Levyarvio: Änglagård – Hybris (1992)

Hybris on Änglagårdin ensimmäinen studioalbumi.

Progressiivinen rockin olemassa olo 80-luvun lopulla oli vakavasti uhattuna. Genren 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa aloittaneet mestarit olivat enimmäkseen joko lopettaneet musiikin tekemisen kokonaan tai taipuneet kaupallisten paineiden alla tekemään pop-musiikkia. 80-luvun alkupuolella kukoistanut avantproge oli lopulta pitkälti kuihtunut sisäänrakennetun äärimmäisen epäkaupallisuutensa johdosta. Myös 80-luvun alussa käynnistynyt neoproge-suuntaus oli romahtanut lupaavan alun jälkeen. Alunperinkin progressiivista rockia yksinkertaistaneen neoprogen edustajat olivat joutuneet yksi kerrallaan jatkamaan musiikkinsa suoraviivaistamista levysopimustensa säilyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut kaupalliseen menestykseen ja neoproge-bändeistä ainoastaan Marillion onnistui pysymään hengissä ja hekin taistelivat olemassa olostoon laulajavaihdoksen myötä. Samaan aikaan musiikkilehdistö suhtautui äärimmäisen vihamielisesti kaikkeen hiemankin progelta haiskahtavaan musiikkiin.

Frank Zappaa mukaillen voidaan todeta, että progea ei ehkä voinut vielä julistaa kuolleeksi, mutta homma alkoi haiskahtamaan varsin epäilyttävältä.

Pinnan alla kuitenkin kyti. Varttumassa oli uusi sukupolvi joka oli kyllästynyt omassa nuoruudessaan soitettuun 80-luvun pop/rockiin joka oli samaan aikaan yksinkertaistettu musiikillisesti äärimmilleen ja toisaalta tuotettu kliinisen elottomaksi. Nämä uuden polven muusikot katsoivat taaksepäin ohi 80-luvun 70-luvulle jolloin instrumentaalinen taituruus oli kunniassa ja musiikkia soitettiin oikeasti käsin ilman rumpukoneita, sampleja ja ohjelmointia.

90-luvulla koettiin progebändien uusi alkuräjähdys. Uusia bändejä sikisi kuin sieniä sateella. Bändejä syntyi monissa eri tyylilajeissa. Yksi kiinnostavimmista uusista suuntauksista oli tavallaan jotain ennen kokematonta progressiivisen rockin historiassa. Yhtäkkiä estradille astui joukko yhtyeitä jotka eivät katsoneet tulevaisuuteen kuten progella yleensä oli tapana vaan katse kääntyi tiukasti taaksepäin. Nämä uudet progebändit ammensivat inspiraationsa tiukasti 70-luvun progesta. Eikä vain musiikillisen kieliopin tasolla vaan myös soundiensa puolesta. Modernit syntetisaattorit ja digitaaliset efektilaitteet saivat jäädä syrjään ja vanhat analogisyntetisaattorit, Hammond-urut, putkivahvistimet ja jopa Mellotronit nostettiin jälleen kunniaan. Tämän retroprogressiivisen suuntauksen ehkäpä merkittävin suunnannäyttäjä oli ruotsalainen Änglagård.

Änglagårdin tukholmalainen kuusikko oli esikoislevynsä Hybriksen äänitysten aikaan vain keskimäärin noin parikymppisiä. Rumpali Mattias Olsson oli  17-vuotias, kitaristi Jonas Engdegård ja kosketinsoittaja Thomas Johnson 18-vuotiaita. Toinen puolisko yhtyeestä oli hieman vanhempia sillä kitaristi Tord Lindman, basisti Johan Högberg ja huilisti Anna Holmgren olivat peräti 23-25 vuotiaita.

Eli he olivat sukupolvea joka ei ollut tuoreeltaan kuulemassa proge-klassikoita niiden ilmestyessä. Nuoresta iästään huolimatta koko kuusikko soittaa taitavasti vaikkei välttämättä aina erityisen persoonallisesti. Suurimman vaikutuksen tekee yhtyeen kuopus rumpali Olsson.Vain 17-vuoden iästään huolimatta hänellä oli ilmeisen lahjakkuuden ohella myös takanaan paitsi paljon treeniä myös muodollisia musiikin opintoja. Olsson oli aloittanut rumpujen soiton 8-vuotiaana ja hän oli klassisesti koulutettu lyömäsoittaja joka oli soittanut big bandeissa ja sinfoniaorkestereissa. Olsson soittaa Hybriksellä hämmentävän varmaotteisesti ja luovasti. Luultavasti kukaan alkuperäisestä proge-kaartista ei ollut yhtä taitava yhtä nuorena. Toki uudempien sukupolvien on aina helpompi rakentaa heitä edeltävien jättiläisten harteille. Oli miten oli Olsson osoitti jo Hybriksella olevansa ehdottomasti yksi sukupolvensa parhaita rumpaleita. Pitkin levyä hän osoittaa monipuolisuutensa soittaen rumpusetin ohella myös monenlaisia erilaisia lyömäsoittimia gongeista putkikellojen kautta afrikkalaisiin rumpuihin.

Nuoresta iästään huolimatta Änglagård piti myös levyn äänitysprosessin tiukasti omissa hyppysissään. Levy tehtiin kokonaan yhtyeen omilla rahoilla ja bändi itse vastasi myös tuotannosta. Apuna sentään oli ulkopuolinen äänittäjä Roger Skogh. Tuotannoltaan ja soundeiltaan Hybris onkin hämmästyttävän kypsää työtä. Sen tuhdit soundit viittaavat vintage-instrumentteineen suoraan kultaiselle 70-luvulle kuulostamatta silti pölyiseltä muinaismuistolta.

Änglagård ammensi vaikutteita etenkin progressiivisen rockin sinfonisen suuntauksen klassikoista. Nuoria ruotsalaisia on tuntunut inspiroivan erityisesti tuon sektorin tummasävyisempi suuntaus. Hieman satunnaisemmalla progen harrastajalle Hybriksen tyyliä on helppo kuvailla 70-luvun Genesiksen ja King Crimsonin fuusioksi, mutta Änglagårdin proge-sivistys ulottui selvästi syvemmälle koska heidän musiikissaan on havaittavissa selviä vaikutteita myös vähemmän tunnetuilta genren yhtyeiltä kuten ranskalaiselta Shylockilta, amerikkalaiselta Cathedralilta ja saksalaiselta Schicke, Führs & Fröhlingilta jonka vuoden 1976 Symphonic Pictures on erityisen ilmeinen esikuva. Esikuvat nousevat mieleen siellä täällä Änglagårdin musiikissa, mutta paria lyhyttä hetkeä lukuunottamatta suoranaisiin varkauksiin ei sorruta. Änglagård rakentaa taitavasti tutuista aineksista uutta musiikkia. Änglagårdin omaperäisin oma lisä keitokseen on ruotsalaisen kansanmusiikin vaikutteet joita on uitettu nokkelasti etenkin Genesiksen mieleen tuovien pastoraalisten osuuksien sekaan.

Hybris koostuu vain neljästä pitkästä 8-13 minuuttisesta sävellyksestä. Eli 44 minuuttinen levy kunnoittaa jopa kestoltaan 70-luvulle viittaavaa vinyylin määrittelemää mittakaavaa.

Lue myös: Genesis – Foxtrot (1972)

Levyn käynnistävä 11 minuuttinen ja kokonaan instrumentaalinen ”Jordrök”. Kappale alkaa rytmisesti erittäin monimutkaisella introlla jossa tahtilajit vaihtuu sellaiseen tahtiin että heikompaa hirvittää. Intensiivisen intron jälkeen biisiä luonnehtii kireästi soiva sähkökitara, äärimmäisen aktiivinen rytmiraita ja klassiseen progetyyliin siirtymät keveistä hiljaisista jaksoista rajumpiin ja kovaäänisempiin jaksoihin. Siirtymät ovat taitavia tosin välillä osasta toiseen siirrytään liiankin ärhäkkäällä vauhdilla. Hitaampia osia värittää melankolinen sähkökitarointi, Mellotronin aavemainen hurina ja tunnelmalliset kosketinsoitinosuudet jotka vievät ajatukset Genesiksen Nursery Cryme -levyn suuntaan. Hieman ennen puoliväliä kirkko-urut herättelee kuulijaa majesteettisesti pauhaten. Tämän jälkeen homma laitetaan uuteen nousuun leikkisästi soivien koskettimien myötä ja musiikin intensiteettiä kasvatetaan ja lasketaan taitavasti edes takaisin. Aivan lopussa kuullaan jälleen hyvin genesismäinen jakso kun jompikumpi yhtyeen kitaristeista(en ole oppinut tunnistamaan bändin kahden eri kitaristin tyylejä toisistaan, myönnettäköön se)kanavoi Steve Hackettia sähkökitarallaan ja taustalla soi Peter Gabrielin kepeät huiluluritukset mieleen tuova lempeä huilu. Upea kappale vaikka Änglagård nuoruuden innossaan sortuukin hieman turhan hätäisiin osiosta toiseen siirtymisiin.

Toinen biisi ”Vandringar i vilsenhet” käynnistyy kauniisti Holmgrenin yksinään melankolisesti jq kansanmusiikkimaisesti soivalla huilulla kunnes koskettimet muuntavat tunnelman pahaenteisempään suuntaan. Lyhyen eteerisen jakson jälkeen Olsson ryhtyy kilkuttumaan symbaaleja, intensiteetti kasvaa pikkuhiljaa kunnes sähkökitara ryhtyy soimaan vimmaisesti ja koko yhtye liittyy mukaan staccattomaiseen yhteisilotteluun. Kastanjettien kopsuttelu vie tunnelmat hetkeksi Ruotsista jonnekin eteläisempään maahan, mutta tämäkin on ohitse kiitävä hieno hetki. Myös tässä kappaleessa Änglagård kiirehtii välillä yhdestä hienosta hetkestä toiseen liian nopeasti. Vaan eipä tätä musiikkia kuunnellessa ainakaan tule tylsää! Lopulta 14 minuuttia levyn alkamisen kuullaan sen ensimmäiset vokaalit. Kitaristi Lindman laulaa ruotsiksi varsin ohuella äänellä ja hänen laulunsa on myös haudattu melko syvälle musiikin sekaan miksauksessa. Vokaalit eivät nousekaan levyllä missään vaiheessa kovin suureen rooliin vaikka niitä onkin ripoteltu sinne tänne kolmelle levyn neljästä kappaleesta. Loppua kohden kappale muuttuu Mellotronin, huilun ja  Olssonin pärisevien rumpujen tähdittämäksi kansanmusiikkivivahteiseksi marssiksi.

Kolmas raita alkaa lyhyellä tivolimaisella urkuintrolla minkä jälkeen koko bändi räjähtää vimmaiseen ja nopeatempoiseen yhteissoittoon. Sitten musiikki hiljenee hetkeksi jääden vain Mellotronin hitaan sointukierron varaan kunnes Lindman päästetään ääneen. Tällä kertaa Lindmanin vokaalit nostetaan keskeisempään rooliin ja hän laulaakin paremmin kuin edellisellä raidalla. Laulumelodia ei tosin ole kovin ikimuistoinen. Vokaaliosuus ei kuitenkaan kestä kauan ja siitä siirrytään pastoraalisesti soivaan osioon jossa murtosointuja soittavat helisevät kitarat tuovat jälleen Genesiksen mieleen. Holmgrenin kepeästi huhuileva huilukin yhtyy lopulta leikkiin minkä jälkeen siirrytään jälleen energisempään ja sähköisempään osioon. Viimeisen kolmen minuutin aikana ehditään kokemaan vielä monta erilaista siirtymää kepeämpien ja intensiivisempien osioiden välissä. Kuten sanottua tämän levyn parissa ei tule tylsä.

Ylläolevasta on käynyt ehkä selväksi, että niin maittavaa kuin Hybriksen musiikki onkin niin se on omaan makuuni hieman liian nopeasti osiosta toiseen säntäilevää. Levyn viimeinen raita, 13 minuuttia kestävä, ”Kung Bore” korjaa tilannetta. Änglagård säästi parhaan viimeiseksi sillä ”Kung Bore” on ehdottomasti levyn ehein sävellys. Myös ”Kung Bore” sisältää lukuisia eri vaihtuvia osioita, mutta kehittely on maltillisempaa kuin aiemmin. Änglagårdille jo tyypillisen intensiivisen (huomaatko miten tämä sana toistuu tekstissä?) intron jälkeen noin kolmen minuutin kohdilla alkava hiljaisempi osuus huiluineen ja vokaaleineen on todella kaunista kuultavaa. Lindmanin vokaalimelodia ei ole taaskaan kovin ikimuistoinen, mutta ainakin se tällä kertaa onnistuu kannattelemaan biisiä jonkin aikaa kunnes bändin väkevälle yhteissoitolle annetaan jälleen vuoro kuljettaa tarinaa. Kansanmusiikkimaiset elementit ovat pitkälti olleet Holmgrenin huilun varassa mutta tällä kertaa kunnon pelimannihenkeä kuullaan myös akustisen kitaran suunnalta. Kuuden minuutin kohdilla kuullaan eteerinen koskettimet pääosaan nostava tippukiviluolamainen jakso joka tuo mieleen Yesin ”Close To The Edgen” välihengähdykset. Yhdeksän minuutin kohdilla kuullaan lyhyt jännä puhelaulumainen (ei, se ei kuulosta kuitenkaan räpiltä!) osuus joka katkaistaan nopeasti Mellotronin uljaaseen ujellukseen.  Tämän jälkeen päästään, muutaman mutkan kautta, hienoon aaltoilevaan finaaliin. Varsinaisen kliimaksin jälkeen Mellotron ja huilu soittavat vielä pienen kevyen koodan ja Hybriksen väkeä musiikillinen matka on ohi.

Paitsi jos sattuu kuuntelemaan jotain albumin CD-uusintapainoksista joka sisältää seitsemän minuuttisen bonusraidan ”Gånglåt från Knapptibble”. Pätevä kappale sekin vaikka se ei soundeiltaan olekaan aivan samaa tasoa kuin levylle alunperin päätyneet raidat. Ei se myöskään musiikillisesti  tarjoa juuri uusia avauksia eli oli aivan oikea päätös jättää se pois ja  pitää alkuperäinen levy tiiviinä 44-minuuttisena settinä.

Lue myös

Hybris on siis erinomainen levy, mutta pientä miinusta se ansaitsee kuitenkin paitsi laimeista vokaaleista niin etenkin siitä, että levyn neljä kappaletta ovat keskenään hieman turhan samankaltaisia. Jokainen raita kuulostaa sinänsä hyvältä, mutta mitään erityisen mieleenpainuvia tai omalaatuisia hetkiä ne eivät aina sisällä. Hybris ei missään vaiheessa todella yllätä tai herätä ajattelemaan että ”ai näinkin voi progressiivisessa rockissa tehdä”. Parhaiden 70-luvun progebändien yksi kiinnostavimpia ominaisuuksia oli avomielisyys erilaisia kokeiluita tai suoranaisia hullutteluja kohtaan. Hybriksessä on lievää varman päälle pelaamisen meininkiä.

Olisikin vaikea väittää, että Änglagård keksisi mitään oikeasti uutta Hybriksella. 90-luvun musiikillisessa ilmastossa ja soundimaailmassa levy oli kuitenkin todella virkistävä poikkeus ja eräänlainen uudelleen käynnistys koko proge-genrelle. Nyt yli 30 vuotta myöhemmin levy on kestänyt omaperäisyyden puutteesta huolimatta aikaa yksinkertaisesti koska koko sekstetti soittaa yhteen niin perhanan upeasti ja bändin sävellykset ovat oikeasti laadukkaita tyylillisestä tuttuudestaan huolimatta. Änglagårdin taaksepäin katsova tulkinta progressiivisesta rockista on yksinkertaisesti toteutukseltaan kaikin puolin niin laadukasta työtä, että ainakin itse pystyn katsomaan ohi sen puutteiden.

En tiedä kuinka paljon Hybristä myytiin sen ilmestyessä. Luultavasti todella vähän mainstream-musiikin lukuihin verrattuna, mutta toisaalta todennäköisesti varsin reippaasti aiemmin täysin tuntemattoman progebändin debyyttialbumiksi. Levystä muodostuikin ”piireissä” suoranainen ilmiö ja Änglagård sai riemastuneen vastaanoton vuonna 1993 USA:ssa järjestetyillä ensimmäisillä Progday-festareilla jossa bändi esiintyi peräti kolmen Mellotronin kera. Hybris onkin ollut varmasti merkittävä voimaannuttaja monille nuorille muusikoille osoittaen, että vanhalle kunnon progerokille olisi yhä jonkinlaista kysyntää. 

Änglagård saikin pian seuraajia muista nuorista muusikoista jotka perustivat kilpaa vintage-laitteistoja käyttäviä progebändejä. Jostain syystä useat näistä yhtyeistä kuten Landberk, Sinkadus ja Anekdoten tulivat nimenomaan Ruotsista. Luultavasti myös vanhan kehäketun, Kaipasta tutun, kitaristi Roine Stoltin paluu progen pariin retro-soundeja ja neoprogea yhdistelevän The Flower Kingsin pääkunkkuna oli jossain määrin Änglagårdin inspiroimaa. Ja vaikutukset ulottuivat myös ympäri planeettaa sillä rapakon takana amerikkalaiset yhtyeet kuten Discipline ja Spock’s Beard ottivat varmasti myös kipinää Änglagårdin sankarillisesta proge-rebootista.

Hybris on eittämättä yksi 90-luvun tärkeimmistä progelevyistä siitä riippumatta mitä mieltä sen musiikista on.

Parhaat biisit: ”Jordrök”, ”Kung Bore”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: All Traps on Earth – A Drop of Light (2018)

Kappaleet

  1. ”Jordrök” (’Earth Smoke’) – 11:10
  2. ”Vandringar i vilsenhet” (’Wanderings in Confusion’) – 11:56
  3. ”Ifrån klarhet till klarhet” (’From Clarity to Clarity’) – 8:08
  4. ”Kung Bore” (’King Winter’) – 13:04
  5. ”Gånglåt från Knapptibble” (’Marching Tune from Knapptibble’) (bonus-biisi) – 7:19

Änglagård

Tord Lindman: Gibson 335, nailon- ja teräskieliset akustiset kitarat Jonas Engdegård: Stratocaster, Gibson 335, akustiset nylon- ja teräskitarat Thomas Johnson: Mellotron, Hammond-urut B-3 ja L-100, Solina, klavinetti, piano, Korg Mono/Poly, piano ja kirkko-urut Anna Holmgren: Huilu Johan Högberg: Rickenbacker-basso, bassopedaalit ja Mellotron-efektit Mattias Olsson: Sonor-rumpusetti, Zildjian-symbaalit, konserttibassorumpu, kolmiorummut, tamburiinit, vibraslap, Po-Chung, gong, kastanjetit, line-bells, lehmänkello, puupalikka, kellopeli, putkikellot, bongot, kellot, ice-bells, sormisymbaalit, vesiputous, agogô-kellot, cabasa, claves, ranskalainen lehmänkello, afrikkalaiset rummut ja efektihuilu.

Tuottaja: Änglagård
Levy-yhtiö: Mellotronen / Colours

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑