Vuonna 1977 ilmestyneellä A Farewell To Kings -albumillaan Rush oli kasvattanut soundimaailmaansa kosketinsoittimilla ja erilaisilla lyömäsoittimilla. Myös yhtyeen musiikki oli ottanut aimo loikan syvemmälle progen ja polyrytmiikan maailmoihin. Onnistunut kokeilu innosti Geddy Leen, Alex Lifesonin ja Neil Peartin muodostamaa trioa jatkamaan samalla linjalla – ja olihan A Farewell To Kingsin päätöskappale ”Cygnus X-1:n” sanoitusten lopussa lupaus ”to be continued”.
Tulevaa Hemispheres-albumia lähdettiin valmistelemaan ja äänittämään jo tutuksi tulleen tuottaja Terry Brownin kanssa Walesiin samoille Rockfieldin studioille, joissa A Farewell To Kingskin oli tehty. Ennen äänitysten alkua Rush piti kahden viikon kirjoitussessiot, joiden aikana ei kuitenkaan saatu valmiiksi kuin yksi kappale. Sessioiden aikana yhtyeen jäsenet pohtivat myös sitä, mihin suuntaan heidän musiikkinsa jatkossa kulkisi.
Suurin osa albumin kappaleista sävellettiin akustisilla kitaroilla. Säveltämiseen ja pohjien äänittämiseen kului Rockfield studioilla huomattavasti suunniteltua pidempi aika. Geddyn lauluosuuksia päästiin sen vuoksi äänittämään vasta Lontoossa Advision studiolla, joka oli etukäteen valittu albumin miksauspaikaksi. Kappaleiden sävelkorkeuksiin tajuttiin kiinnittää huomiota vasta Advisionilla, kun Geddyn oli aika ryhtyä laulamaan. Geddy joutui laulamaan äänialansa ylärajoilla ja kuulemma laulava basisti menetti äänitysten yhteydessä hermonsa useampaan kertaan. Jatkossa lauluja sävellettäessä Geddyn ääniala otettiin paremmin huomioon.
Albumin tekemiseen oli käytetty jo tässä vaiheessa selvästi enemmän aikaa kuin aiempien levyjen kohdalla, mutta silti työtä ei saatu vieläkään valmiiksi. Suurimmaksi syyksi trion jäsenet ovat selitelleet omaa perfektionismiaan, mutta myös musiikin muuttuminen mutkikkaammaksi ja halu äänittää kappaleet mahdollisimman livenä oli tehnyt taltioinnistakin hankalampaa. Levyä ei saatu miksattua tyydyttävästi Advisionilla, minkä vuoksi yhtye palasi Kanadaan. Levy miksattiin lopulta muutaman viikon tauon jälkeen Lontoossa Trident studioilla.
Hemispheres jäi viimeiseksi albumiksi, jolla Rush esitti kokonaisen levypuoliskon mittaisia eepoksia. Jatkossa kappaleet muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja sanoitustenkin aiheet siirtyivät scifistä ja fantasiamaailmoista arkipäiväisempiin asioihin. Yhtyeen jäsenten mukaan kyse oli aivan luonnollisesta kehityksestä. Ja vaikka Hemispheresillä kuullaankin Minimoogin lisäksi Oberheimin polyfonista syntetisaattoria, olivat kosketinsoittimet vielä tälläkin albumilla melko satunnaisesti käytetty tehokeino Rushin musiikissa.
Koko albumin A-puolen mittainen ”Cygnus X-1 Book II: Hemispheres” on minusta aina vaikuttanut sanoitustensa osalta lähinnä yritykseltä päästä ulos umpikujasta. A Farewell To Kingsin ”Cygnus X-1” oli mustaan aukkoon syöksymiseen päätynyt avaruusseikkailu, tämä jatko-osa taas outo tutkimusretki mielen ja sielun kahteen puoliskoon. Järjen ja tunteen taistelua ja tasapainon etsimistä jumalaisella tai yksilöllisellä tasolla. Tai jotain senkaltaista. Tuskinpa Neil Peart olisi päätynyt kirjoittelemaan tällaista tarinaa, ellei jatkoa olisi lupailtu edellisellä albumilla. Peart kertoikin jälkeenpäin repineensä hiuksiaan moneen otteeseen tarinaa kehitellessään.
“Prelude” toimii eepoksen alkusoittona. Vaikka kitaralla, bassolla ja rummuilla soitettu osa on soundeiltaan melko pelkistetty, tuntuvat monet myöhemmät sinfoniset progeyhtyeet ottaneen sen poukkoilevasta rakenteesta mallia omiin sävellyksiinsä. ”Preludessa” myös kerrotaan, kuinka aikojen alussa järjen ja tunteen jumalat saivat ihmiskunnan kehittymään.
“Apollo (Bringer of Wisdom)” ja “Dionysus (Bringer of Love)” esittelevät tarinan päähenkilöt sekä taustoittavat näiden hahmojen väistämätöntä yhteentörmäystä, joka on edessä osassa “Armageddon (The Battle of Heart and Mind)”. Kreikkalaisissa jumaltaruissa Apollo ja Dionysus eivät olleet toistensa vihollisia, vaikka heidän toimintansa johtikin heidät toisinaan ristiriitatilanteisiin.
“Cygnus (Bringer of Balance)” päästää Alex Lifesonin soittamaan kitarallaan sitä kummallista sointukulkua, joka kuultiin A Farewell To Kingsin ”Cygnus X-1:n” päätteeksi. Tarinassa alkuperäinen astronautti on jotenkin päätynyt aineettomana olentona Olympokselle, jossa hän todistaa järjen ja tunteen taistelua. Hahmon äänettömät kyyneleet saavat jumalat huomaamaan taistelunsa järjettömyyden – sekä järkeä että tunnetta tarvitaan. Entinen astronautti otetaan jumalten joukkoon ja hänet nimetään Cygnukseksi, tasapainon tuojaksi. Päätösosa “The Sphere (A Kind of Dream)” kuulostaa akustisine kitaroineen stereotyyppiseltä lopetukselta, jossa rauha on palannut maahan.
“Hemispheres” tuntuu tarinana lähinnä teennäiseltä, eikä antiikin tarustojen hahmojen ottaminen mukaan tee tarinasta yhtään helpommin lähestyttävää. On aivan mahdollista, että tämän tarinan työläs rakentelu vaikutti jatkossa Neil Peartin sanoitusideoiden valintaan. Myös musiikkinsa osalta “Hemispheres” tuntuu poukkoilevan turhankin levottomasti tunnelmasta toiseen, minkä vuoksi koko teos tuntuu hajanaiselta.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Hemispheresin kakkospuolella kuullaan lyhyempiä kappaleita. “Circumstances” pomppii keveästi erilaisissa tahtilajeissa menettämättä hetkeksikään eloisuuttaan. Sanoitusten aihe on peräisin Neil Peartin omasta nuoruudesta, lähinnä Lontoossa vietetystä ajasta sekä yleensä sattuman vaikutuksesta valintoihimme. Kappaleen kertosäkeen ranskankielinen teksti “plus ça change, plus c’est la même chose“ on peräisin vuodelta 1849. Ranskalainen Jean-Baptiste Alphonse Karr kuvaili noilla sanoilla politiikkaa – mitä enemmän asioita muutetaan, sitä enemmän ne pysyvät ennallaan. Hemispheresin musiikillisten kikkailujen keskellä ”Circumstances” on selkeimmin laulu, jota ei ole lähdetty vääntämään tarpeettoman mutkikkaaksi.
Akustisella kitaralla alkava “The Trees” tuntuu rakenteeltaan olevan hieman samankaltainen kuin edellisen albumin aloituskappale ”A Farewell To Kings”. Leppoisan alun jälkeen päästään kuulemaan suoraviivaisempaa rockia ja ”The Trees” alkaa liikkua sanoitustensa osalta samankaltaisessa synkeässä fantasiamaailmassa kuin Pink Floydin eläimet Animalsilla. En tiedä onko eri puulajien tarkoitus symboloida tiettyjä ihmisryhmiä, mutta joka tapauksessa tarinan lopussa säädetty laki tasa-arvoisuudesta kirveen ja sahan edessä on kuin suoraan Roger Watersin sanoituksista.
”The Treesin” tunnelma vaihtuu useita kertoja, eikä tahtilajikaan pysyttele staattisena. Myös ilmavina pysyvät soundit vaihtelevat ja ainakin minusta alussa kuultava pehmeä bassosoundi luo miellyttävää ilmapiiriä. Kappaleen puolivälissä kuultava rauhallisempi kohta todistaa senkin, etteivät ne näihin aikoihin Neil Peartin rumpusettiin ympätyt kilistimet olleet mukana vain näön vuoksi.
Kahdestatoista osasta muodostuva “La Villa Strangiato (An Exercise In Self-Indulgence)” oli Rushin ensimmäinen instrumentaali, jonka aikana Geddy tosin kailottaa pienen hetken jotain käsittämätöntä mongerrusta. ”La Villa Strangiato” oli Hemispheresin ainoa kappale, joka oli kirjoitettu jokseenkin valmiiksi jo ennen kuin yhtye matkusti Walesiin äänittämään tulevaa albumiaan. Geddyn mukaan kappale pohjautui Alex Lifesonin outoihin uniin, joista kitaristi kertoi yhtyetovereilleen.
Vaikka ”La Villa Strangiaton” lisänimenä on ”itsehemmotteluharjoitus”, taisi kappaleen äänittäminen olla lopulta kaikkea muuta kuin miellyttävää. Yhtyeen tavoitteena oli saada kappale purkkiin yhdellä kertaa ja Peartin mukaan he soittivat sitä päivin ja öin neljän päivän ajan saadakseen sen soitetuksi täydellisesti. Leen mukaan he olivat tyytyväisiä vasta neljänkymmenen oton jälkeen, tosin silti levyllä kuultava kappale koottiin useammasta otoista.
Laskeutuminen unien outoon maailmaan tapahtuu rauhallisesti. “Buenos Nochas, Mein Froinds!” ja William Shakespearen ”Hamletin” synkästä yksinpuhelusta nimensä lainannut “To Sleep, Perchance to Dream…” tuntuvat tunnelmoivan vähäeleisesti jossain unen ja valveen rajamailla. Vasta “Strangiato Theme” vie kuulijat reippaamman rockin pariin. Seuraavan, raukeasti tunnelmoivan osan “A Lerxst in Wonderland” nimi vihjaileekin Rushin ystäville, että ”La Villa Strangiaton” tapahtumat liittyvät jotenkin nimenomaan Alex ”Lerxst” Lifesoniin.
“Monsters!” sisältää monista 1940-luvun piirretyistä tutun pätkän Raymond Scottin säveltämää ”Powerhousea”. Seuraavat neljä osaa tuntuvat muodostavan yhtenäisen, rajoiltaan epämääräisen kokonaisuuden. “The Ghost of Aragonin” nimi viittaa jostain syystä Espanjaan Aragonian alueelle, kun taas “Danforth and Pape” on jostain syystä napannut nimensä torontolaiselta asuinalueelta. Uskoakseni “The Waltz of the Shreves” on se 7/8-tahtilajissa kulkeva osa, jonka jälkeen “Never Turn Your Back on a Monster” palauttaa musiikin monsteritunnelmiin. “Monsters! (Reprise)” toistaa jo aiemmin kuullun Raymond Scottin teeman. Loppuun kuullaan vielä uudelleen “Strangiato Theme (Reprise)”, jonka jälkeen “A Farewell to Things” vie kappaleen loppuun.
Hemispheresin kansikuva on jälleen persoonallinen. Neil Peart oli pohdiskellut aivopuoliskojen erilaisuutta ja Hugh Syme lähti suunnittelemaan kansikuvaa tältä pohjalta yhtyeen musiikkia kuulematta. Kuvassa ilmeisesti järkeä ja tunnetta symboloivat Apollo ja Dionysus tallustelevat aivojen pinnalla. Kansikuvaa voi kuvailla häiritsevällä tavalla mieleenjääväksi.
Hemispheres sai ilmestyessään kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Listasijoituksetkin olivat hyviä, Kanadassa ja Britanniassa se nousi albumilistalla sijalle 14, Yhdysvalloissa sijalle 47. Osa arvioista tosin tuntui harmittelevan sitä, että Rush oli selvästi jättämässä alkuaikojen raskaamman rockin taakseen. Myös J.-V. Sappisen toimittamasta Heavy Rock -opukseen valitusta aikalaisarvostelusta löytyy hieman kriittisempää näkemystä yhtyeestä, jonka rumpali ei näihin aikoihin tuntunut osaavan soittaa suoraa komppia. Rush oli tosin joutunut hieman outoon seuraan tuolla 1970-luvun lopulla julkaistulla kirjalla, sillä kun käytiin pääasiassa läpi Black Sabbathin, Deep Purplen ja Led Zeppelinin historioita. Toisaalta useat Rushin ystävät pitävät vilpittömästi tästä levystä – joillekuille juuri tämä albumi tuntuu olevan yhtyeen musiikillinen huippuhetki. Rush taisikin edetä progressiivisuudessaan juuri tällä albumilla niin pitkälle kuin pystyi – ainakaan yhtye ei tehnyt Hemispheresin jälkeen enää yhtä mutkikkaita kappaleita.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Terry Brown, Rush
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti