Siirtymä tivolimusiikista ”Jimmyn” äärimmäisen raskaasti möyrivään riffiin on yllättävä ja samaan aikaan jotenkin todella toimiva. ”Jimmy” (nimi taitaa viitata sanoittaja Jamesiin itseensä) on musiikillisesti suht suoraviivainen sillä se noudattelee pitkälti standardimuotoisia kappalerakenteita. Myös rytmisesti ”Jimmy” vaikuttaa Toolin musiikiksi suoraviivaiselta, mutta onko sanoitusten ”eleven” (11) viittaus paitsi vokalistin ikään jolloin hänen äitinsä sairastui vai myös viittaus kahden kappaleessa esiintyvän tahtilajin 7/8 ja 4/4 vaihteluun joka luo ehkä illuusion 11/8 tahdista? Se olisi aika Toolille tyypillistä rytmistä leikittelyä. Oli miten oli ”Jimmyn” riffit rullaavat komealla tavalla ja Keenanin vokaalien siirtymät herkemmistä osista raivokkaammin ovat hienoja kuultavaa.

”Jimmyn” jälkeen vuorossa on kiinnostavin levyn lyhyistä välikkeistä. ”Die Eier Von Satan” eli ”Saatanan munat” on kaksiminuuttinen industriaalinen painajainen joka perustuu 9/8 tahtilajissa monotonisesti rullavaan rumpuraitaan, kummalliseen itsepintaisesti toistuvaan tehtaanpilliltä kuulostavaan hälyääneen ja ennen kaikkea pahantahtoiselta kuulostavaan messuavaan puheääneen. Marko Foxin demonisesti saksaa pauhaava ääni on kuin jostain natsien hurmoshenkisestä tapahtumasta repäisty, mutta itseasiassa teksteissä ei ole kyse mistään sen vaarallisemmasta asiasta kuin keksireseptistä. Hah hah miten hauskaa. Totta puhuen pidän ”Die Eier Von Satania” varsin kiehtovana kuultavana vaikka itse vitsi käykin useampien kuuntelukertojen myötä nopeasti vanhaksi.

Lue myös

Reseptiikasta siirrytään levyn toiseksi pisimpään raitaan. Lähes 10 minuuttia kestävä ”Pushit” on kiehtovaa suorastaan rituaalimainen matka joka kasvaa komeasti alun eteerisistä tunnelmista raskaan räjähtäviin hetkiin jotka viljelevät onnistuneesti monimutkaista polyrytmiikkaa ja ärhäkkää dissonanssia. ”Pushit” on erinomainen esimerkki siitä kuinka Tool osaa rakentaa jännitettä dynamiikan vaihtelua hyväksi käyttäen ja samalla konventionaaliset biisirakenteet hyläten. Kappaleen sanoitukset kertovat toksisesta riippuvuussuhteesta toiseen ihmiseen ja siitä vapautumisesta. Keenan käsittelee siis jälleen henkistä kasvua, mutta Ænimalla tyypillisestihetkittäin varsin vulgaarilla tavalla. Keskivaiheilla kun tarinan konflikti tuntuu eskaloituvan äärimmilleen sanoitusten hokema”Push it on me” tuntuu todellisuudessa painottuvan muotoon ”shit on me”.

”Pushitin” äärimmäisen draaman jälkeen kuullaan runsaan minuutin mittainen ”Cesaro Summability”. Kappaleen nimi viittaa matemaattiseen käsitteeseen ”Cesàron summattavuus”, mutta se miten lähinnä elektronisesti käsitellystä ahdistavasta vauvan itkusta koostuvan instrumentaalin musiikki liittyy aiheeseen jää ainakin minulle mysteeriksi.

Aina välillä tulee vastaan kappaleita jotka tuntuvat kestoaan huomattavasti suuremmilta. Levyn nimibiisi ”Ænema” (tosin kirjoitusasuhan ei ole aivan sama kuin levyllä koska… no koska Tool…) on yksi tällainen tapaus. ”Ænema” kestää vain kuusi minuuttia, mutta tuntuu huomattavasti eeppisemmältö. Osa suurellisuudesta on kenties sanoitusten apokalyptisen teeman ansiosta. Teksteiltään synkeän humoristinen ”Ænema” onkin todella riemastuttavaa työtä. Keenanin sanoitukset kritisoivat Los Angelesin materialistista onttoutta viiltävän sarkastisesti. Toolin mielestä juuri tuo paikka jos jokin kaipaisi peräruisketta ja todellista puhdistautumista. Sanoituksissa Keenan suorastaan rukoilee hyökyaaltoa ja muita luonnonkatastrofeja jotka pyyhkäisisivät koko Kalifornian pinnallisine ihmisineen meren syvyyksiin. Inspiraatiota aiheeseen oli haettu liian nuorena kuolleen stand-up -koomikko Bill Hicksin (1961 – 1994) sketsistä. Myös musiikillisesti raskaasti soiva kappale vyöryy kuulijan päälle hyökyaaltomaisesti ja sävellys etenee jatkuvasti luontevan orgaanisesti jännitettä lähes jatkuvasti kasvattaen. Kerrassaan huikea kappale ja itselleni ”Forty Six & 2:n” ohella toinen levyn kirkkaimmista huipuista.

Here in this hopeless fucking hole we call L.A.
The only way to fix it is to flush it all away
Any fucking time, any fucking day
Learn to swim, I’ll see you down in Arizona bay

Some say a comet will fall from the sky
Followed by meteor showers and tidal waves
Followed by fault lines that cannot sit still
Followed by millions of dumbfounded dipshits

And some say the end is near
Some say we’ll see Armageddon soon
I certainly hope we will
I sure could use a vacation from this
Stupid shit, silly shit, stupid shit

”Æneman” perään kuullaan levyn viimeinen välike. Tasan neljä minuuttisena ”(-) Ions” ei oikeastaan enää ole varsinainen välike, mutta toisaalta sen kokeellista ja staattista äänimaisemaa on vaikea kutsua oikeaksi kappaleeksikaan. ”(-) Ionsin” musiikki muodostuu metallisen levyn kääntelyn aiheuttamasta jylinästä jota maustetaan kanavasta toiseen sinkoilevista epämääräisillä elektronisista surinoista. Lyhyempänä ”(-) Ions” olisi toiminut mainiosti levyn viimeisen raidan Third Eyen introna, mutta nyt se on auttamattomasti ylipitkä ja ehkäpä koko levyn heikoin hetki.

Kuten jo ”Hooker A With A Penis” osoitti Tool ei ujostellut provosoida fanejaan. Myös levyn päättävä lähes 14 minuuttinen psykedeelinen matka ”Third Eye” on tulkittu provokaatioksi yhtyeen kannattajakunnan tiettyä kulmaa kohtaan. Toolilla oli paljon möykkääviä ja riehuvia metallifaneja joita yhtye tuntui pitävän puupäinä jotka fanittivat yhtyettä vääristä syistä. Ilmeisesti Tool aloitti monet konserteistaan tällä psykedeeliselle tripillä vain ärsyttääkseen tai ainakin hillitäkseen tätä yleisön osaa. Leijailevimmillaan ”Third Eye” tuokin mieleen jopa 70-luvun Gongin huuruilut, mutta vastapainoksi tarjolla on myös hyvinkin raskasta riffittelyä. Myös kappaleen mielen avautumisesta ja omien rajojen venyttämisestä voisi hyvinkin kuulua Gongin levylle, mutta siinä missä Daevid Allen käsittelisi aihetta lempeän humoristisesti on mielenlaajentuminen Keenanin ja Toolin käsissä varsin väkivaltainen kokemus. Tämä kiteytyy etenkin aivan lopussa raivokkaasti huudetusssa mantrassa ”Prying open my third eye”. Myös ”Third Eyeta” inspiroi Hickin stand up -komiikka ja mukana on mm. tämä ikimuistoinen sample hänen esityksistään: 

”See, I think drugs have done some good things for us, I really do
And if you don’t believe drugs have done good things for us, do me a favor
Go home tonight and take all your albums, all your tapes, and all your CDs and burn ’em”
Cause you know what? The musicians who’ve made all that great music
That’s enhanced your lives throughout the years?”
Real fucking high on drugs”

Ænima sai ilmestyessään kriitikoilta varsin positiivisen vastaanoton ja levy myi erittäin hyvin. USA:ssa myyntiluvut nousivat yli kolmeen miljoonan joten Tool on helppo nimetä jo tässä vaiheessa yhtyeen uraa menestyneimmäksi 70-luvun jälkeen perustetuksi progebändiksi. Toolia voidaankin pitää progemetallin toisena peruspilarina Dream Theaterin ohella. Toolista tuli erittäin tärkeä vaikutin monille nuorille genren yhtyeille. Etenkin niille jotka eivät innostuneet Dream Theaterin nopeisiin tiluttelusooloihin perustuvasta tyylistä.

79 minuuttisena Ænima on varsin eeppinen möhkäle. Ehkä hieman turhankin eeppinen. Etenkään kun levyä ei voi ylistää erityisen koherentiksi albumikokonaisuudeksi sen kummallisten välikebiisien johdosta. Tool tekikin myöhemmin hienostuneempaa ja monimutkaisempaa musiikkia ja tasaisempia albumikokonaisuuksia, mutta toisaalta Ænima anarkistisessa moneen suuntaan tempoilevassa hälläväliä asenteessa ja levyn jatkuvassa ”älykkään” ja  ”tyhmän” vastakkain asettelussa on jotain todella viehättävää mikä tekee Ænimasta erittäin omalaatuisen levyn. Æniman musiikissa on myös tietynlaista energistä spontaanisuutta joka jossain määrin karisi Toolin musiikista myöhemmin sen muuttuessa aina vain harkitummaksi ja hiotummaksi. Ænima on vahva ehdokas Toolin parhaaksi levyksi.

Parhaat biisit: ”Stinkfist”, ”Eulogy”, ”H”, “Forty Six & 2”, ”Jimmy”, “Ænema”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Tool – Fear Inoculum (2019)

Kappaleet

  1. Stinkfist (5:11)
  2. Eulogy (8:28)
  3. H. (6:07)
  4. Useful Idiot (0:38)
  5. Forty Six & 2 (6:04)
  6. Message to Harry Manback (1:53)
  7. Hooker with a Penis (4:33)
  8. Intermission (0:56)
  9. Jimmy (5:24)
  10. Die Eier Von Satan (2:17)
  11. Pushit (9:55)
  12. Cesaro Summability (1:26)
  13. Ænema (6:39)
  14. (-) Ions (4:00)
  15. Third Eye (13:47)

Tool:

Maynard James Keenan: vokaalit Adam Jones: kitarat Justin Chancellor: bassokitarat Danny Carey: rummut & perkussiot, samplet

Vierailijat:

Bill Hicks: sämplätty puheääni (15) Marko Fox: vokaalit (10) Eban Schletter: urut (8)
Chris Pittman: syntetisaattori (15) David Bottrill: koskettimet (6)

Tuottaja: David Bottrill
Levy-yhtiö: Zoo / Volcano

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑