90-luvun alussa progressiivinen rock alkoi tekemään ruohonjuuritasolla uutta nousua. Samoihin aikoihin, ja ehkä jopa hieman etunenässä, mutta psykedeelinen rock ja space rock alkoivat heräilemään pitkästä koomastaan. Ozric Tentaclesin, Verven, Stereolabin ja Porcupine Treen kaltaiset yhtyeet toivat puhtoiseksi käyneeseen rockiin jälleen häivähdyksen huuruista jamittelua ja valikoiman kummallisia efektejä.
Osa tätä uuden psykedeelisen rockin aaltoa oli myös Helsingissä vuonna 1987 perustettu Kingston Wall. Yhtyeen vuonna 1992 esikoisalbumiin mennessä yhtyeen kokoonpanoksi oli rumpalivaihdosten jälkeen vakiintunut trio josta bändi yhä tänä päivänä tunnetaan. Kingston Wallin ehdoton johtohahmo kitaristi/laulaja Petri Walli (1969-1995) jonka käsialaa myös suurin osa yhtyeen musiikista oli. Hänen taustallaan oli vahva rytmiryhmä joka koostui basisti Jukka Jyllistä joka oli yhtyeen perustajajäsen sekä rumpali Sami Kuoppamäestä joka liittyi mukaan vuonna 1990.
Trion vuonna 1992 ilmestynyt debyytti Kingston Wall I oli rehvakas, mutta vielä hieman raakilemainen tapaus. Bändi soitti jo itsevarmasti, mutta biisimateriaali ei ollut erityisen vahvaa. Vain vuotta myöhemmin ilmestynyt Kingston Wall II petraa roimasti kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Bändi soittaa entistäkin tiukemmin yhteen, Walli laulaa paremmin ja soundit ovat selvästi aiempaa napakammat (Walli tuotti levyn jälleen itse Pedro Cucaracha -pseudonyymin alla). Mutta mikä tärkeintä sävellysten taso on parantunut huimasti. Ensimmäisen levyn tyyliä voisi luonnehtia lähinnä psykedeeliseksi bluesrockiksi, mutta II:lla mukaan tulee selvästi lisää proge-henkeä.
Energiatasot olivat korkealla jo debyytillä, mutta toisella levyllä ei pidätellä enää yhtään. Meininki on todella intensiivistä ja koko kolmikko soittaa lähes koko ajan täysillä ja paljon. Etenkin tämä pätee Kuoppamäen todella hektiseen rumpalointiin. Kuoppamäki soittaa näissä biiseissä luultavasti noin kolmekertaa enemmän kuin mikä olisi ollut keskimääräisen rumpalin näkemys asiaan. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on, että Kuoppamäen vimmainen tykitys tuo musiikkiin varsin omalaatuisen draivin jossa on jotain samaa kuin nuoren Carl Palmerin kaahailussa. Hieman negatiivisena kääntöpuolena on, että Kuoppamäen jatkuva ”ylisoitto” käy albumimitassa hieman uuvuttavaksi. Kuoppamäki on nykyään luultavasti Suomen paras rock-rumpali, mutta vuonna 1992 piiru enemmän itsehillintää olisi vienyt pidemmälle.
Debyytti sisälsi ihan viihdyttävää rymistelyä, mutta yksikään biiseistä ei ollut kovin mieleenpainuva. Kingston Wall II nostaa tasoa ja useampikin biiseistä jää soimaan tehokkaasti päähän. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään tarttuvista kertosäkeistä vaan biisien rakenteet ovat monipuolisempia ja kiinnostavampia. Ja selvästi tarkemmin mietittyjä kuin esikoisen suoraviivaiset jamittelut.
Lue myös: Levyarvio: Änglagård – Hybris (1992)
Levyn käynnistää tehokkaasti ”We Cannot Move” joka tarjoilee maukkaan eteenpäin syöksyvän grooven ja intialaisia skaaloja. Kipakat na-naa-naa-vokalisoinnit värittävät biisiä Wallin kitara soi intensiivisesti kireällä soundilla. Koko biisi on aivan eri tavalla napakka kokonaisuus kuin yhtyeen debyytin haahuilut.
En ikinä itse todistanut Kingston Wallia livenä, mutta kuulema keikoilla jotkut biisit venyivät välillä moninkertaisiksi. Luulen, että itse olisin kyllästynyt loputtomaan sooloiluun, mutta Kingston Wall II:lla biisit pysyvät mukavan napakoina. Pääosin niillä on pituutta 4-7 minuuttia. Vain 10 minuuttinen ”You” tuntuu aavistuksen ylipitkältä.
Kolme instrumentaalibiisiä tuo tervetullutta taukoa Wallin hieman yksitoikkoiseen lauluääneen. Led Zeppelinin suuntaan nyökkäävä ”Ištwan” on ensimmäinen niistä. Kyseessä on neliminuuttinen melko leppoisa puoliakustinen biisi jota kuljettaa Wallin vikkeläsormisesti ja värikkäästi soittama akustinen kitara. Välillä äänikuvaa halkoo Wallin pistävästi soiva sähkökitara ja vierailija Ufo Mustosen viulu jolle olisi mielellään suonut suurempaakin roolia.
Suoraan ”Ištwanista” jatkuva ”Could It Be So?” on yksi levyn parhaista raidoista. Wallin kitaroinnissa on nyt kuulaampi ja melodisempi sävy ja myös Jyllin bassokitarasta lohkeaa maukkaita melodisia välikkeitä. Kuoppamäki pistää parastaan rummuissa ja käytännössä lähes kuin sooloilee läpi biisin. Ylisoittoa? Tavallaan joo, mutta biisin miksaus on niin onnistunut, että Kuoppamäen fillimyrsky istuu muun musiikin sekaan yllättävän hyvin. Tässä kohtaa onkin hyvä todeta, että levyn soundimaailma on varsin onnistunut. Siinä ei ole mitään erityisen ysäriä, mutta toisaalta, se ei vajoa myöskään liikaa retromaiseen taaksepäin katseluun. Miksaus on tasapainoinen ja ottaa kaiken irti taitavasta triosta.
Levyn toinen instrumentaali ”And It’s All Happening” on hitaampi tunnelmointi ja osuu hyvään väliin intensiivisen ”Could It Be So?:n” perään. Kappaleen alkupuolella keskeiseen rooliin nousee Wallin kuulaasti ja melodisesti soiva sähkökitara joka tuo mieleen David Gilmourin. Biisin tunnelma tuntuu viittaavan muutenkin Pink Floydin Wish You Were Here -levyn suuntaan. Hieman ennen puoliväliä meininki muuttuu räväkämmäksi ja Wallin kitarointiin tulee enemmän särmää ja säröä Jimi Hendrixin hengessä. Hendrix lieneekin Wallin ehdoton kitaraesikuva numero yksi. Jyllin aktiivinen bassoraita on jälleen mukavaa kuultavaa. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja kappale palaa kuulaisiin Floyd-maisemiin.
”Love Tonight” käynnistyy Wallin mystisesti soivalla sähkökitaralla ja Wallin naputtelemilla bongo-rummuilla. Tunnelmat tuntuvat viittaavaan taas jonnekin Intian suuntaan ja tabla olisi ollut varmaan looginen vaihtoehto bongoille, mutta niiden soittaminen vaatii ymmärtääkseni melkoista treeniä joten bongot oli ehkä käytännön sanelema ratkaisu. Ne tarjoavat sointiin joka tapauksessa mukavaa vaihtelua. Bongot tosin viskataan nopeasti syrjään ja Kuoppamäki hyppää rumpusettinsä sekaan. Yhtye nostaa intensiteettiä ja rokkaa läpi biisin maukkaasti. ”Love Tonightia” voisikin kuvailla levyn rokkibiisiksi. Tässä kohtaa Wallin narisevat vokaalit alkavat valitettavasti kyllästyttämään itseäni ensimmäistä kertaa. Onneksi mies antaa kuitenkin pääosin sähkökitaran puhua puolestaan ja loppupuolella kuultava sähkökitarasoolo onkin varsin maukas. Etenkin kun Jylli bassottelee taustalla ketterästi Pekka Pohjolan mieleen tuoden.
Kuudes raita 6/8 tahtilajissa kulkeva ”Two Of A Kind” on albumin paras ja itseasiassa mielestäni yhtyeen koko uran hienoin raita. Akustisella kitaralla ja syntetisaattorin murtosoinnuilla alkava biisi kiteyttää yhtyeen tyylin kaikki parhaat puolet: mukana on maukasta villiä kitarointia, intensiivistä rumpalointia ja bändin tarttuvin kertosäe. Siellä täällä cameo-roolissa esiintyvä syntetisaattori tuo myös mukavan lisäsävyn trion perussoundiin. Kerrassaan hieno biisi.
Seuraava raita tarjoilee pienen yllätyksen sillä vuorossa on cover-versio Donna Summerin biisistä ”I Feel Love”. Giorgio Moroderin säveltämä diskoklassikko taipuu varsin onnistuneesti ja yllättävän luontevasti Kingston Wall -muottiin eikä edes ohjelmoidut rytmit särähdä liikaa korviin vaan solahtavat onnistuneesti muun instrumentaation sekaan. Myös siellä täällä toistuvat fa-fa-fa -vokaalisamplet toimivat hyvin. Walli alkoi kiinnostumaan kovasti konemusiikista näihin aikoihin ja ”I Feel Love” antaa ikään kuin esimakua suunnasta jota kuultiin enemmän yhtyeen seuraavalla levyllä.
”Shine On Me” myötä tunnelma rauhoittuu jälleen. Hieman sellaista maailmaan väsynyttä raukeaa tunnelmaa kanavoiva ”Shine On Me” tuntuu viittailevan jälleen Pink Floydin suuntaan. Piirpaukkeesta tutun Sakari Kukon saksofoni saa biisissä ilahduttavan suuren roolin tuoden mukanaan tuulahduksen niin jazzin kuin kansanmusiikin suunnalta. Kuoppamäen rumpalointi on huomattavasti hillitympää kuin monessa muussa kappaleessa, mutta silti tuntuu, että ”Shine On Me” olisi voinut toimia paremmin vieläkin kepeämmin soivana versiona. Myös Jyllin bassokitara hakee välillä huomiota puoleensa tarpeettomasti. Miellyttävä biisi, mutta vahva perusteema olisi tarjonnut potentiaalia ehkä johonkin vielä hienompaan.
Toiseksi viimeinen raita ”You” alkaa akustisella kitaralla, melodisesti soivalla bassokitaralla ja bongo-rumpujen paluulla. Minuutin mittainen kepeä intro vaihtuu intensiivisempään sointiin Kuoppamäen rumpusetin iskiessä peliin ja Wallin vokalisoidessa sanattomasti italo-westernien soundtrackit mieleen tuoden. Kolmen minuutin kohdilla kuullaan kaunis akustisen kitaran värittämä osio jonka jälkeen kireästi soiva sähkökitara johdattaa biisin melankoliseen vokaaliosioon joka alkaa vasta kun neljän minuutin rajapyykki on selvästi ylitetty. Sekä kitarointi että vokaalit tuntuvat viittaavan jälleen Hendrixin suuntaan. Lopussa lähdetään kaahailemaan jo tutuksi käyneeseen tyyliin jossa koko trio periaatteessa sooloilee yhdessä. Sinänsä messevää meininkiä, mutta tässä vaiheessa hommassa alkaa olla jo hieman kertauksen makua. Biisin lopussa palataan vielä nopeasti sanattomaan huhuiluun ja myös varsinaiseen lauluun. ”You” alkaa lupaavasti ja on periaatteessa monine osineen albumin progressivisinta antia, mutta kokonaisuus ei mielestäni mene aivan maaliin.
Jäljellä on vielä yksi biisi eli instrumentaalinen ”Palékastro”. Jostain olen lukenut, että kyseessä on Wallin musiikillinen kuvaelma saman nimisestä kylästä Kreetan saaristossa. Ilmeisesti kyseessä ei ole mikään erityisen idyllinen saari jossa vallitsee pysähtyneen ajaton tunnelma sillä kappaleen musiikki on tyypillisen räyhäkkää perus-kingstonwallia. Ja pakko myöntää, että tässä kohtaa oma annokseni sitä ihteään on tullut täyteen eikä täynnä räväkkää sooloilua oleva biisi jaksa itseäni erityisemmin innostaa.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Kingston Wall II:sen jälkeen Wallin mielenterveys alkoi rakoilemaan ja miehen kelat lähtivät varsin huuruisille urille. Tästä johtuen yhtyeen viimeiseksi jäänyt, vuonna 1994 ilmestynyt levy III – Tri-Logy on varsin epätasainen tapaus. Myös yhtyeen tiimihenki alkoi kärsimään Wallin liian dominoivan käytöksen myötä. Toisaalta Wallin oma motivaatio alkoi hiipumaan ja hän oli lopen kyllästynyt kitaran soittamiseen. Kesäkuussa 1995 trio ilmoitti vetäytyvänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tauko jäi pysyväksi sillä Wallin elämä päättyi hieman myöhemmin traagisesti itsemurhaan. Petri Walli oli lopullisen päätöksensä tehdessään vain 26-vuotias.
Kingston Wall saavutti olemassa olonsa aikana innoikkaimpien musiikkidiggareiden piirissä melkoista hypeä, mutta kaupallisesti yhtye ei ehtinyt nousemaan isoksi tekijäksi. Yhtye tuntuu olevan ulkomailla edelleen jopa proge-piireissä varsin tuntematon tapaus mikä on hieman kummallista sillä Kingston Wallissa ei ole mitään erityisen suomalaista ja englanninkielisen laulun luulisi periaatteessa mahdollistavan globaalit markkinat. Suomessa Kingston Wallin maine on vuosikymmenien myötä kasvanut suorastaan eeppiseksi ja viime vuosina sitä ovat vahvistaneet levyjen uusintapainokset, remiksaukset ja jopa Kuoppamäen ja Jyllin yhteiset keikat joissa yhtyeen musiikkia on taas esitetty autenttisella otteella.
Kingston Wallin liekki paloi vain lyhyen aikaa, mutta sitäkin kirkkaammin. Ja tuon liekin valovoimaisin hetki oli nimenomaan yhtyeen toinen levy jolla kaikki tuntui hetkeksi loksahtavan enemmän tai vähemmin kohdilleen.
Parhaat biisit: ”We Cannot Move”, ”Ištwan”, Could It Be So?”, ”Two Of A Kind”, ”Shine On Me”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
Kappaleet
- We Cannot Move 4.39
- Ištwan 4.01
- Could It Be So? 5.51
- And It’s All Happening 6.07
- Love Tonight 6.40
- Two of a Kind 6.23
- I Feel Love 6.39
- Shine on Me 7.05
- You 10.11
- Palékastro 4.54
Kingston Wall
Petri Walli: kitarat, laulu Jukka Jylli: basso, taustalaulu Sami Kuoppamäki: rummut, perkussiot
Vierailijat
Ufo Mustonen: viulu (”Ištwan”) Sakari Kukko: saksofoni (”Shine on Me”)
Tuottaja: Pedro Cucaracha, Kingston Wall
Levy-yhtiö: Trinity (omakustanne)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti