Levyarvio: Höyry-kone – Hyönteisiä voi rakastaa (1995)

Hyönteisiä voi rakastaa on Höyry-koneen debyyttialbumi.

Tätä vuonna 2024 kirjoittaessani suomalainen progressiivinen rock -skene elää melkoisen eltaantuneita aikoja. Siinä missä vaikkapa Ranskassa ja Norjassa progebändit kokeilevat rohkeasti uusia asioita on merkittävä osa kotimaisista yhtyeistä jumahtanut hyvin regressiivisiin tunnelmiin. Tuntuu, että Sammaleen, Maladyn ja Vesilinjan kaltaiset yhtyeet ammentavat koko musiikillisen kielioppinsa muutamasta samasta suomalaisesta progelevystä jotka ilmestyivät ennen vuotta 1972.

Suomalainen proge-skene kaipaisi vuonna 2024 jotain yhtä räjähtävää kuin Höyry-kone.

Kitaristi Jussi Kärkkäisen ja rumpali Teemu Hännisen vuonna 1991 perustama Höyry-kone sai lopullisen muotonsa kun 1994 bändiin liittyi oopperalaulua opiskeleva laulaja/viulisti Topi Lehtipuu ja bassokitaristi Jarno Sarkula. Alkuvuodesta 1995 äänitetyllä debyyttilevyllä mukana on myös selloa soittava Marko Manninen, koskettimia soittava ja muutamassa biisissä laulava Jukka Hannukainen sekä oboeta soittava Nina Lehos.

Höyry-koneen musiikki ei tyydy kumartamaan yksioikoisesti vain suomalaisen 70-luvun progen suuntaan vaikka sieltäkin suunnasta hetkittäin vaikutteita haetaan. Sen sijaan yhtyeen musiikki loikkii varsin eklektisesti lajityypistä ja aikakaudesta toiseen. Selkeiden proge-vaikutteiden rinnalla kuullaan viittauksia taidemusiikkiin, metalliin, jazziin, ja jopa iskelmään ja sambaan. Usein genrestä toiseen hypätään tietoisen äkkiväärästi kuin John Zorn tai Mr. Bungle konsanaan. Hieman ilkikurinen huumori yhdistää myös Höyry-konetta edellä mainittuihin artisteihin. Hetkittäin Magman fanittaminen kuuluu yhtyeen musiikissa, mutta selkeiten läpi paistaa kuitenkin King Crimson. Karmiinpunaiselta progekunkulta vaikutteiksi on kelvannut niin 70-luvun rouheasti riffittelevä rock-goes-Bartók-meininki kuin myös 80-luvun tarkasti mutkitteleva gamelan-rokki.

Höyry-koneen musiikkia erottaa rockin ja jopa progen keskilinjasta myös instrumentaatio. Tyypillisen rock-arsenaalin rinnalla kuullaan merkittävissä rooleissa selloa, oboeta, viulua ja urkuharmonia. Nämä osaltaan vievät tunnelmia myös avantprogen suuntaan etenkin kun yhtyeen musiikissa on riitasointuisuutta enemmän kuin progessa keskimäärin on tapana. Univers Zero rokkaavimmillaan lienee jonkinmoinen vertailukohta.

Yksi yhtyeen vahvuuksista ja erottumistavoista on Lehtipuun vokaalit. Usein avantgardistisen progressiivisen rockin kohdalla vokaalit ovat hieman pakkopullaa (no, Höyry-koneenkin esikuva Magma on toki yksi selkeä poikkeus joka vahvistaa tämän säännön), mutta Höyry-koneen kohdalla tätä ongelmaa ei ole. Sibelius-Akatemiassa pääaineenaan kuoronjohtoa opiskellut Lehtipuu on väkevä taitava vokalisti joka on sittemmin tehnyt kansainvälistä uraa oopperatenorina.

Mitään massiivisia proge-eepoksia Höyry-kone ei harrasta vaan Hyönteisiä voi rakastaa tarjoilee lyhyitä tiiviitä biisejä jotka usein puristavat moninaiset käänteensä vain kolmeen-neljään minuuttiin. Vain kolme levyn kymmenestä biisistä ylittää viiden minuutin rajan ja pisinkin raita kestää vain piirun yli seitsemän minuuttia.

Lue myös: Levyarvio: Univers Zero – Ceux Du Dehors (1981)

Hyönteisiä voi rakastaa käynnistyy ärhäkällä riffillä jonka taustalla pumppaa tuubamaisesti pörisevä bassolinja…. tuubaa levyllä ei käsittääkseni ole joten lieneekö messevä pörinä peräisin urkuharmonista jolla on levyllä yleisesti ottaen suurehko rooli? Tai sitten se tosiaan on bassokitara. Saihan myös Chris Squire bassokitaransa soimaan kuin tuuba Close To The Edgellä… Niin tai näin oli tuubamaisen bassoriffin rinnalle nousee Magman mieleen tuovaa oopperamaista aaa-aaa-aaa-vokalisointia ja kitkeriä kingrcrimsonmaisia murtosointuja. Lehtipuun viulukin tekee pienen cameoroolin ”Örnissä”. Kerrassaan mainio biisi joka herätti hilpeyttä kun soitin sitä välillä armeijassa tupatovereille normaalin ysätekno-repertuaarin seassa.

Oi Örn, minkä nyt teit
Sä menninkäisen lapsen veit

Toinen biisi ”Raskaana” käynnistyy aivan erilaisissa tunnelmissa kuin vimmainen ”Örn”.  Biisin alkupuoliskon kännisen vetelä tunnelma tuo mieleen Tuomari Nurmion hulttio-bluesin tai toisaalta Tom Waitsin kokeellisen lounge-jazzin. Pian kuitenkin loikataan riitasointuisten murtosointujen kautta avantgarde-osioon joka nykii eteenpäin monimutkaisesti katkorytmitettynä maanisten huutovokaalien ja kummitusmaisesti äänikuvaa halkovan urkuharmonin säestämänä.

”Hämärän joutomaa” käynnistyy King Crimsonin 80-luvun rock-gamelanin mieleen tuovalla introlla. Lehtipuu laulaa vahvalla äänellään paatosta täynnä tuoden mieleen 70-luvun suomalaiset poliittiset laulelmat. Keskivaiheilla kuullaan rämisevä jakso jossa rumpali aksentoi todella kummallisesti kuin eri biisiä soittaen etenkin verrattuna kipakasti syklistä riffiä sylkevään kitaraan. Lopussa murtosointujen muodostaman ostinaton hypnoottisuus saavuttaa lähes Philip Glassmaiset tasot.

Neljäs kappale ”Pannuhuoneesta” on vain kaksi minuuttia kestävä miniatyyri. Luultavasti monelle kuuntelijalle siinä on kaksi minuuttia liikaa, mutta minusta kyseessä on hiton hauska revittely jossa puheen ja outojen äänitehosteiden rinnalla pumppaa teknobiitit ja rujot kitarariffit. Kerrassaan mainiota tehdasmusiikkia. Jos Sonic The Hedgehog tekisi industrial-musaa se kuulostaisi luultavasti tältä.

”Pannuhuoneen” teollisestapainajaisesta siirrytään äkkijyrkästi lounge-jazzin ja kamarimusiikin epäpyhään sekoitukseen. Lehtisalon vokaalit vievät ajatukset tällä kertaa Tabula Rasan hengellisen progen suuntaan. Taustalla kaartelee kaunista melodiaa soittava oboe. Välillä muuten letkeää tunnelmaa katkoo oudot häiriöäänet ja astioiden kolina joiden jälkeen meno jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eihän tässä nyt sentään mitään hittiä olla tekemässä!

Kuudes biisi ”Kaivoonkatsoja” suuntaa todella vahvasti King Crimsonin Larks’ Tongues In Aspic -aikojen tontille. Rujot mutkikkaat riffit ja David Crossin mieleen tuova kaihoisasti soiva viulu kanavoivat King Crimsonia niin väkevästi, että plagiaatti-viisarini värähtää punaiselle kuin Redin takakannen mittarissa konsanaan. Lopulta en kuitenkaan jaksa välittää sillä niin maukkaasti Höyry-Kone vaikutteitaan hyödyntää.

Näppäilyllä sellolla, Lehtipuun vokaaleilla ja obealla käynnistyvä ”Kosto” alkaa akustisena taidelauluna mutta kasvaa sitten ilkeästi soivaksi riitasointuiseksi rymistelyksi. Pian musiikki kuitenkin hiljenee jälleen ja pääroolin ottaa muhkean pyöreästi pärähtelevä bassokitara ja sen vastinparina rujon pisteliäästi soiva viulu. Nouseva melodia nostattaa musiikin toiseen vimmaiseen kliimaksiin josta palataan vielä matalasti soivaan uhkavaan viulumelodiaan. Upea kappale.

”Hätä” jatkaa avantproge-tunnelmissa.. Vajaa neljä minuuttinen instrumentaali käynnistyy hälyyttävästi piippaavalla sähkökitaralla ja siirtyy sitten hieman letkempään osioon joka kulkee maukkaasti pumppaavan bassokitaran ja hälyisien kitaroiden voimalla. Välillä tunnelmaa katkoo todella ruosteisen rosoiset sähkökitarariffit.

”Myrskynmusiikkia” käynnistyy hakkaavilla kitarariffeillä joista siirrytään hillitysti säestettyyn kauniiseen vokaaliosioon jonka Lehtipuu laulaa jälkeen todella vaikuttavalla voimakkaalla äänellä. Sitten musiikki räjähtää seuraavalle tasolle ja sitä ryhtyy potkimaan eteenpäin aivan mahtavalla tavalla mutkikas bassoriffi jota katkoo välillä riitasointuiset iskut niin sähkökitaralla kuin viululla. Vokaaliosuudet muuttuvat väliläl täydeksi kaaokseksi ja taustalla kuullaan myös lähi-itämaisia skaaloja hyödyntäävää sanatonta vokalisointia kunnes musiikki palaa alkuperäiseeen vokaaliosioon ja sitä kautta vielä kerran rankkaan riffittelyyyn.

Levyn päättää ehkäpä sen suoraviivaisin kappale. Tai no ainakin helpoiten kuunneltava biisi.  Mukaansa tempaavan rytmin kuljettama ”Hyönteiset” kuulostaa hieman kuin vanhan ajan tanssimusiikilta johon epäsäännölliset tahtilajit, surisevat kitarat sekä ihanan ruosteisella soundilla riffittelevä sello tuo oman avantgardistisen sivumakunsa. Jukka Hannukaisen laulama kappale vie jostain vaikeasti selitettävästä syystä mielikuvani myös meksikolaisen kansanmusiikin suuntaan.

”Hyönteiset” on virallisesti levyn viimeinen raita, mutta pienen tauon jälkeen kuullaan vielä kaoottinen ja atonaalinen lyhyt nimeämätön instrumentaalimyrsky.

Hyönteisten laulu
Värisyttää
Hyönteisten nauru
Häkellyttää

Lue myös

On harmi, että Hyönteisiä voi rakastaa on jäänyt pitkässä juoksussa aika vähäiselle huomiolle. Se voi johtua siitä, että levyn alkuperäinen varsin pieni painos myi nopeasti loppuun ja uusintajulkaisua saatiin odottaa aina vuoteen 2014 asti. Uusintapainoskin lienee jo kadonnut kauppojen hyllyiltä eikä levy ole vieläkään kuultavissa streamaus-palveluissa. Itse tutustuin yhtyeeseen ja sitä kautta tähän erinomaiseen debyyttiin livekeikkojen myötä. Aina tummat puvut päällä esiintynyt Höyry-kone oli kova luu myös livenä minkä sain todistaa useita kertoja 90-luvun loppupuolella.

Höyry-kone julkaisi pari vuotta myöhemmin vielä toisen studioalbumin. Monet tuntuvat pitävän tasaisemmasta ja metallisemmin soivasta Huono parturi -levystä enemmän, mutta minusta yhtyeen rohkeasti ja yllättävästi eri suuntiin sinkoileva debyytti on tämän omalaatuisen yhtyeen herkullisin albumi. Itseasiassa minusta se on yksi suomalaisen progressiivisen rockin huippuhetkistä.

Parhaat biisit: ”Örn”, ”Kosto”, ”Kaivonkatsoja”, ”Myrskynmusiikkia”, ”Hyönteiset”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4.5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Discipline (1981)

Kappaleet

  1. Örn (3:58)
  2. Raskaana (3:10)
  3. Hämärän joutomaa (7:07)
  4. Pannuhuoneesta (2:08)
  5. Luottamus (4:30)
  6. Kaivoonkatsoja (4:00)
  7. Kosto (5:57)
  8. Hätä (3:42)
  9. Myrskynmusiikkia (6:46)
  10. Hyönteiset (3:13)

Muusikot:

Tuomas Hänninen: kitarat Jussi Kärkkäinen: kitarat, urkuharmooni Jukka Hannukainen: syntetisaattorit, ohjelmointi, vokaalit (2,10) Topi Lehtipuu: viulu, vokaalit Marko Manninen: sello Nina Lehos: oboe Jarno Sarkula: bassokitarat, urkuharmooni Teemu Hänninen: rummut

Tuottaja: Höyry-kone, Joonas Pirttilä
Levy-yhtiö: AMP

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑