Levyarvio: Mike Oldfield – The Songs Of Distant Earth (1994)

The Songs Of Distant Earth on Mike Oldfieldin 16. studioalbumi.

Oldfield jätti pitkäaikaisen levy-yhtiösä Virginin vuonna 1991 ilmestyneen Heaven’s Open -levyn jälkeen. Oldfield oli ollut pitkään turhautunut Virginiin. Viimeisenä keskisormen heilautuksena yhtiölle, joka oli julkaissut hänen kaikki levynsä tähän asti, Oldfield antoi Virginin pitkään himoaman Tubular Bellsin jatko-osan uudelle levy-yhtiölleen.

Oldfield teki Warnerin Musicin kanssa sopimuksen kolmesta albumista ja diilin ensimmäisenä levynä ilmestynyt Tubular Bells II (1992) oli iso hitti. Ei toki lähellekään samassa mittakaavassa kuin käsittämättömän suosion saavuttanut originaali, mutta miljoonia myynyt levy kuitenkin nosti Oldfieldin osakkeita usean kehnosti menestyneen julkaisun jälkeen.

Oldfield on kautta uransa kokeillut rohkeasti lukuisia eri tyylilajeja ja tapoja tehdä musiikkia. Taaksepäin, sinänsä erittäin onnistuneesti, katsoneen Tubular Bells II:sen jälkeen oli jälleen aika kokeilla jotain aivan uutta.

Konseptialbumit ovat progressiivisen rockin peruskauraa ja on hieman yllättävää, että Oldfield ei ollut tehnyt 20-vuotisen uransa aikana yhtään temaattista kokonaisuutta. Oldfield tosin kaavaili vuonna 1978 ilmestyneestä Incantationista loitsuihin perustuvaa konseptialbumia, mutta ajatus kuivahti kasaan kun hän ei päässyt yhteisymmärrykseen druidien ja muiden oman elämänsä taikureiden kanssa joilta hän olisi halunnut ammentaa levylle inspiraatiota ja kenties myös ihan oikeita loitsuja. Nyt Warnerin johtajan Rob Dickinsin kehotuksesta Oldfield tarttui hieman tyypillisempään konseptialbumi-inspiraatioon eli science fictioniin. Suurena scifin ystävänä (Oldfield on todennut, että hänen suurin sankarinsa Jean Sibeliuksen jälkeen on Star Trekin kapteeni Kirk.) Oldfield tarttui innolla haasteeseen.

Lähtökohdaksi valikoitui Arthur C. Clarken vuonna 1986 julkaisema tieteisromaani The Songs Of Distant Earth (Kaukaisen maan laulut) joka perustui hänen saman nimiseen novelliin vuodelta 1958. Clarke (1917–2008 on yksi tieteiskirjallisuuden arvostetuimmista nimistä ja hänet tunnetaan erityisesti käsikirjoituksesta elokuvaan 2001: A Space Odyssey jonka hän kirjoitti yhdessä Stanley Kubrickin kanssa.

Clarken tuotanto oli Oldfieldille tuttua ennestään. Hän ei pitänyt The Songs Of Distant Earthia Clarken parhaimmistoon kuuluvana, mutta kirjan nimi oli luonnollisesti houkutteleva ajatellen musiikillista tulkintaa ja tarinan tunnelma tuntui myös soveliaalta musiikiksi käännettäväksi.

Kun The Songs Of Distant Earth alunperin ilmestyi ryntäsin lainaamaan kirjastosta Clarken Kaukaisen maan laulut ja muistan olleeni yllättynyt siitä miten hyvin musiikki tuntui sopivan ja myötäilevän kirjan tarinaa. Pakko kuitenkin myöntää, että 30 vuotta myöhemmin on hyvin vaikea sanoa, tähän enää mitään tarkempaa, siinä määrin tehokkaasti kirjan tarina ja rakenne on jo mielestäni kadonnut. Ja eipä tuolla aspektilla oikeastaan ole mitään väliäkään. Pääasia on, että lähdemateriaali selvästikin auttoi inspiroimaan Oldfieldia hienon musiikin säveltämisessä.

Oldfield ei lähtenyt soitellut sotaan vaan matkusti toiselle puolelle planeettaa tapaamaan kirjailijaa. Sri Lankaan kotiutunut, tuolloin 76-vuotias, Clarke vastaanotti Oldfieldin mieluusti keskustellakseen projektista. Kävi myös ilmi, että Oldfieldin musiikki oli Clarkelle tuttua. Kirjailijan erityinen suosikki oli Oldfieldin ainokainen soundtrack-levy The Killing Fields (1984). Clarke antoi siunauksen Distant Earth -konseptialbumille ja Oldfieldin mukaan hänestä oli paljon apua projektissa vaikka Oldfield saikin vapaat kädet musiikin suhteen. Millaista apua Clarke käytännössä tarjosi on jäänyt itselleni epäselväksi.

”Since the finale of the novel is a musical concert, I was delighted when Mike Oldfield told me that he wished to compose a suite inspired by it. I was particularly impressed by the music he wrote for The Killing Fields and now, having played the CD-ROM of The Songs of Distant Earth, I feel he has lived up to my expectations. Welcome back into space, Mike: there’s still lots of room out here.”
Ote Arthur C. Clarken saatesanoista levyn vihkosessa

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Amarok (1990)

Levyn temaattisuus oli siis Oldfieldille uutta, mutta vielä merkittävämpää on, että hän halusi tehdä myös sen musiikin aivan uudella tavalla.

Oldfield ryhtyikin hahmottelemaan hanketta varten aivan uutta musiikillista kielioppia. Oldfield piti selvänä, että hänelle tyypilliset akustiset instrumententit eivät sopineet kuvamaan kirjan futuristista tarinaa (tapahtumat sijoittuvat 3000-luvulle). Oldfield rakennutti itselleen uuden täysin digitaalisen kotistudion ja levyn musiikki rakennettiin pitkälti tietokoneella luotujen ja manipuloitujen samplejen, sekvenssien ja luuppien varaan. Toki mukana on myös runsaasti syntetisaattorilla käsin soitettuja osioita sekä tietenkin Oldfieldin sähkökitara joka tuo musiikkiin inhimillistä sielukkuutta. Distant Earthin musiikki on lähes täysin Oldfieldin yksinään studiossa luomaa. Pari kaveria värvättiin kuitenkin avuksi rytmiluuppien luomisessa ja Pandit Dinesh soittaa levyllä intialaista käsirumpua tablaa. Vokalistipuolella vierailijoiden määrä on runsaasti sillä levyllä kuullaan runsaasti sanattomasti laulettua vokalisointia ja usemman eri solistin lisäksi mukana on jopa kaksi kaksi kuoroa.

Vaikka Distant Earth kuulostaa jatkuvasti hyvin oldfieldmäiseltä ei hän ei ollut tehnyt aiemmin mitään aivan vastaavaa. Musiikin leijuva ambientmainen luonne ja toisaalta sen vahva luuppeihin perustuva rytmisyys sekä runsas kuorojen käyttö oli jotain aivan uutta. Toisaalta siinä missä Oldfieldin inspiraation lähteitä on usein aiemmin ollut varsin hankala päätellä niin Distant Earthilla esikuvat tuntuvat suht ilmeisiltä. Olen varma, että Oldfield on kuunnellut tarkkaan Vangeliksen 1492 – The Conquest Of Paradise (1992) soundtrackia joka yhdistelee mahtipontisia syntetisaattorimelodioita kuorolauluun. Samoin Enigman MCMXC a.D. -levyn rytminen new age -musiikki gregoriaanisine kuoroineen on varmasti inspiroinut Oldfieldia enkä ihmettelisi jos hänen levylautaselleen olisi eksynyt myös Deep Forestin vuonna 1992 ilmestynyt miljoonia myynyt nimetön debyyttialbumi joka sekoitteli electronica-rytmeihin etnisen musiikin vaikutteita. Kuulen Distant Earthilla selviä kaikuja kaikista näistä levyistä mikä verottaa hieman sen omaperäisyyttä, mutta Oldfieldin kunniaksi on todettavat, että hänen konseptialbuminsa on huomattavasti vaikuttavampi ja sielukkaampi kokonaisuus kuin yksikään edellä mainituista levyistä.

(Oldfieldistä on mahdollista vetää myös henkilökohtainen linkki Enigmaan sillä tuon projektin takana oleva Michael Cretu tuotti yhden Oldfieldin Islands -levyn kappaleista. Oldfield myös kannusti Cretua ryhtymään soolouralle minkä voidaan ainakin epäsuorasti kuvitella johtaneen Enigman syntyyn.)

The Songs Of Distant Earth on periaatteessa yksi 55 minuuttinen kokonaisuus joka on CD:llä indeksoitu 17 eri osaan jotka kestävät minuutista kuuteen minuuttiin. Oldfield on itse kutsunut indeksointia enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseksi ja sen tarkoituksena on vain palvella kuulijoita jotka haluavat siirtyä kätevästi johonkin tiettyyn osioon. Mistään sinfonisesta kokonaisuudesta ei silti voida puhua sillä ei Distant Earth sentään mitään pitkäjännitteistä teemojen kehittelyä sisällä. Muutamaan kertaan aiempiin teemoihin kyllä palataan niitä hieman varioiden. Oldfield on kuitenkin onnistunut luomaan varsin saumattoman musiikillisen kokonaisuuden joka on vahvempi kuin osiensa summa. Suuri osa Distant Earthin kappaleista ei toimi erityisen hyvin kokonaisuudesta irrotettuna vaan ne ovat nimenomaan osa musiikillista kokonaismatkaa. Toisaalta levyltä irrotettiin myös kaksi sinkkua ”Let There Be Light” ja ”Hibenaculum”.

Lue myös

Eteerisesti huhuilevien syntetisaattoreiden myötä käynnistyvä ensimmäinen biisi ”In the Beginning” luo onnistuneesti tunnelmaa valtavasta ja loputtoman tyhjästä avaruudesta ja sisältää astronautti Bill Andersin siteerauksen Mooseksen ensimmäisestä kirjasta.

Astronautin Raamattu-siteerauksesta siirrytään luontevan saumattomasti toiseen raitaan ”Let There Be Light” joka herättää musiikin eloon esittelemällä lämpöisesti sykkivän rumpuluupin ja sen vastakohtana kirkkaasti soivan sähkökitaran jonka nuotteja Oldfield annostelee tyylikkään säästeliäästi. Raidan huipentaa gregoriaarinen kuoro ja korkealla äänellä solistina vokalisoiva naislaulaja. ”Let There Be Light” julkaistiin myös sinkkuna.

Myös seuraavaan kappaleeseen ”Supernovaan” siirrytään saumattomasti. ”Supernova” rakentuu uneliaiden syntetisaattorimattojen päälle ja kahden soinnun yksinkertaiseen kitaramotiiviin. Pikku hiljaa musiikki kasvaa syntetisaattoribasson uhkaavan sykkeen ja jousimaisesti sahaavien syntetisaattorien myötä. Massiivisesti pauhaava sanattomasti vokalisoiva ääni ja ”moottorien jylinä” nostattavat loppuun pienen välikliimaksin. Kappaleen äänisuunnittelu on erittäin vaikuttavaa.

Neljäs raita ”Magellan” (Magellan on tarinan avaruusaluksen nimi) esittelee voittoisasti soivan teeman, säkättävän synteettisen rytmiraidan sekä todella päälle käyvästi raikaavat säkkipillit. Puoli välissä kappale rauhoittuu ja esittelee todella kauniin ja koskettavan melodisen osuuden jossa päärooliin nousee syntetisaattorilla soitettu piano. Lopussa kuullaan vielä hieno nostatus vokaaleineen josta laskeudutaan kauniisti kirkkaalla soundilla soivaan sähkökitaraan ja matalasti jyrähteleviin äänitehosteisiin. ”Magellan” on yksi Distant Earthin kohokohdista.

”First Landing” on vain minuutin mittainen siirtymä jossa useampi limittäin kulkeva sekvenssi surisee ja helisee johdattaen seuraavaan raitaan ”Oceaniaan”.

Paksun bassopulssin varassa sykkivässä ”Oceaniassa” kuullaan kuulasta ja kireästi soivaa kitarointia ja nopea Tubular Bellsiin viittaava piano-ostinato. Kappaleen päättää itsepintaisesti soiva varoitussignaali joka jatkuu tehokkaasti seuraavassa raidassa ”Only Time Will Tell”.

Varoitussignaalin pulssin rytmittämän ”Only Time Will Tellin” humiseva ja sisäänsä kietova tunnelma monipuolisine perkussioineen on vaikuttava. Kappaletta halkoo siellä täällä miesäänen robottimainen hokema ”Only Time Will Tell”. Loppupuolella intensiteettiä nostaa kolme eri etnisen kuuloista vokaali-linjaa jotka välillä vuorottelevat ja välillä limittyvät toisiinsa. Upea kappale.

Kahdeksas raita ”Prayer For The Earth” tuntuu hieman irralliselta, mutta sisältää kauniin teeman ja saamelaisen joikaajan Nils-Aslak Valkeapään sielukas vokalisointi nostetaan pääosaan.

”Lament for Atlantis” perustuu yksinkertaiseen pianomelodiaan jonka päälle rakennetaan pikku hiljaa lisää ja lisää aineksia ja kappale huipentuu lopulta Oldfieldin komeasti liitävään tavaramerkkimäiseen kitarasooloon.

”The Chamber” on utuisien syntetisaattorien ja munkkikuoromaisesti hymisevien vokaalien messu jonka tehtävän on pääosin toimia siirtymänä seuraavaan raitaan ”Hibernaculumiin”.

”Hibernaculum” ottaa kopin ”The Chamberin” teemasta ja lisää sen alle vahvan rytmisen sykkeen. Oldfield yhdistele kappaleessa kiehtovasti ja poikkeuksellisesti gregoriaanista kuoroa ja afrikkalaista vokalisointia. Vahvasti prosessoitu sähkökitara antaa vauhtia siellä täällä ja taustalla humisee valtavalla voimalla erittäin matalat bassoäänet. ”Hibernaculum” oli levyn toinen sinkkujulkaisu.”

”Tubular World” lainailee, kuten nimestä voi myös hieman hitaampi yksilö arvata, Tubular Bellsin teemaa sijoittaen sen modernien tansittavien rytmien sekaan enteillen näin Tubular Bells III:sen (1998) tyyliä. Teema on soitettu hieman ärsyttävästi helisevällä syntetisaattorisoundilla, mutta sen vastapainona soiva syntetisoitu basso on tyydyttävämmän kuuloinen. Kitara palaa välillä pikaisesti ”The First Landing” -biisin teemaan.

”The Shining Ones” on levyn leikkisin ja valoisin raita jossa helisevät syntetisaattorit soittavat murtosointuja ja huiluäänet huhuilevat vastapainona. Lopussa tablan pärinä johdattaa musiikin seuraavaan raitaan ”Crystal Clear”.

Lähes kuusi minuuttia kestävä ”Crystal Clear” palauttaa tunnelmat mollivoittoisiksi. ”Crystal Clearin” ilahduttavin kikka on siellä täällä terävästi iskevät kitarakuviot jotka kaikuvat kaiuttimesta toiseen ja sieltä ikuisuuteen. Myös erittäin pintaan miksattu miesääni joka lausuu sanan siellä täällä on onnistunut efekti. Puolivälissä kuultava sähkökitaramelodia on erittäin kaunis ja johtaa edellä mainitun miesäänen lausumaan lähtölaskentaan joka loppuun päästyään räjäyttää musiikin uudelle tasolla Oldfieldin kitaroinnin intensiteetin kasvaen komeasti. Lopussa kappale jää hieman polkemaan paikallaan vaikka kitarointi onkin vaikuttavaa ja bassoraita jytisee muhkeasti.

”The Sunken Forest” kanavoi onnistuneesti nimensä mukaisia vedenalaisia tunnelmia ja toimisi hienosti elokuvamusiikkina kohtauksessa jossa sukeltajat löytävät jotain taianomaista syvältä pinnan alta.

Levyn toiseksi viimeinen raita ”Ascension” on lähes kuusiminuuttisena myös sen pisin. Sitä voi pitää albumin kokonaisdraaman kannalta myös merkittävimpänä. Siinä missä osa aiemmista raidoista tuntuu ikään kuin yksittäisinä seikkailuina pitkän avaruusmatkan keskellä vetää ”Ascension” lankoja yhteen ja lainailee teemoja useammastakin kappaleesta. Vahvan rytmiraidan kannattelema ”Ascension” palaa ainakin ”Let There Be Lightin”, ”Only Time Will Tellin” ja ”Supernovan” teemoihin niitä luontevasti yhdistellen ja lopulta kasvaen Oldfieldille tyypilliseen hienoon crescendoon intohimoisti soivan sähkökitaran saattelemana. Lopulta kaikki huipentuu todella upealla tavalla luotuun hyvin kolmiulottoisen kuuloiseen ”humahtavaan” äänitehosteeseen joka on erittäin vaikuttava vähänkin laadukkaammilla hifi-laitteilla toistettuna. Lopulta musiikki hiipuu pienen jälkinostatuksen jälkeen moottorinjylinältä kuulostavien äänien myötä. Magellan on laskeutunut.

”Ascension” olisi ollut periaatteessa luonteva lopetus koko levylle, mutta Oldfield tarjoilee vielä lyhyen koodan. Levyn päättävä puolitoista minuuttinen ”A New Beginning” on ilahduttavan riemuisa ylistys elämälle jonka laulaa intohimoisesti polyneesialainen kuoro. Lopun voi tulkita monella tavalla; ehkä palaamme pitkän avaruusmatkan jälkeen takaisin Maa-planeetalle (tämä ei tosin sovi kirjan tarinaan sillä siinä Maa on tuhoutunut) tai ehkä kyse onkin uudesta planeetasta jossa vieras kulttuuri ottaa meidät iloiten ja avosylin vastaan. Joka tapauksessa hieno päätös hienolla levylle ja se kuvastaa täydellisesti levyn elämänmyönteistä ja tietyllä tapaa jopa spirituaalista tunnelmaa

Täysin digitaalisesti äänitetty levy kuulostaa upealta. Tekotapaansa ja avaruudelliseen teemansa nähden levyn soundit ovat jopa yllättävän lämpimät. Immersiivinen ja täyteläinen soundi-maailma mataline sub-bassoineen kuulostaisi varmasti upealta monikanavamiksauksena. Yllättävää kyllä sellaista ei ole toistaiseksi tarjolla. Miinuspuolella on pakko myöntää, että osa levyn soundiratkaisuista lukitsee sen turhan selvästi 90-luvun alkuun. Distant Earthin soundimaailma ei ole samalla tavalla ajattoman kuuloinen kuin vaikkapa Amarokin.

Kirjaan liittyvän tematiikan lisäksi Distant Earthiin liittyy toinenkin ulkomusiikillinen aspekti. 80-luvun puolivälissä Oldfield innostui videotaiteesta ja asennutti studioonsa isolla rahalla ammattilaismaisen järjestelmän niiden työstämiseen. Innostus jäi lyhyeksi, mutta nyt Oldfieldin kiinnostus visuaalisuuteen nosti päätään uudella tavalla. Oldfield innostui nyt interaktiivisesta CD-ROM -teknologiasta ja hankki 90-luvun alussa lähes supertietokoneeksi laskettavan Silicon Graphicsin työaseman (hinta nykyrahassa noin 80 000 dollaria…) tuollaisen materiaalin työstämiseen. Parin avustajan kera Oldfield rakensi pienen interaktiivisen videon joka julkaistiin levyn kylkiäisenä eli levy oli ns. Enhanced CD. Materiaali oli koettavissa vain Applen tietokoneilla Quicktime -teknologian avulla. Oldfieldilla oli suuria suunnitelmia ja odotuksia tällaista interaktiivista materiaalia ajatellen, mutta hän oli hieman liikaa aikaansa edellä. Distant Earth onkin tiettävästi ensimmäinen interaktiivista sisältöä mukanaan pitänyt musiikki-CD.

Vuonna 1996 ilmestyneessä toisessa painoksessa on uusi kansi ja hieman enemmän interaktiivista sisältöä.

Warner promotoi levyä suht innokkaasti, mutta ainakin Oldfieldin mukaan myyntiluvut olivat pettymys. Wikipedian mukaan The Songs Of Distant Earthia myytiin kuitenkin lähes miljoona kappaletta mikä ei tunnu erityisen huonolta suoritukselta. Itse musiikkiin Oldfield oli kuitenkin tyytyväinen ja hän onkin nostanut levyn yhdeksi suosikikseen. En ole eri mieltä sillä itsekin kyllä notan Distant Earthin kevyesti Oldfieldin kymmenen parhaan levyn joukkoon.

The Songs Of Distant Earth on upea mielikuvitusta kiihottava musiikillinen matka ja on jälleen yksi osoitus Oldfieldin musiikillisesta laaja-alaisuudesta ja uusiutumiskyvystä.

Parhaat biisit: ”Let There Be Light”, ”Magellan”, ”Only Time Will Tell”, ”Crystal Clear”, ”Ascension”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)

Kappaleet

”In the Beginning” – 1:24
”Let There Be Light” – 4:52
”Supernova” – 3:29
”Magellan” – 4:41
”First Landing” – 1:16
”Oceania” – 3:27
”Only Time Will Tell” – 4:19
”Prayer for the Earth” – 2:10
”Lament for Atlantis” – 2:44
”The Chamber” – 1:49
”Hibernaculum” – 3:32
”Tubular World” – 3:23
”The Shining Ones” – 2:59
”Crystal Clear” – 5:42
”The Sunken Forest” – 2:39
”Ascension” – 5:48
”A New Beginning” – 1:33

Muusikot

Mike Oldfield: eri instrumentit Eric Caudieux: lisäohjelmointi Mark Rutherford: ylimääräiset rytmiluupit Sugar ”J”: ylimääräiset rytmiluupit Pandit Dinesh: tabla Molly Oldfield: koskettimet Cori Josias: laulu Ella Harper: laulu David Nickless: laulu Roame: laulu Verulam Consortin jäsenet: laulu Tallis Scholars: laulu

Otteita

Bill Anders: siteeraa Mooseksen kirjaa Apollo 8:n kyydissä Kuun kiertoradalla jouluna 1968 yhdessä astronauttien James Lovellin ja Frank Bormanin kanssa Nils-Aslak Valkeapaa: Saamelaislaulu (Ofelas-teema), säveltänyt ja esittänyt , Ofelas-elokuvaa varten. Mike Joseph: Itsehypnoosinauha Vahine Taihara: Tubuai-kuoro.