Vuonna 1994 ilmestynyt Yesin viimeisin studiolevy Talk oli kaupallinen floppi. Yes eli Trevor Rabin (kitarat, vokaalit), Jon Anderson (vokaalit), Chris Squire (bassokitara), Tony Kaye (koskettimet) ja Alan White (rummut) lähti kuitenkin sinnikkäästi kiertämään levyä promotoidakseen. Yhtye soitti 77 konserttia USA:ssa, Etelä-Amerikassa ja Japanissa esiintyen aiempaa huomattavasti pienemmille yleisöille. Tämä oli luultavasti Yesin ensimmäinen teatteri-tason kiertue sitten The Yes Albumin (1971) aikojen.
Kiertueen jälkeen Rabin oli saanut tarpeekseen. Rabin hyppäsi kelkasta toukokuussa 1995 ja päätti kokeilla onneaan elokuvasäveltänä Hollywoodissa. Jäljelle jäänyt nelikko oli vailla johtajuutta ja levy-yhtiötä. Aiemmin Anderson olisi epäilemättä ottanut ohjat käsiinsä, mutta hän vaikuttaa olleen elämässään sellaisessa vaiheessa, että energiaa todelliseen johtajuuteen ei tuntunut löytyvän. Toinen potentiaalinen voimahahmo Squire puolestaan oli myös heikossa hapessa. Huhuja päihdeongelmista ja vakavista terveyshaasteista liikkui ja ilmeisesti oli lähellä ettei Yes olisi lähtenyt Talk-kiertueelle ilman perustajajäsentään.
Tony Kaye häipyi omille teilleen (hän perusti ravintolan Californiaan) Rabinin vanavedessä ja jäljelle jäänyt kolmikko Anderson, Squire ja White jäi pohtimaan oliko heillä ylipäätänsä enää bändiä. Trio pestasi itselleen kuitenkin uuden managerin ja pian pienehkö Castle Communications osoitti kiinnostusta Yes-musiikin julkaisemiseen. Castle haali listoilleen vanhoja legacy-artisteja ja poimi samoihin aikoihin leipiinsä myös Marillionin. Käytännössä uusi Yes -levy tultaisiin julkaisemaan Castlen alamerkillä Essential.
Yes ja Castle päätyi yhteisymmärryksessä näkemykseen, että yhtyeen seuraavat siirrot tehtäisiin ns. klassisella kokoonpanolla. Steve Howe ja Rick Wakeman olisi saatava takaisin yhtyeeseen. Anderson tapasi Howen ja Wakemanin Los Angelesissa ja heinäkuussa 1995 syntyi diili joka takaisi klassisen kokoonpanon paluun. Viisikko Anderson Squire, Howe, Wakeman ja Howe olivat kyllä soittaneet yhdessä vuoden 1991 Union-kiertueella, mutta tämä olisi ensimmäinen kerta kun he tekisivät yhdessä uutta musiikkia sitten 70-luvun lopun jolloin heidän yrityksensä tehdä Tormatolle (1979) seuraaja epäonnistui totaalisesti.
Yesin alkuperäinen suunnitelma tosin ei ollut tehdä heti uutta musiikkia vaan julkaista livealbumi joka ikään kuin tiedottaisi heidän palanneen yhteen minkä jälkeen voisi pohtia uuden musiikin kohtaloa. Castle kuitenkin tahtoi heti uutta materiaalia mikä johti lopulta hieman kummalliseen livemateriaalin ja uusien kappaleiden hybridiin.
Keys To Ascensionin uudet studioraidat äänitettiin ennen livekeikkoja, mutta käsitellään silti livekappaleet ensin sillä siinä järjestyksessä ne esitellään myös itse albumilla.
Toisin kuin olisi voinut odottaa niin klassisen kokoonpanon paluuta ei juhlistettu massiivisella maailmankiertueella vaan Yes päätyi järjestämään kaksi intiimia konserttia Fremont teatterissa (yleisökapasiteetti 650 henkeä)joka sijaitsi pienessä San Luis Obispon kaupungissa joka on osa Kaliforniaa. Anderson asui tähän aikaan San Luis Obispossa mikä selittää valintaa. Kysyntää yleisön tasolta olisi ollut huomattavasti enemmän joten lopulta Yes lisäsi kolmannen keikan. Kaikki kolme keikkaa äänitettiin ja viimeinen kuvattiin myös videolle.
Noin pari tuntia kestävä keikat koostuivat pelkästään 70-luvun materiaalista keskittyen pääosin musiikkiin jota nyt koossa oleva kokoonpano oli ollut alunperin luomassa. Eli vaikka klassisen kokoonpanon piti Andersonin visioissa palauttaa Yes tekemään progressiivista musiikkia niin keikoilla yhtye kääntyi paradoksaalisesti nostalgian suuntaan. Tästä eteenpäin Yesin settilistat tulisivat koostumaan kiertueesta toiseen enimmäkseen vanhasta 70-luvun musiikista.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Drama (1980)
Keys To Ascensionin aikaan tähän liittyi kuitenkin vielä uutuuden viehätystä sillä monia nyt ohjelmistoon palautettuja kappaleita ei oltu kuultu vuosikymmeniin. Ensimmäisen Keys To Ascencion -levyn kohdalla tällaisiä helmiä olivat etenkin yli 20 minuuttinen ”The Revealing Science Of God” jota ei oltu kuultu livenä sitten alkuperäisen Tales From Topographic Oceans -kiertueen sekä aiemmin vain Tormato-kiertueella soitettu ”Onward”. Myös Yesin eeppinen tulkinta Simon & Garfunkelin kappaleesta ”America” oli tässä kohtaa harvinaisuus jota ei oltu kuultu pitkään pitkään aikaan.
Muut mukaan päässeet kappaleet ”Siberian Khatru”, ”Awaken”, ”Starship Trooper” ja ”Roundabout” olivat tutumpaa kauraa. Etenkin kaksi jälkimmäistä olivat päässeet mukaan jopa 80-luvun kiertueilla ja ”Siberian Khatru” ja ”Awaken” puolestaa olivat päässeet mukaan ABWH – ja Union -kiertueilla.
Vaan miten kypsää keski-ikään yltäneet sankarimme (Yesin jäsenet olivat tässä vaiheessa noin viisikymppisiä) pärjäsivät vanhan ja teknisesti varsin haastavan materiaalin parissa. Lyhyt vastaus on: hyvin. Pitkä vastaus on hieman monimutkaisempi. Monien livelevyjen kohdalla liikkuu huhuja mittavasta jälkikäteen korjailusta ja Keys To Ascension on yksi näistä levyistä. Monien raporttien mukaan Yesin soitto oli San Luis Obispon keikoilla hapuilevaa ja ilmeisesti yhtyeen yhteinen treeniaika olikin varsin vähäistä. Silminnäkijähavointojen perusteella on siis pidetty ilmeisenä, että livekappaleiden soittosuorituksia on korjailtu jälkikäteen runsaasti. Tämä on hyvin mahdollista, mutta toisaalta Howen katkerat lausunnot siitä, että hän jätettiin jälkituotantovaiheessa yksin hoitamaan homma eikä ketään muuta oikein kiinnostanut levyn kohtalo, puhuu tätä vastaan. On toki mahdollista, että muut jäsenet kävivät soittamassa korjausotoksia ja Howe viittaa narinoissaan miksausvaiheeseen jota valvomaan hän jäi yksin (Andersonin käydessä välillä tsekkaamassa tilannetta).
Koska emme voi tietää lopullista totuutta ja myös koska etenkin isojen yhtyeiden kohdalla livelevyjen jälkikorjailu on jaka tapauksessa enemmän sääntö kuin poikkeus niin arvioin Keys To Ascensionin laatua sen pohjalta mitä korvani kuulevat erityisesti välittämättä siitä miten lopputulokseen päästiin.
Ja hyvältähän liveraidat kuulostavat. Bändi ei toki kaahaa materiaaliaan läpi samalla vimmalla kuin 70-luvulla, mutta tempot ovat kuitenkin pirteitä ja vähintään yhtä nopeita kuin alkuperäisissä studioversioissa. Yes-tyyliin alkuperäisiä sovituksia kunnioitetaan pääosin muutenkin mitä nyt siellä täällä sooloissa otetaan pieniä vapauksia niitä hieman muunnellen tai venyttäen.
Alkuperäisistä sovituksista eroaa ehkä eniten ”Onward” joka soi nyt Tormaton ylituotettua versiota ilmavammin ja akustisemmin nostaen Howen kauniin akustisen kitaroinnin pääosaan. Kirkkaammin ja kepeämmin soiva ”Revealing Science Of God” ilahduttanee myös monia jotka ovat pitäneet kyseistä eeposta haastavana purtavana, mutta itselleni se ei aivan saavuta originaalin mystistä tunnelmaa. Oivallinen ja kunniakas veto kuitenkin ja osoitus siitä, monimutkaisinkin materiaali sujui tältä kokoonpanolta rennon ja vaivattoman oloisesti.
Kaikista liveraidoista suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin yli 13 minuuttiseksi venyvä ”Starship Troopers”. Kyseessä on kerrassaan huima veto. Jo perinteeksi muodostunut Howen ja Wakemanin kitara/koskettimet -taistelu soditaan tällä kertaa hengähdyttävän nopeassa tempossa osion musikaalisuuden kärsimättä. Keys To Ascenscionin versio on ehdottomasti yksi parhaista ellei paras mitä ”Starship Troopersista” on livenä taltioitu.
Yksilösuoritukset ovat kauttaaltaan laadukkaita, mutta eniten ilahduttaa Chris Squiren ”paluu”. Siinä missä Talkilla Squiren bassokitara jäi hyvin taustalle ottaa hän nyt itselleen tasaveroisemman roolin muiden musikoiden rinnalla ja soittaa selvästi taas ilahduttavan notkeasti vaikkei hänen ärjyy Rickenbackerinsa aivan yhtä messevästi ärjykään kuin 70-luvun kunnianpäivinä.
Vaan siirrytäänpä sitten studiomateriaaliin jota Yes työsti San Lous Obispossa vuokraamassaan vanhassa pankkirakennuksessa jonka yhtye muutti studioksi. Keys To Ascensionin studiobiiseillä Yes jättää taakseen 80-luvun pop – ja AOR -vaikutteet ja suuntaa katseensa 70-luvun progen suuntaan. Lopputuloksena on kaksi pitkää biisiä joista toinen ”Be The One” on 10 minuuttinen ja ”That, That Is” peräti 19 minuuttinen.
Andersonin, Squiren ja Howen nimiiin merkitty ”Be The One” on jaettu kolmeen osaa. Kappale alkaa seesteisesti, jopa hieman veltosti, mutta syttyy eloon toisessa osassa ”Humankind” jossa etenkin Andersonin intohimoinen ja suorastaan vihainen lauluosuus nostattaa tunnelmaa. Howen kitara soi myös sopivan tuliseksi, mutta yleisesti ottaen bändi ei aivan saa riittävän isoa vaihdetta päälle. Andersonin vokaalit ovat osion vahvinta antia, mutta ehkä niiden liiallinen pintaan miksaus toisaalta syö hieman tehoja muulta bändiltä. Rick Wakeman on lähes kautta kappaleen todella vähäisessä roolissa ja hän saapuikin studiosessioihin muuta bändiä myöhemmin mikä saattaa selittää hänen vähäistä panostaan. ”Be The One” on miellyttävää kuunneltavaa, mutta on selvää, että materiaalissa olisi ollut potentiaalia parempaan. Tälläisena kappale kuulostaa hieman huteralta ja myös ylipitkältä.
But all this senseless killing, and all these chains and lies
I want to know right now, I want to know right now
I want to know where we come from
For it’s a long, long way from where the system began
It’s a long, long way humankind
It’s a long, long way from where the system began
It’s a long, long way humankind, yea
Lähes 20 minuuttia kestävä ”That, That Is” koostuu seitsemästä osiosta ja tällä kertaa sävellyskrediitti heltiä Anderson, Squire, Howe -kolmikon lisäksi myös Whitelle. Eepos alkaa kauniilla ”Togetherness” osiolla joka on käytännössä Howen akustinen soolo Wakemanin syntetisaattoreiden kevyellä säestyksellä. Toinen osa ”Crossfire” tuo mukaan hieman etnistä tunnelmaa jota luo etenkin Whiten näppärä rumpalointi ja Andersonin sanaton vokalisointi. Varsinainen laulu käynnistyy lopulta pohjallaan makeasti suriseva nopea riffi ja Whiten tahtiaa massiivisella soundilla lyövä bassorumpu. Anderson on jälleen intensiivisessä moodissa ja sanoitukset viedään yllättäen hänelle tyypilliseltä kosmiselta tasolta suurkaupungin kaduille. Sanoituksissa surraan huumesodan ristituleen jääviä lapsia ja onkin suhteellisen outoa kuulla Andersonin laulavan crack-addiktiosta. Toki sanoitukset liikkuvat myöhemmin mystisemmälle tasolle ja enkelit laulavat ”Shaava, shava shava-shaava”. Mitä se sitten ikinä tarkoittakaan. Tiedän, että moni Yes-fani oli pöyristynyt ”That, That Isin” sanoituksista, mutta minusta on kiinnostavaa ja tuoretta, että hän törmäyttää urbaanit tragediat itselleen tyypillisempään hähmäiseen hengellisyyteen.
Kaiken kaikkiaan ”That, That Is” on varsin kiinnostava matka halki erilaisten tunnelmien. Osiosta toiseen siirrytään suhteellisen luontevasti, mutta on selvää, että kyseessä on eräänlainen Frankensteinin hirviö. ”That, That Is” ei todellakan ole mikään koherentti sinfoninen kokonaisuus johon Yes aikoinaan parhaimmillaan pystyi kun Andersonin ja Howen yhteistyö oli vielä saumatonta vaan kokoelma lyhyempiä kappaleita jotka on joten kuten parsittu yhteen. Kappale tarjoaa todella vaikuttavia hetkiä kuten edellä mainittu ”Crossfire” ja päätösosio ”Agree To Agree” jota potkii eteenpäin Squiren jyrisevä bassoriffi, mutta kokonaisuus jää ”Be The Onen” lailla suht hähmäiseksi.
Wakeman on mukana ”That, That Isissä” hieman kuuluvammin kuin ”Be The Onessa”, mutta jälleen tuntuu, että hänelle ei joko ole jätetty alkuperäisssä sävellyksissä tilaa tai sitten hänellä ei vain ole ollut mitään annettavaa.
”Be The One” ja ”That, That Is” osoittavat, että Yesillä riitti vielä paukkuja laajan mittakaavan progressiviseen rockiin, mutta valitettavasti kappaleet jäävät keskeneräisen oloisiksi. Close To The Edgeä hiottiin aikoinaan kuntoon kuukausikaupalla ja nämä sävellykset olisivat vaatineet vastaavaa rakkautta. Tuotannollisesti Keys To Ascensionin studiokappaleet kuulostavat kuin laadukkailta demoilta. Ikään kuin ensimmäiseltä koko bändin läpisoitolta josta olisi hyvä lähteä rakentamaan lopullista versiota. Lopputuloksesta on pääteltävissä, että aika tai raha tai molemmat loppuivat kesken.
Shirley gets to help her with the child
Though she’s strung out on crack time
Shirley never knew what it was to be held in real love
Together getting high to get to mess up their night
Anything to get up so they’re losing their mind
Just to get high, breaking out from this life
Gotta get them a drug to get higher
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Keys To Ascension ei onnistunut kääntämään Yesin kaupallista alamäkeä. Päin vastoin. USA:ssa levy käväisi nopeasti albumilistan sijalla 99 ja ja Englanissakin yllettiin parhaimmillaan vain sijalle 48. Yhtä huono tulosta täytyy lähteä hakemaan jostain Yesin kahden ensimmäisen levyn ajoilta. Live -ja studiomateriaalin yhdistely on harvemmin ollut voittoisa konsepti eikä Yes valitettavasti onnistunut olemaan poikkeus säännössä.
Jälkiviisastelu on tietysti helppoa, mutta silti tuntuu jotenkin itsestään selvästä, että Yesin strategia Keys To Ascension -levyjen suhteen oli täysin väärä. Ensimmäisen Keys To Ascensionin studiomateriaali tuntuu liian kiireellä tehdyltä ja ylipäätänsä uuden musiikin ripottelu vanhojen livebiisien sekaan väkisinkin vesittää niiden arvoa ja on ylipäätänsä omiaan aiheuttamaan hämmennystä siitä mistä julkaisuissa ylipäätänsä on kyse.
Ilmeinen ratkaisu olisi ollut julkaista livemateriaali omina levyinään ja säästää kaikki uusi musiikki yhdelle huolella työstetylle studiolevylle. Käytännössä tämä ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista koska ensimmäisen Keys To Ascensionin studioraidat äänitettiin vuosien 1995 ja 1996 taitteessa ja Keys To Ascension 2:sen lähes vuotta myöhemmin. Eli ajallisesti puhutaan pidemmästä ajanjaksosta kuin aikoinaan Fragilen ja Close To The Edgen välissä oli. Huolellisemmalla pitkän ajan suunnittelulla tästäkin olisi silti selvitty.
Omasta mielestäni paras strategia olisi ollut julkaista uusi livemusiikki yhtenä eeppisenä kolmen CD:n pakettina joka olisi toiminut ikään kuin huutomerkkinä, että klassinen Yes on palannut. Seuraavassa askeleessa olisi voitu ottaa mallia King Crimsonin pelikirjasta (tästä lisää VROOOM -arvostelussa) ja julkaista ”Be The One” ja ”That, That Is” minialbumina joka olisi ikään kuin ollut maistiainen Yesin tulevaisuudesta. Kappaleet olisivat voineet debytoida tuolla levyllä nykyisessä hieman keskeneräisen oloisessa muodossaan ja saada sitten viimeistellymmät versiot seuraavassa vaiheessa joka olisi tietenkin ollut oikea kokopitkä studioalbumi joka olisi koonnut yhteen parhaat Keys To Ascencion -levyille päätyneet studiobiisit. Tätä levyä olisi seurannut sitten kunnollinen maailmankiertue. Lopputulos olisi ollut pelkkää voittoa! Tai sitten ei, mutta ei tuo strategia olisi voinut ainakaan huonompaan lopputulokseen johtaa kuin se mitä todellisuudessa näimme. Siitä lisää aikanaan Keys To Ascension 2 -arvostelussa.
Avainbiisit: ”Starship Troopers”, ”Onward”, ”Awaken”, ”Be The One”, ”That, That Is”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Yes – Mirror To The Sky (2023)
Kappaleet
CD 1 (65:23)
- Siberian Khatru (10:16)
- The Revealing Science Of God (20:31)
- America (10:28)
- Onward (5:34)
- Awaken (18:34)
CD 2 (50:38)
- Roundabout (8:30)
- Starship Trooper (13:04):
a. Life Seeker
b. Disillusion
c. Würm - Be The One (9:49):
a. The One
b. Humankind
c. Skates - That, That Is (19:15):
a. Togetherness
b. Crossfire
c. The Giving Things
d. That Is
e. All in All
f. How Did Heaven Begin
g. Agree to Agree
Jon Anderson: laulu, kitarat, harppu Steve Howe: 6- ja 12-kieliset kitarat, pedal steel -kitara, 5-kielinen bassokitara kappaleessa ”Be the One”, laulu Chris Squire: bassokitara, piccolobasso kappaleessa ”Be the One”, laulu Rick Wakeman: koskettimet Alan White: rummut, laulu
Tuottaja: Tom Fletcher, Yes
Levy-yhtiö: Essential
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti