Levyarvio: Mike Oldfield – Voyager (1996)

Voyager on Mike Oldfieldin 17. studioalbumi.

Irkkumusiikki eli 90-luvulla jonkinlaista uutta kukoistuskautta. Irlantilaisesta tanssiryhmästä Riverdancesta oli tullut valtava menestys, 80-luvulla Clannadin riveistä nousseen Enyan synteettiset tulkinnat irkkumusiikista myivät edelleen järkyttävän hyvin ja kun Mel Gibsonin elokuvaspektaakkeli Braveheart (soundtrack-levy myi yli kaksi miljoonaa kappaletta) löi vielä pökköä pesään ei ollut ihme, että kun Warner kehotti Oldfieldia hyppäämään mukaan kelttijunaan lähti putkikellomies ostamaan lippua varsin innokkaasti.

Joku saattaisi tässä kohtaa moittia Oldfieldia trendien perässä juoksemisesta, mutta on hyvä muistaa, että irkkuvaikutteet ovat olleet aina osa Oldfieldin musiikillista DNA:ta. Ne ovat myös kirjaimellisesti Oldfieldin geeneissä sillä hänen äitinsä oli irlantilainen. Aina silloin tällöin keltti-vaikutteet ovat nousseet erityisellä tavalla pintaan hänen musiikissaan. Selkeimpänä esimerkkinä tietysti vuoden 1975 Ommadawn.

Ommadawn oli omalla tavallaan hyvin intensiivistä ja paikoin suorastaan raivoisaa musiikkia. Ei kuitenkaan ole suuri yllätys, että vuonna 1996 Oldfieldin näkemys kelttimusiikista on lähempänä Enyaa kuin Poguesia. Voyger on hyvin sisäsiisti ja lempeä versio aiheesta. Tämä pohjautuu pitkälti Oldfieldin tuon aikaiseen mielentilaan ja elämäntapoihin.

Oldfield oli kärsinyt mielenterveysongelmista teini-ikäisestä asti. 70-luvulla hän oli lääkinnyt ahdistustaan päihteillä ja täydellisellä musiikkiin uppoutumisella. 70-luvun lopulla hän kävi läpi radikaalin Exegesis -terapian joka muutti entisen introvertin pöhiseväksi ekstrovertiksi. Uudesti syntynyt Oldfield tunsi vointinsa erinomaiseksi ilmeisesti useamman vuoden ajan, mutta lopulta Exegesiksen vaikutus hiipui ja vanhat ongelmat alkoivat nousemaan jälleen pintaan. 80-luvun loppua kohden Oldfield käsittääkseni kokeili perinteisempiä terapian muotoja, mutta 90-luvun puolivälissä niiden tilalle nousi mindfullness, meditaatio ja Tai-Chi. Nämä harjoitukset toivat Oldfieldin elämään uutta seesteisyyttä (joksikin aikaa…) ja tämä kuuluu selvästi myös Voyagerin musiikissa.

Voyagerin sovituksissa syntetisaattorit ja sekvensserit sekoittuvat kelttiläisessä musiikissa tyypillisesti kuultaviin akustisiin instrumentteihin. Ennen päätymistään lopulliseen sekoitukseen Oldfield kuitenkin kokeili useita eri lähestymistapoja. 

”Women Of Ireland” sinkun b-puolelta löytyvä ”Mike’s Reel” (reel on skotlantilainen kansantanssityyli) osoittaa hieman orgaanisemmalla irkkusoundillaan yhtä mahdollista suuntaa. ”Mike’ Reel” muistuttaa tyylillisesti ja soundillisesti hyvin paljon näppäriä pieniä kansanmusiikkivaikutteisia kappaleita (esim. ”In Dulci Jubilo” ja ”Portsmouth” joita Oldfield sävelsi 70-luvulla varsinaisten levyjensä välissä. Jotkut ovatkin erehtyneet luulemaan ”Mike’s Reeliä” kadonneeksi 70-luvun biisiksi, mutta se äänitettiin Voygerin sessioissa vaikka jäi lopulta pois levyltä. 

”Mike’ Reelistä” tehtiin ilmeisesti useita eri versioita ja yhdessä on raportoitu olleen jopa taustalla hip-hop- biitti. ”Women Of Ireland” B-puolella päätynyt versio on kuitenkin soundiltaan ja instrumentaatioltaan hyvin perinteistä työtä. Tässä kohtaa levy-yhtiö puuttui kuitenkin asiaan. Tai oikeastaan Warner-pomon tytär! Ensimmäinen versio Voygerista oli ”Mike’s Reelin” lailla lähes täysin akustinen ja kun Warneria johtaneen Rob Dickinsin tytär kuuli tuon työversion oli tuomio tyly. Tyttärestä musiikki kuulosti tylsältä. On enemmän kuin hupaisaa, että Virginin kanssa musiikillisesta tyylistä usein peistä vääntänyt Oldfield päätyi nyt kuuntelemaan kyseistä tyttöä, mutta ilmeisesti Oldfield oli tässä kohtaa uraansa joviaalissa mielentilassa ja avoin eri näkemyksille. Palautteen pohjalta Oldfield lisäsi sovituksiin syntetisaattoreita modernimpaa otetta hakien. Hiphop-rytmit eivät onneksi sentään päässeet jatkoon. En ole täysin vakuuttunut, että ”Mike’ Reelin” tyylikään olisi kantanut koko levyn mitassa, mutta osa lopulliselle Voyagerille päätyneistä ratkaisuista saa kuitenkin toivomaan, että akustisempi linja olisi voittanut.

Täysin syntetisaattoreiden kyllästämästä levystä ei kuitenkaan ole kyse. 

Voyagerilla vierailee joukko irkku-muusikoita (mukana mm. säkkipillimestarit Liam O’Flynn ja David Spillane), mutta enimmäkseen levy kuulostaa kuitenkin yhden miehen studiorakennelmalta johon tuodaan pisteittäisesti lisämausteeksi ja avuksi muita muusikoita. Mitään todellista bänditunnelmaa ei pääse syntymään. Yksittäisten vierailijoiden lisäksi kappaleiden orkestraatiota täydennetään muutamalla raidalla myös kuoron ja kokonaisen sinfoniaorkesterin voimalla. Oldfield itse on kreditoitu kansivihkosessa minimalistisesti vain kitaroista, mutta käytännössä vaikuttaa selvältä, että hän soittaa levyllä myös bassokitaraa, syntetisaattoreita ja ehkä joitakin perkussioita.

58 minuuttinen on sekoitus Oldfieldin omia sävellyksiä, traditionaalisia kappaleita ja mukaan on päässyt myös muutama tuoreempi cover. Levyn kymmenen lähes täysin instrumentaalista kappaletta on kestoiltaan 4-6 minuuttisia. Poikkeuksena orkestraalinen päätösraita ”Mont St Michel” joka venyy yli 12 minuuttiseksi.

Suurin osa Voyagerin kappaleista on sävellyksiltään hyvin yksinkertaisia ja Oldfield onkin kertonut albumin syntyneen poikkeuksellisen nopeasti. Äänitykset kestivät vain kuusi viikkoa ja Oldfieldin mukaan osa biiseistä valmistui sävellyksestä lopulliseksi äänitteeksi jopa yhden aamupäivän aikana.


Voyagerin kansikuva on hieman koominen. 43-vuotias Oldfield poseeraa siinä vuoren huipulla istuen ylävartalo paljaana kaulassaan kelttiläinen risti ja jonkinlaiset nahkaremmit. Progressiivisen musiikin Braveheart?

Voyagerin aloittaa Oldfieldin tulkinta espanjalaisen galicialaista säkkipilliä soittavan Bieito Romeron sävellyksestä ”O son do ar”. Suoraan suomeksi käännettynä kappaleen nimi olisi ”Ilman laulu”, mutta Oldfield käänsi sen ylistykseksi auringolle ja nimeksi tuli ”The Song Of The Sun”. Oldfield oli tutustunut Romeron johtamaan kelttimusiikkia soittavaan Luar Na Lubre yhtyeeseen matkoillaan pohjois-Espanjassa kun teki tutustumisretken galicialaiseen musiikkikulttuuriin. Oldfield ihastui Luar Na Lubren musiikkiin ja ilmeisesti jammaili myös muutamaan otteeseen yhtyeen kanssa. Oldfield myös pestasi Luar Na Lubren myöhemmälle kiertueelleen lämppäriksi. 

Oldfieldin ”The Song Of The Sun” sykkii pehmeästi 6/8 tahtilajissa kopisevan rytmiraidan kuljettamana. Rytmiraita lienee pääosin sekoitus bodhrania ja ohjelmoituja rytmejä. Harpun helisevä murtosoinnut katkovat musiikkia siellä täällä ja melankolista, mutta päättäväistä melodiaa kuljettaa vuoron perään joko Oldfieldin sähkökitara, jonkinlainen kelttiläinen puupuhallin tai kireästi soiva säkkipilli. ”The Song Of The Sun” on tyylikäs aloitus levylle.

Valitettavasti seuraava kappale ei ole yhtä kiinnostava. ”Celtic Rain” on Oldfieldin oma sävellys ja sellaiseksi varsin vähäpätöinen tapaus. Kevyt ja luultavasti meditatiiviseksi tarkoitettu kappale toistaa itseään liikaa eikä synteettinen harppu kuulosta hyvältä. Kappaleen ympärillä jatkuvasti humisevat syntetisaattorimatot ovat myös varsin mielikuvituksetonta työtä.

Kolmas kappale ”The Hero” on kansivihkosessa merkitty traditionaaliseksi biisiksi, mutta käytännössä sen sävelsi James Scott Skinner vuonna 1903 ja se tunnettiin alunperin nimellä ”Hector The Hero”. Säkkipillin borduna kannattelee kappaletta luoden sille mystistä tunnelmaa. ”The Heron” erittäin kaunista melodiaa kuljettaa kappaleen alkupuolella utuisasti soiva huilu. Oldfield näppäilee taustalla vähäeleisesti akustisella kitaralla eikä mukana ole mitään varsinaisia rytmisoittimia. Noin kahden minuutin kohdilla akustinen kitara nappaa suuremman roolin ja kappale kasvaa tyydyttävästi vähäeleiseen väli-kliimaksiin entistä intensiivisemmin soivien huilujen ja silloin tällöin iskevien patarumpujen kera. Lopulta varsinainen huipennus saavutetaan säkkipilliorkesterin massiivisen paatoksen voimin.

Viittasin aiemmin Enyaan, mutta onneksi Voyager ei ole kuitenkaan yhtä tasapaksua tunnelmointia vaan se tarjoilee siellä täällä myös väkevämpiä kohtia ja Oldfieldille tyypillisiä komeita nostatuksia.

Neljäs kappale ”Women Of Ireland” on jälleen merkitty traditionaaliseksi, mutta käytännössä se on alunperin Seán Ó Riadan sävellys ”Mná na hÉireann” johon sekoittuu pätkä George Frideric Handelin ”Keyboard suite in D minorista” joka soi myös Stanley Kubrickin mestariteoksessa Barry Lyndon. ”Women Of Ireland” on jälleen hyvin yksinkertainen ja itseään toistava kappale, mutta Oldfieldin sovitus ottaa materiaalista kaiken irti varsin tehokkaasti ja herra varioi omaa sähkökitarointiaan todella herkullisesti. Kuusi ja puoliminuuttisena ”Women Of Ireland” on kuitenkin auttamattomasti ylipitkä.

”Women Of Ireland” julkaistiin sinkkuna joukko dance-henkisiä remiksejä kuten 90-luvulla usein oli tapana. Yksi näistä oli Steve Hillagen ja  Miquette Giraudyn elektronista tanssimusiikkia julkaisevan System 7 -yhtyeen käsialaa.

Seuraava kappale ”The Voyager” on Oldfieldin oma sävellys. Sen päällekäyvä mahdollisesti bodhránilla soitettu rytminen ostinato tuo mieleen Amarokin loppuhetket ennen kyseisen eepoksen finaalia ja toisaalta QE2:sella kuullun kappaleen ”Celt”. Vanhaan kunnon irkku-tyyliin melodiaa heitellään vastaus-kysymys- tyyliin instrumentilta toiselle. Pääosaan nousee etenkin sähkökitara ja huilut, mutta viulujakin kuullaan taustalla. Yksinkertaiset pianolla soitettu kirkkaat soinnut tuovat kontrastia muuten varsin tummasti soivaan kappaleeseen. ”The Voyager” on miellyttävää kuunneltavaa, mutta jälkeen hieman liikaa yhden idean varassa josta sitten sovitetaan tehot irti vaikka väkisin.

”She Moves Through The Fair” on traditionaalinen kappale (tällä kertaa ihan oikeasti!) ja luultavasti albumin tunnetuin raita josta on tehty lukuisia eri sovituksia niin folk-muusikoiden kuin poppareidenkin toimesta. Oldfieldin versio alkaa höyhenen kevyenä ja se leijailee pitkään hieman ärsyttävän toistuvan synteettisen kuvion varassa, mutta kappale paranee loppua kohden kun päärooli annetaan tummasti soiville viuluille. Hieman kökön kuuloiset syntetisaattorit eivät kuitenkaan jätä sovitusta täysin rauhaan missään vaiheessa. Akustisempi versio Oldfieldin sähkökitaralla kuorrutettuna olisi toiminut varmasti paremmin.

”Dark Island on jälleen traditionaalinen kappale. Sen taustalla helisee taas syntetisaattorilla luotu harppu joka ei rehellisesti sanottuna kuulosta kovin hyvältä. Vaikuttavampaa on Oldfieldin painokkaasti näppäilemä akustisen kitaran soitto joka on sydäntä särkevän kaunista kuultavaa. Kappaleen loppupuolella kuultavassa rytmisessä ”tanssiosiossa” on näppärää pientä epäsäännöllisyyttä joka tuo mukanaan aavistuksen kaivattua rytmistä kitkaa. Valitettavasti tuosta osasta palataan hieman kömpelösti takaisin pääteemaan ja sieltä taas uuteen loppunostatukseen. ”Dark Islandissa” on potentiaalia, mutta kokonaisuus jää huteraksi eikä asiaa auta laiska fadeout-lopetus.

”Wild Goose Flaps Its Wings” on Oldfieldin hidastempoinen sävellys joka alkaa kuulailla syntetisaattoripyyhällyksillä ja kaihoisasti soivalla sähkökitaralla. Hieman synteettisen kuuloinen huilu nousee Oldfieldin sähkökitaran rinnalle. Synteettinen harppu-ostinato (taas!) ja hitaampi bodhrán-rytmi tuntuvat soivan eri tahtilajeissa mikä tuo mukanaan miellyttävää pientä rytmistä jännitettä. Myös ”Wild Goose Flaps Its Wingsin” kohdalla lopputulos olisi ollut varmasti parempi jos syntetisaattorit olisi korvattu akustisilla instrumenteilla.

Voyagerin toiseksi viimeinen kappale on jälleen traditionaalinen sävellys joka juurtaa juurensa 1300-luvun Skotlantiin. Oldfield rakentaa omaan sovitukseensa arvokkaan majesteettisen tunnelman. Säkkipilliorkesteri pauhaa ja surisee tyylikkäästi ja patarummut jytisevät siellä täällä tyydyttävän massiivisesti. Keskivaiheilla musiikin keskellä vokalisoi surumielisesti, mutta päättäväisen voimakkaasti nainen joka on ilmeisesti Sally Oldfield vaikkei häntä kansivihkosessa jostain syystä kreditoidakaan. ”Flowers Of The Forest” perustuu pitkälti yhden ja saman melodian toistoon ja se, että homma toimii niin komeasti on jälleen todiste Oldfieldin huikeista lahjoista sovittajana. ”Flowers Of The Forest” on upea kappale ja Voygerin väkevintä antia toistaiseksi.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – The Songs Of Distant Earth (1994)

Levyn viimeinen raita vie Voygeria uuteen suuntaa. ”Mont St Michel” on peräti 12 minuuttinen sävellys joka on sovitettu akustiselle kitaralle, syntetisaattoreille, kelttiläisille instrumenteille (tinapillit, säkkipillit…) ja sinfoniaorkesterille. Sävellys on huomattavasti aiempia kappaleita värikkäämpi ja monimutkaisempi. Orkesterisovitukset ovat Robin Smithin käsialaa. ”Mont St Michelia” voisi melkein luonnehtia konsertoksi akustiselle kitaralle ja kelttipuhaltimille. Ei siis ihan mikään tyypillisin orkesterisävellys!

Smith työskenteli Oldfieldin kanssa ensimmäistä kertaa Tubular Bells II -kiertueella ja ikään kuin peri sen jälkeen David Bedfordin paikan Oldfieldin luottosovittajana orkestraalisissa projekteissa. Smith on jatkanut Oldfieldin perinnön vaalimista vielä maestron itsensä jättäydyttyä eläkkeelle. Smith on kiertänyt ympäri maailmaa esittämässä omia sovituksiaan Tubular Bellsistä ja muista Oldfieldin sävellyksistä. Maaliskuussa 2024 Smithin johtama Tubular Bells The 50th Anniversary Celebration -kiertue ulottui myös Helsinkiin. Pääosin nautittava kokemus, vaikka Oldfieldiä välillä ikävä tulikin.

”Mont St Michelin” nimi viittaa saman nimiseen Normandian rannikolla sijaitsevaan luostarisaareen. Saari toimi aikoinaan kulttipaikkana kelttiläisille druideille ja 1200 -luvulla sinne rakennettiin huikaisevan kaunis linnoitettu linnamainen luostari. Oldfield on kertonut halunneensa kuvata sävellyksellä saaren värikästä vuosisatojen yli ulottunutta historiaa.

”Mont St Michelin” alkupuolella kuullaan vahva ja todella kaunis syntetisaattorimelodia, mutta muuten ”Mont St Michel” on rakennettu pääosin akustisen instrumentaation varaan. Oldfield kehittelee kappaletta kärsivällisesti alkupuoliskolla antaen kahden todella kauniin vuorottelevan melodian tanssia toistensa ympärillä. Vasta puolivälissä musiikki paisuu suureellisemmaksi valjastaen käyttöönsä koko orkesterin voiman ryyditettynä Oldfieldin ketterästi helisevällä klassisella kitaralla ja tinapilleillä. Vauhdikkaassa keskiosassa on suuren meriseikkailun tuntua ja osio olisikin sopinut hyvin musiikiksi Hollywoodin suureen merirosvo-spektaakkeliin. Aivan sävellyksen loppupuoelella ihastuttvan kaunista valoisaa melodiaa soittaa ensin säkkipilliorkesteri sitten purkautuen tyydyttävästi kaihoisaan jousiteemaan. Viimeinen sana annetaan kuitenkin lopussa rumpujen pärinän jälkeen Oldfieldin akustiselle kitaralle ja vaimeasti soiville putkikelloille jotka tuovat mieleen kuin sumun keskellä kelloja varoitukseksi soittavan laivan.

”Mont St Michel” tarjoilee värikästä, vauhdikasta ja suhteellisen kompleksista musiikkia joka etenee hyvin jouhevan orgaanisesti osiosta toiseen tarjoilleen monia upeita melodioita. Jokin mistä en ole oikein saanut kiinni on kuitenkin aina häirinnyt minua kappaleessa. Olen vasta viime aikoina oivaltanut, että ongelma saattaa piillä siinä, että Oldfieldin oma persoona ei nouse sävellyksestä esiin riittävästi. Sävellys on taitavaa työtä, mutta se kuulostaa hieman persoonattomalta. Kuin laadukkaalta, mutta aavistuksen sieluttomalta, elokuvamusiikilta. Osa ongelmasta voi johtua yksinkertaisesti siitä, että orkestraatio ulkoistettiin Robin Smithille. Musiikin orkestrointi kokonaiselle sinfoniaorkesterille on vaativa tehtävä muusikolle jolla ei ole ns. klassista koulutusta joten tehtävän delegointi oli täysin ymmärrettävää, mutta luulen, että se kuuluu hieman liikaa lopputuloksessa. Ehkä yksi ratkaisu olisi ollut korostaa enemmän Oldfieldin solistista roolia ja käyttää akustisen kitaran ohella myös sähkökitaraa. Oldfieldin hyvin omalaatuinen sähkökitaraosoundi olisi tuonut ikään kuin väkisin mukanaan persoonallisuutta.

Valituksestani huolimatta ”Mont St Michel” on vaikuttava sävellys ja nautittavaa kuunneltavaa. Ja tietysti jälleen tuore uusi kokeilu Oldfieldille. Olisinkin mielelläni kuullut Oldfieldiltä heti Voyagerin perään kokonaisen albumin musiikkia joka olisi keskittynyt tällaisiin orkestraalisiin sävellyksiin. Tästä olisi ollut todella hyvä lähteä petraamaan.

Lue myös

Voyager sai kriitikoilta enimmäkseen laimean vastaanoton, mutta kaupallisesti levy menestyi jopa yllättävän hyvin. Englannissa levy käväisi nopeasti parhaimmillaan albumilistan sijalla 12. mutta parhaiten se menestyi Oldfieldin kotimaan ulkopuolella. Manner-Euroopasta olikin tullut Oldfieldin tärkein markkina-ala jo 80-luvulla ja tällä kertaa uutta Oldfield-musiikkia saatiin kaupaksi erityisen hyvin Espanjassa. Jostain syystä Voyager osui siellä hermoon ja sitä myytiin peräti kolminkertaiseen platinaan oikeuttava määrä eli yli 300 000 kappaletta Tämä on suurin piirtein puolet albumin kokonaismyynnistä. Enyan miljoonaluokan myyntiin ei siis ylletty, mutta instrumentaalisen musiikin kategoriassa voidaan puhua hyvinkin kunnioitettavista lukemista.

Vaikka ”Mont St Michel” nostaakin Voyagerin kunnianhimoisuustasoa ei Voyageria voi mitenkään pitää erityisen merkittävänä Oldfield-levynä. Se on lähinnä kevyttä, kaunista ja pääosin miellyttävää kuunneltavaa ja osoitus siitä, että Oldfield on sovittajana ja tuottajana (levy kuulostaa upealta, vaikkakin hieman steriililtä) niin lahjakas, että hieman vasurilla tehdytkin projektit menevät usein kunnialla maaliin. Voyageria voisi siis kutsua hyvällä tunnolla välityöksi. Eikä siinä mitään pahaa ole ei kaikista levyistä tarvitse työstää mestariteosta hampaat irvessä. Valitettavasti näitä ”välitöitä” alkoi esiintymään Oldfieldin tuotannossa yhä enemmän ja enemmän Voyagerin jälkeen…

Parhaat biisit: ”The Song Of The Sun”, ”The ”Hero”, ”Dark Island”, ”Flowers Of The Forest”, ”Mont St Michel”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 3.5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

  1. ”The Song Of The Sun” 4:32
  2. ”Celtic Rain” 4:41
  3. ”The Hero” 5:03
  4. ”Women Of Ireland” 6:29
  5. ”The Voyager” 4:26
  6. ”She Moves Through The Fair” 4:06
  7. ”Dark Island” 5:43
  8. ”Wild Goose Flaps Its Wings” 5:04
  9. ”Flowers Of The Forest” 6:03
  10. ”Mont St Michel” 12:18

Muusikot

Mike Oldfield: kitara Máire Breatnach: viulu London Voices: kuorolaulu Noel Eccles: lyömäsoittimet Liam O’Flynn: Uilleann-pillit Chris Apps, Roger Huth, Ian Macey, Bob MacIntosh: Highlandin säkkipillit Seán Keane: viulu London Symphony Orchestra: orkesteri Matt Molloy: huilut, tinapillit John Myers: tinapillit, viulu David Spillane: Uilleann-pillit , matala tinapilli Pat Walsh: lisämusiikki Robin Smith: musiikin sovitus (10), musiikin kapellimestari (10) Henry Jackman: lisämusiikin ohjelmointi

Tuottaja: Mike Oldfield
Levy-yhtiö: WEA

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑