Levyarvio: Sleepytime Gorilla Museum – Of The Last Human Being (2024)

Of The Last Human Being on Sleepytime Gorilla Museumin neljäs studioalbumi.

Sleepytime Gorilla Museum (tästä eteenpäin SGM) syntyi Californiassa 90-luvun lopulla. Aiemmin Idiot Fleshissä soittaneet vokalisti/kitaristi Nils Frykdahl ja basisti Dan Rathbun liittoutuivat viulisti Carla Kihlstedtin ja kahden perkussionistin Moe! Staianon ja David Shamrockin kanssa ja perustivat SGM:n vuonna 1991. Yhtye äänitti esikoislevynsä Grand Opening And Closing (2001) paria vuotta myöhemmin. 

Seuraavalla levyllä Of Natural History (2004) muutaman rumpalivaihdoksen jälkeen kokoonpanoksi vakiintui Frykdahl, Rathbun, Kihlstedt, rumpali Matthias Bossi (joka on myös Kihltedtin aviomies) sekä multi-instrumentalisti Michael Iago Mellender.

Tämä yhtyeen ikään kuin definitiivinen kokoonpano äänitti vielä vuonna 2007 levyn In Glorious Times. Vuonna 2011 SGM ilmoitti soittavansa kolme jäähyväiskeikkaa ja sen jälkeen kaikki tuntui olevan ohi. Pysyvästi.

Heti SGM:n hajoamisen jälkeen Nils Frykdahl ja Dan Rathbun perustivat Free Salamander Exhibitin ja Kihlstedt ja Bossi puolestaan Radio Radio Rabbitin. SGM siis jakaantui ikään kuin kahteen leiriin. Toistaiseksi vain yhden albumin julkaissut Free Salamander Exhibit jatkoi enemmän tai vähemmän SGM:n tyylisen musiikin parissa ja vuoteen 2022 mennessä peräti kuusi levyä julkaissut Radio Radio Rabbit suuntasi puolestaan kokeellisen taiderockin suuntaan. Kihlstedt soitti myös akustisessa Tin Hat Triossa sekä yhdessä Bossin kanssa Fred Frithin muutaman vuoden ajan toimineessa Cosa Brava -yhtyeessä.

Vuosien ja vuosikymmenien vaihtuessa moni osasi tuskin enää odottaa Sleepytime Gorilla Museumin paluuta. Elokuussa 2023 yhtyeen jäsenet kuitenkin käynnistivät “Save the Last Human Being!” -kampanjan Kickstarterissa kerätäkseen rahoitusta studioalbumia, lyhytelokuvaa ja kiertuetta varten. Kickstarter-kampanja oli lopulta suuri menestys ja rahaa saatiin kerättyä jopa yli alkuperäisen tavoitteen.

Vaan ennen kuin käymme käsiksi SGM:n paluuseen niin tutkaillaan hetkinen sitä millaisesta yhtyeestä oikeastaan on kyse.

Lue myös: Levyarvio: Henry Cow – Concerts (1976)

SGM:n kahdella keskeisellä säveltäjällä Frykdahlilla ja Kihlstedtilla (joka on kiihkeä Béla Bartók -fani!) on molemmilla klassinen koulutus joten ei ole yllättävää että yhtyeen alkuperäisenälähtökohtana oli yhdistää taidemusiikin sävellystekniikoita rockmusiikin voimaan. Eli kyseessä on hyvin pitkälti progressiivisen rockin alkuajoilta tuttu konsepti. Frykdal ja Kihlstedt olivat kuitenkin kiinnostuneita erityisesti nimenomaan modernimmasta 1900-luvun taidemusiikista ja kun nämä vaikutteet yhdistyy rockmusiikkiin ei ole ihme, että SGM:n musiikki on helppo yhdistää tyylillisesti Henry Cow’n, Art Bearsin ja Univers Zeron kaltaisiin avantproge-bändeihin. Näiden yhtyeiden tavoin SGM:n musiikki on intensiivistä ja monimutkaista rytmisesti ja harmonisesti. Yhtyeen usein apokalyptisen teeman sisältävät sanoitukset ovat älyllisesti haastavia tai ainakin vähintään erittäin kummallisia. Instrumentaatio on monipuolista ja tuttujen ja turvallisien rock-instrumenttien rinnalla kuullaan usein tasaveroisina komponentteina viulua, erilaisia puhaltimia, Rathbunin rakentamia kustom-instrumenteja ja perkussionisti Mellenderin paukuttamalla metalliromulla. SGM:n musiikki on siis progen keskitiestä hyvin kaukana. Puhumattakaan valtavirtarockista!

Yhtyeen musiikissa on kuitenkin yksi piirre joka erotti sitä selvästi myös 70-luvulla aloittaneista avantproge-bändeistä. SGM:n musiikissa on nimittäin erittäin vahvoja vaikutteita myös äärimetallin suunnalta. Yhtyeen musiikissa kitarat runnovat vahvasti säröitettynä ja matalalle viritettyinä ja mikä huomionarvoisinta mukana on myös ns. örinävokaaleja. Nils Frykdahlin vokaalit eivät ole kuitenkaan pelkkää ärjyntää vaan Peter Hammillin tyyliin hän pystyy siirtymään hyvin raivokkaasta ja rosoisesta tyylistä sulavasti hiljaiseen herkkyyteen. Frykdahlin vokaaleja voisikin kuvailla yhdistelmäksi Hammillia, Tom Waitsia ja death metal -örinää. On tosin hyvä huomioida, että Frykdahl ei vastaa yksinään yhtyeen vokaaleista vaan myös muut jäsenet kantavat kortensa kekoon tällä saralla. SGM:n vokaalisovitukset ovatkin usein hyvin monipuolisia ja kompleksisia.

”Sleepytime Gorilla Museum does things that we never dreamed of doing in King Crimson or in any band that I’ve been in.

Tony Levin

Oleellinen osa SGM:ää on myös eräänlainen vaudevillemainen freakshow-henki johon liittyy oudot asut, kasvomaalaulaukset ja yleinen teatraalisuus. Yhtyeen keikat olivat usein enemmän performansseja kuin tavallisia rock-keikkoja. Välillä musiikin saattoi keskeyttää nukketeatteriesitys!

SGM:n hurjaa näkemystä avantprogesta on kuvattu sittemmin aika-ajoin termillä ”brutal-prog” (ala-genren ala-genre! Progressiivisen rockin ihmeellinen ja ihanan nörtähtävä maailma! Gotta love it!) enkä ihmettelisi jos yhtye olisi merkittävä esikuva PoiL:in, ni:n ja Combat Astromyn kaltaisille nuorille yhtyeille jotka yhdistävät musiikissa niin äärimmäistä kompleksisuutta kuin myös äärimmäistä dissonanssilla maustettua raskautta.

Lue myös

Nyt kun tiedämme suurin piirtein millaista musiikkia SGM soittaa (kuvaukseni raapaisee vain pintaa, ole hyvä ja kuuntele itse!) on aika siirtyä yhtyeen paluulevyn Of The Last Human Beingin pariin.

Of The Last Human Being on aluksi hieman kummallinen kuuntelukokemus jos sattuu tuntemaan SGM:n ja sen ”sivuprojektien” historiaa. Levyn nimittäin herättää outoja deja-vu -aistimuksia siellä täällä. ”Hetkinen… tämä kuulostaa jotenkin tutulta… ja niin tämäkin…”. Pakko myöntää, että olin hieman pettynyt kun tajusin, että Of The Last Human Beingin koostu kokonaan aivan tuoreesta SGM-musiikista vaan, että kyseessä on enemmänkin ”kadonnut” levy 2010-luvun alusta. Levy jota ei koskaan ilmestynyt. Paitsi, että lopulta sittenkin ilmestyi.

Suurin osa Of The Last Human Beingin musiikista on äänitetty on vuosien 2010-2011 välillä. Alunperin yhtyen oli tarkoitus julkaista tämä, lopulta kesken jäänyt, levy ikään kuin jäähyväisenä sen jälkeen kun hajoamispäätös oli tehty. Syystä tai toisesta projektia ei kuitenkaan saatu vietyä aikanaan maaliin.

Ja koska levyllinen musiikkia jäi ikään kuin tyhjän päälle ei ole ihme, että osa siitä on materialisoitunut sittemmin yhtyeen jäsenten muiden projektien levyille. ”The Gift” sai ensi-iltansa Free Salamander Exhibitin debyytillä ja ”Silverfish” ja ”Hush Hush” on kuultu Radio Radio Rabbitin levyillä. ”Hush Hush” on käsittääkseni sävelletty vasta SGM:n hajoamisen jälkeen joten sitä ei alkuperäisellä ”kadonneella” levyllä olisi kuultu. Rehellisesti sanottuna RRB:n originaali on mielestäni parempi kuin SGM:n tulkinta, mutta se ei oikeastaan ole oleellista vaan se, että biisistä on sovitettu onnistuneesti rymistelevämpi tulkinta joka kuulostaa nimenomaan SGM:ltä eikä coverbiisiltä.

Hieman yllättäen levylle on otettu mukaan myös yksi oikea coverbiisi. Avantgarde-rokkia soittaneen This Heatin ”SPQR” (levyltä Deceit, 1981) saa riehakkaan ja innokkaan tulkinnan. SGM tekee kyllä biisille kunniaa komeasti, mutta en ole aivan vakuuttunut, että onko siinä kuitenkaan riittävästi omaa näkemystä, että se olisi ansainnut paikkansa muutenkin pitkällä, lähes 66 minuuttia kestävällä, levyllä.

Vaikka suurin osa Of The Last Human Beingin musiikista on sävelletty, ja jopa äänitetty, yli 10 vuotta sitten ei se kuitenkaan kuulosta aivan suoralta jatkumolta In Glorious Timesille. Suurin ero on, että musiikki ei ole enää aivan yhtä raskasta kuin yhtyeen kolmella ensimmäisellä levyllä. Se selkein metalli-terä tuntuu olevan poissa. Musiikki ei ole yhtä raskasta kuin aiemmin eikä Frykdahlin örinälaulua kuulla yhtä paljon. Kokonaisuus onkin aiempaa eklektisempi ja monipuolisempi.

Levyn aloitusraita “Salamander In Two Worlds” kuvastaa hyvin albumin yleistä muutosta. Hitaasti alkava ja kamarimusiikkimaisesti soiva “Salamander In Two Worlds” muuntautuu ensin jylhän kauniiksi balladiksi mystisine huiluineen ja kilkahtavine ksylofoneineen. Sitten se kasvaa pärisevän trumpetin ja viulun johdattelemana väkivaltaiseksi rymistelyksi joka ei kuitenkaan ylly yhtä vimmaisen brutaaliksi kuin SGM:n musiikilla aiemmin oli tapana. Joku voisi pitää tätä jonkinlaisena laimentumisena mutta itse oikeastaan nautin yhtyeen hillitymmästä otteesta. Bändiä metallin suunnalta lähestyneet saattavat olla eri mieltä, mutta minusta bändi monipuolistaa ilmaisuaan Of The Last Human Beingilla kiinnostavalla tavalla.

“Salamander In Two Worldsin” ohella levyn kohokohdiksi nousee itselleni kappaleet ”El Evil”, ”The Gift”, ja ”Old Grey Heron”. 

Nimensä mukaisesti maukkaan ilkeästi soiva ”El Evil” kulkee nopean mutkikkaan viuluriffiin kuljettamana. Messevyyttä biisiin tuo siellä täällä viulun rinnalla tuhdisti riffittelevä sähkökitara, Bossin vimmainen rumpalointi ja tietysti Frykdahlin omalaatuinen versio örinävokaaleista. Kumahtelevat kellot ”Let the bells ring!” kertosäkeen taustalla on mainio yksityiskohta. ”El Evilin” perässä kuullaan saumattomasti tavallaan kappaleen kooda ”Bells for Kith and Kin” joka on rakennettu pelkästään erilaisten kilisevien kellojen varaan tuoden mieleen Tiibetin munkkeineen.

”The Gift” edustaa levyn rankinta osastoa. Siinä on eniten SGM:n vanhaa avantgarde-metalli -henkeä ja tyylillisesti se olisi istunut täydellisesti In Glorious Timesille. ”The Gift” sisältää SGM:lle tuttuja tiukasti soitettuja raskaita riffejä, joustavasti eläviä tempoja, mutkikkaita tahtilajeja sekä Frykdahlin raivoisia vokaaleja joita Kihlstedin ääni pehmentää siellä täällä. Yksi kappaleen salamannopeista riffeistä kuulostaa yllättävän paljon King Crimsonilta. Tavallaan ”The Gift” on suorastaan kliseinen SGM-biisi, mutta viis siitä kun lopputulos on niin viihdyttävä!

SGM:llä on joitakin kymmenen minuuttisia ja jopa pidempiä kappaleita, mutta Of The Last Human Beingilla kestot pysyvät varsin hillittyinä. Albumin pisin raita, hieman yli seitsemän minuuttinen, ”Old Grey Heron” on yksi sen parhaista hetkistä. Siinä missä muut suosikkini levyllä ovat suht raskaita ja nopeita kappaleita on ”Old Grey Heron” melko hillitty raita joka etenee ja kasvaa SGM:lle epätyypillisen luontevasti ilman mitään suuria shokki-efektejä ja yllätyksiä. Ja tarkoitan tätä ihan positiivisessa mielessä. Bändi onnistuu ikään kuin kanavoimaan DNA:nsa kappaleessa hyvin erilaiseen muotoon kuin yleensä, mutta silti kuulostaen vain ja ainoastaan itseltään.

Levyn selkein irtiotto vanhasta on ”Save It”. Kyseessä vahvasti funkahtava kummajainen joka nykii eteenpäin erittäin monimutkaisessa tahtilajissa. SGM ei ole tehnyt mitään aivan vastaavaa aiemmin. ”Save It” on kiinnostava ja viihdyttävä kappale, mutta erottuu tyylillisesti ehkä hieman liikaa muusta materiaalista.

Of The Last Human Being ei ole aivan yhtä koherentti ja vahva kokonaisuus kuin bändin alkuperäisen kauden kaksi parasta levyä Of Natural History ja In Glorious Times, mutta aiempaa kevyempi ja monipuolisempi tyyli avaa kiinnostavia mahdollisuuksia jos bändi päättää vielä jatkaa toimintaansa. Nyt kun kaapit on putsattu olisi mahtavaa kuulla lisää täysin tyhjästä rakennettua uutta Sleepytime Gorilla Museum -musiikkia.

Parhaat biisit: “Salamander In Two Worlds”, “El Evil”, The Gift”, ”Old Grey Heron”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Art Bears – Hopes And Fears (1978)

Kappaleet

  1. Salamander in Two Worlds (6:31)
  2. Fanfare for the Last Human Being (1:31)
  3. El Evil (5:45)
  4. Bells for Kith and Kin (1:26)
  5. Silverfish (7:17)
  6. S.P.Q.R. (4:05
  7. We Must Know More (3:36)
  8. The Gift (6:11)
  9. Hush, Hush (7:45)
  10. Save It! (2:59)
  11. Burn into Light (5:25)
  12. Old Grey Heron (7:24)
  13. Rose-Colored Song (5:46)

Nils Frykdahl: kitara, huilu, laulu Carla Kihlstedt: viulu, lyömäsoittimet, bassoharmonikka, laulu Michael ”Iago” Mellender: kitara, ksylofoni, trumpetti, lyömäsoittimet, laulu Dan Rathbun: bassokitara, virveli, laulu, alasin Matthias Bossi: rummut, glockenspiel, ksylofoni, piano, taustalaulu

Tuotanto: Sleepytime Gorilla Museum
Levy-yhtiö: Avant Night

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑