Sarja: Camel – Stationary Traveller (1984)

Sekavissa olosuhteissa syntyneen yhdeksännen levynsä The Single Factorin jälkeen Camel oli hankalammassa paikassa kuin koskaan. Sairaslomalla jo tovin olleen, toisiaan ruokkineista mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsineen alkuperäisrumpali Andy Wardin lopullinen väistyminen oli kova isku, mutta sen lisäksi myös pitkäaikainen manageri Max Hole oli hypännyt kyydistä kilpailevan levy-yhtiön hommiin. Kun The Single Factorkin oli luotu käytännössä täysin sessiojäsenten avustamana, ei ole liioiteltua sanoa, että vuoden 1983 keväällä bändiä nimeltä Camel ei enää ollut. Oli vain Andy Latimer, joka oli Camel, ja Camel oli Andy Latimer.

Koko yhteisön henkilöitymisestä yhteen hahmoon seurasi myös se ongelma, että puolta vuosikymmentä aiemmin alkuperäisjäsen Peter Bardensin auki jättämästä ovesta perässä liuennut manageriparin puolikas Geoff Jukes oli jo hyvän tovin yrittänyt oikeusteitse periä saamatta jääneitä saatavia, ja vaikka kaikki bändin silloiset jäsenet oli haasteessa nimetty, koko taakka kaatui jäljelle jääneen jokapaikanhöylä/yleispomon niskaan. Ja kun vielä levytyssopimuskin oli täyttynyt edellisen tuotoksen ilmestyessä, oli ilmassa aikamoisen monta epävarmuustekijää. 

Mutta jos ulkoisia epävarmuustekijöitä piisasikin, herra Latimerin päässä niitä ei näkynyt. Ensi töikseen mies neuvotteli vanhan tutun Deccan kanssa uuden sopimuksen – vaikka firma olikin juuri sulautunut isompaan Polygramiin, molemminpuolista kiinnostusta piisasi edelleen – ja toisekseen sopi treffit arvostamansa hollantilaisen kosketinsoittaja Ton Scherpenzeelin kanssa Lontooseen, ja siellä pikaisesti syntyi yhteisymmärrys uuden Camel-projektin toteuttamisesta. Scherpenzeelin oma Kayak-bändi oli lahonnut alta pari vuotta aiemmin yhdeksän levyä julkaistuaan, joten miehellä oli aikaa heittäytyä uuden virran vietäväksi, ja kun The Single Factor -kiertuerumpali Stuart Toshin aisaparina 10cc:ssä kannuttanut ja Jethro Tullinkin rumpupenkkiä The Broadsword and the Beast -kiertueen aikana lämmittänyt Paul Burgess saatiin vielä remmiin, oli levyntekoon ryhtynyt ydinryhmä valmiina. 

Kahdelle edelliselle levylle valtaosan lyriikoista kirjoittanut Latimerin puoliso Susan Hoover hoiti tällä kertaa sanoitukset kokonaisuudessaan. Kylmän sodan puhurit ja Berliinin muuria koskevat tarinat toimivat tämänkertaisen konseptin pohjana, ja Latimer sävelsi jo tuttuun tapaan kutakuinkin kaiken musiikin yhtä Scherpenzeelin kirjoittamaa lyhyttä instrumentaalia lukuunottamatta. Kun levyä tehtiin triopohjalta, Latimer otti multitasking-listalleen myös osan bassoraidoista, mutta neljälle biisille pyydettiin apua edellislevyn tiimoilta bändissä piipahtaneelta David Patonilta. Muita vierailevia tähtiä menneisyydestä olivat kahteen raitaan lauluosuudet hoitanut Chris Rainbow, yhden saksofonisoolon tuuttaamassa käynyt, jo Moonmadness-kiertueesta asti vähän väliä sisään ja ulos rampannut ulkojäsen Mel Collins, sekä kaksi edellistä levyä tuottanut Haydn Bendall, joka yhteen biisin annetun miksausavun lisäksi operoi tällä kertaa vain syntetisaattoreita jättäen tuotannon ensi kertaa kokonaan Andy Latimerin vastuulle. Lontoolaisessa Riverside Studios -kompleksissa paiskittujen töiden hedelmät julkaistiin huhtikuussa 1984 otsikolla Stationary Traveller. 

Lue myös: Levyarvio: Camel – Moonmadness (1976)

Jos Camelin kaksi aiempaa kasarilevyä käynnistyivät hilpeästi pomppivilla avausbiiseillä apeiden sanoitustensa vastaisesti, niin tällä kertaa konseptin ja sävellyksen tunnelmat kohtaavat. Pariminuuttinen instrumentaali-intro ”Pressure Points” kolahtaa käyntiin kylmän kolkolla synabasson pumppauksella kirkonkellon tai ehkä jonkun työstettävän metallin kajahdellessa ja kitaran kiljahdellessa kuin muuria vartioivat verikoirat olisivat kannoilla. Ajan kuluessa enemmän ja enemmän syntetisaattoreihin mieltynyt Andy Latimer pinoaa nytkin introa hallitsevan kitaramelodian taakse varmaan ainakin viisi eri kosketinraitaa, ja etenkin reilun minuutin kohdalla tuleva aika pinkfloydmainen synasukellus on upea hetki. 

Intron luoma painostava tunnelma vähän lässähtää kakkosbiisi ”Refugeen” alkaessa, musiikillisesti se kun ei ole ihan hirveän kaukana edellislevyjen pirtsakoista sinkkujulkaisuista, joita hallitsivat tasainen suora bassosyke ja kaikenkattava jännitteen puute. Taas, kuten myös Nuden avanneessa ”City Life” -vieraantumishumpassa, paranoiaa ja sortoa vilisevät sanoitukset ovat vähän liian isossa kontrastissa musiikilliseen antiin nähden, mutta läpi biisin kirkkaalla clean-soundilla soitetut Mark Knopfler -imitaatiot tuovat ihan kiinnostavaa väriä taas hallitsevissa osissa olevien useamman kosketinraidan päälle. 

Kolmosbiisi ”Vopos” starttaa taas sumuisen synkeällä syntetisaattori-introlla vähän sellaisessa harmaansohjoisessa Blade Runner -hengessä, ja David Patonin jyskyttäessä ovea erittäin kolkkosoundisen bassonsa kanssa tulee päähenkilölle lähtö. Terävien särökitarasointujen marssittama säkeistö pysähtyy epätoivoiseen hengähdystaukoon, kun kertoja toivoo perässä piinaavan Volkspolizein olevan ehkä toivottavasti vain painajaista. Latimerin rujoimpiin kuuluva kitarasoolo sopii hyvin biisin tunnelmaan, ja sen jälkeisessä painajaiskertsissä taustalta kuuluva marssi ei enää taukoakaan takaa-ajajien lähestyessä varmasti.

Takaa-ajo kiihtyy ja paranoia kasvaa ”Cloak and Dagger Manin” säksättävien hermoilukiippareiden ja vaativan peruspumppaukseen pienen kiemuran lisäävän basson piiskatessa pakenijaa. Edellislevyllä ja sen kiertueella säästeliäästi mutta tehokkaasti käytetty Chris Rainbow’n keuhkosto pääsee ensi kertaa toimeen, ja roolitus onkin erinomainen, kun Camelin kenties särmikkäin rock-töräys saa kärkeensä sen siihen asti voimakasäänisimmän laulajan. Latimerin kitaraulvahdusten dekoroiman kakkossäkeistön jälkeen pääasiassa yhdellä soinnulla edennyt biisi aukeaa suorastaan typerryttävän upeaan kertsiin, jossa Paul Burgess painaa tahtia ride-pellin kupuun ja Rainbow tykittää vahvemmin kuin kukaan bändissä koskaan ikinä ennen. Kertsin jälkeen Latimerin särösoinnut karkaavat vähitellen käsistä hienoksi sooloksi ja Ton Scherpenzeel pisteliäine syntsineen jatkaa niin ikään oivaan outrosooloon yhden nopean säkeistö/kertsi-kierron jälkeen. Camelin parhaisiin hetkiin lukeutuva ”Cloak and Dagger Man” on ihan maailmanluokan kasarirock-hitti, joka olisi vähemmän välinpitämättömän levy-yhtiön käsissä voinut ampua korkealle listoille ja kääntää uran suunnan puolen vuosikymmenen koomasta sinne, minne moni muu 70-luvun progepumppu uudella kymmenluvulla meni.

Lue myös

Neljän ekan raidan ajan vallinnut hyytävä tunnelma lämpenee huomattavasti A-puolen loppuun päästessä, kun hillittyjen synajousien seuraksi saapuu Scherpenzeelin flyygeli ja maestro Latimer tarttuu vahvasti särötetyn sähkökitaran sijaan nylonkieliseen yksilöön. Nimikappale ”Stationary Traveller” on jonkun verran sukua I Can See Your House from Here -levyn kruunaavalle ”Ice”-instrumentaalille, joskin mitta on kompaktimpi ja hihasta löytyy odottamaton ässä lead-instrumenttien joukkoon. Poloinen panhuilu on nykypäivänä maineeltaan aika limainen instrumentti, mutta suoriutuu aivan mallikelpoisesti kitaraintron jälkeisen ujonpuoleisesti huhuilevan melodian tulkitsemisesta. Puolenvälin kohdilla ote vaihtuu perinteisemmäksi kun Burgess istuu rumpupallille ja Latimer polkaisee pedaalistaan kuulaan soundin reilun parin minuutin mittaista fiilistelyä varten. Kitaristin ilmeet pystyy taas mielessään visioimaan, eikä yksittäistä hutinäppäystä ole nähty tarpeelliseksi lähteä paikkaamaan kun toimitus muuten on ensiluokkaista.

B-puolen starttaava ”West Berlin” on taas ”Refugeen” tapaan hivenen keveämpi sävellys, vaikka vaara ei vielä simppelin bassorumpu & virveli -kompin tahdittamissa säkeistöissä väistynyt olekaan. Levyn heittämällä toisiksi paras kertsi tarjoaa kuitenkin vihdoin valoa, kun muurin yli näkyy länsipuoli. Andy Latimer tekee yhden parhaista laulusuorituksistaan, ja krediittien mukaan yllättäen hoitaa itse myös kertsin korkeat harmoniat, vaikka voisin melkein veikata niitä Chris Rainbow’n huulilta lähteneiksi. Edellisbiisin hyvin arkkityyppisen Latimer-soolon vastapainoksi ”West Berlinin” kaksiosainen sooloilu on toteutettu jollain hyvin oudolla perhosen poukkoilevaa lentoa muistuttavalla efektillä tai rajallisen videoevidenssin perusteella ehkä volumepotikan kanssa kikkailemalla.

Rajan yli päästyään kertoja voi tarttua elämän tuomiin mahdollisuuksiin pelkän painostavan pelkäämisen sijaan. ”Fingertips” on Camelin perinteisimpiä pop-balladeja ja sellaisena erittäin kaunis. Latimerin ääni ei ole ehkä ihan optimaalinen tällaisen kappaleen tulkitsemiseen, mutta sekä ”West Berlin” että ”Fingertips” osoittavat hienosti, kuinka kauas hän on vokalistina tullut ensilevytysten epävarmasta vaimeudesta. David Patonin nauhaton basso tarjoaa todella maukkaan 80-lukulaista soundia, Mel Collinsin saksofonisoolo tihkuu hunajaa, ja korttien asettuessa toisin biisi olisikin ollut aivan kotonaan radioaalloilla ”Cloak and Dagger Manin” seurana.

Yhtä Haydn Bendallin soittamaa synaraitaa lukuunottamatta täysin Latimerin askartelema ”Missing”-instrumentaali tarjoaa kakkospuoliskon kiivaimmat hetket. Nopeatempoisen rumpukoneen tahtiin hahmoteltu ralli jää parista kelpo melodiasta huolimatta sekä sisällöltään että soundeiltaan aika ohkaiseksi, eikä se oikein istu mitenkään selkeäksi osaksi tarinaa, ellei sitten tavallaan vastinparina seuraavalle kappaleelle. Ton Scherpenzeelin säveltämän ja eri koskettimin tunnelmoiman lyhyehkön ”After Wordsin” voisi kuvitella maalailevan sellaista vanhuuteen rauhoittumista ”Missingin” mielikuviini nostaman hektisen elämänjakson päätteeksi. 

Kappale toimii kauniina alkusoittona levyn päättävälle ”Long Goodbyesille”, jossa ikääntynyt päähenkilö hymy silmissään katselee puistossa leikkiviä lapsia ja muistelee oman elämänsä muuttanutta pakoa, josta tuntuu olevan niin vähän aikaa. Cameliin vahvasti yhdistetty poikkihuilu tekee ensimmäisen esiintymisensä vasta tässä finaalin introssa ja petaa paikan Chris Rainbow’lle tarttua mikkiin toisen kerran levyn mittaan. Albumin muuhun antiin verrattuna varsin orgaanisesti soiva ”Long Goodbyes” on kelpo balladi, joka on jäänyt elämään settilistoihin viimeisimpiin kiertueisiin asti, vaikkei omiin ykkössuosikkeihini tietynlaisen raskassoutuisuutensa takia kuulukaan. Biisin päättävä kitarasoolo on kyllä kerrassaan oivallinen, ja erityisen papukaijamerkin ansaitsee David Patonin bassosäestys joka hienosti lainaa kertosäkeen laulumelodiaa. Yksinäiseen pianomelodiaan hiljenevä Stationary Traveller on useamman todella epätasaisen levytyksen jälkeen pitkästä aikaa huomattavan tasavahva kokonaisuus ilman vakavia sudenkuoppia ja ylivoimaisesti paras Camelin ns. pop-kauden töistä. 

Lue myös Janne Yliruusin näkemys levystä: Camel – Stationary Traveller (1984)

Stationary Traveller on mielenkiintoinen levy sinänsä, että siitä on julkaistu kaksi biisilistaltaan erilaista versiota. Deccan alkuperäisjulkaisu ei nimittäin ollut Latimerin alkuperäisvision mukainen, joten Camel Productions juhlisti levyn parikymppisiä pistämällä pihalle uuden korjatun version vuonna 2004. Deccalla meni aikanaan kahvit väärään kurkkuun levyn originaali-intron, Chris Rainbow’n laulaman ”In the Arms of Waltzing Frauleins” -nimisen haitarivalssin, kohdalla, joten Latimer passitettiin pikaisesti kirjoittamaan jotain muuta, mikä oli lopulta sikariportaalle kelvannut ”Pressure Points”. Sekään ei tosin mennyt läpi sellaisenaan, vaan nauhalle saatetuista kuudesta minuutista leikattiin neljä pois. Molemmat vääryydet korjattiin synttäriversiossa, joka alkaa alkuperäisintrolla, ja kokopitkä ”Pressure Points”, joka aikoinaan näki päivänvalon vain 12-tuumaisen ”Cloak and Dagger Man” -singlen b-puolena, oli levyn lopussa bonusraitana. Tämä viilattu näkemys taisi olla itselleni se ensimmäinen kosketus levyyn, joten danssaavat neitoset kuuluvat elämykseen olennaisesti, mutta ehkä optimaalinen kokonaisuus alkaisi kokopitkällä ”Pressure Pointsilla” ja valssihommat säästettäisiin historiallisena kuriositeettinä turvallisen mittaisen hiljaisuuden jälkeen bonukseksi.

Promokiertuetta varten ydintrion ympärille piti tietysti hankkia lisää lihaa, ja sopivat ehdokkaat löytyivät taas vanhoja levynkansia selailemalla. Nude-kiertueen jälkeisenä sekavana aikana ulkomaille muuttanut Colin Bass oli palannut maisemiin ja setvinyt jotain roikkumaan jääneitä erimielisyyksiä kitaristibossin kanssa, joten hän oli taas valmis hyppäämään bussiin, ja lisäksi mukaan saatiin edelliskierroksellakin laulanut, kiipparoinut ja vitsejä laukonut Chris Rainbow. Reilun kuukauden mittainen vahvasti uuteen materiaaliin keskittynyt turnee ulottui huhtikuun lopulta toukokuun loppuun, ja 11. toukokuuta Lontoon Hammersmith Odeonissa juhlitut spesiaali-iltamat – Peter Bardens ja Mel Collins piipahtivat sooloilemassa ja Richie Close -niminen heppuli lisäsi vakikiipparistien määrän jopa kolmeen – taltioitiin poikkeuksellisesti ihan kameroiden voimin. Ja jos on Stationary Travellerista kaksi versiota, niin nämä livenauhoitukset on sitten julkaistu neljässä erikokoisessa paketissa, joista kolmen nimi on Pressure Points. 

Koska vastuussa ollut valohenkilö ei ollut ihan tehtäviensä tasalla esityksen alussa, puolisen tusinaa alkupään biisiä jouduttiin jättämään videokasetilta pois liian synkän atmosfäärin johdosta. Osa näistä hylkiöistä kelpasi kuitenkin vinyylille prässättäviksi, ja näin ollen julkaisujen biisilistat ovat aikalailla erilaisia. Mikä tietysti oli Polygramin mielestä erinomainen idea, koska silloinhan ihmiset todennäköisemmin ostaisivat molemmat. Vuonna 1994 Camel Productions uudelleenjulkaisi alkuperäisen loppuunmyydyn VHS:n sellaisenaan kaikkine kamaline tarinaa rautalangasta vääntäneine camp-draamapätkineen, ja vaihtoehtoisena näkemyksenä pisti samaan syssyyn pihalle myös jostain kopioarkistojen pohjalta kaivetun koko keikan käsittäneen tuhnuisen nauhan timestamppeineen kaikkineen nimellä Total Pressure. Vuoden 2006 siistitylle DVD-versiolle kaikkein pahimmin kärsineet neljä biisiä erotettiin omalle bonusosastolleen lyhkäisen Latimer-haastattelun kylkeen. Audioversiostakin saatiin lopulta pönäkämpi paketti vuoden 2009 Esoteric Recordings -uusintapainoksen tullessa markkinoille, joskaan tämä kymmenbiisisestä kuuteentoista laajentunut laitos ei edelleenkään sisällä koko settiä, vaan samaiset neljä DVD-bonusosaston biisiä jätettiin pois tältäkin julkaisulta. 

Pressure Points oli aikoinaan vasta Camelin toinen virallinen livetaltiointi ja erittäin kelpo dokumentti siitä bändistä, joksi se oli A Live Recordin jälkeen muuttunut. Varsin tyylitajuisesti uuden vuosikymmenen soundit haltuun ottanut porukka soittaa tiukasti, ja ehdoton plussa on Chris Rainbow’n lauluvastuun laventaminen. Varsinkin Colin Bassin alkujaan tulkitsema ”Drafted” ja Latimerin sinänsä hienosti levylle laulama ”Fingertips” nousevat uudelle tasolle Rainbow’n johdolla. Männävuosien klassikoita soitetaan säästeliäästi, mutta etenkin kahdeksan vuoden paussin jälkeen settiin palannut ”Lady Fantasy” on oivallinen versio, jopa Colin Bassin viljelemine funk-mausteineen.

Kun takana oli tasavahvin levy vuosikausiin ja onnistunut kiertue, olisi voinut luulla seuraavan askeleen olevan vähän helpompi viimeisten vuosien kaaoksen jälkeen. Ensimmäisen mutkan matkaan toi kuitenkin se, että Polygramin nielaisema Decca alkoi suuntautua niin vahvasti klassisen musiikin pariin, että sekä yhtye että yhtiö olivat sitä mieltä, että seuraavaa Camel-levyä kannattaisi tarjota jollekulle toiselle taholle. Puolivalmiin työn kanssa bändiään kaupitellut Latimer sai kuitenkin huomata, että 80-luvun puoliväli ei ollut kovin otollista aikaa edes ilmaisuaan ajanmukaistaneelle 70-luvun reliikille. Vailla julkaisijaa ja ex-managerin oikeusjutun kiihtyessä tie eteenpäin alkoi näyttää varsin pitkältä, ja seuraavan levyn maailmaan saattaminen tulisi vaatimaan aikaa, rahaa ja riskejä ihan eri malliin kuin koskaan aiemmin.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

Camel -sarjan muut osat löydä täältä.

fb_cta

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑