1980-luvun albumi albumilta yhtä enemmän Geddy Leen syntetisaattoreita sisältäneiden albumien jälkeen Rush palasi vuoden 1989 Prestolla takaisin pelkistetympään ilmaisuun. Sama linja jatkui ja kehittyi Roll The Bonesilla. Taitava trio ei enää tehnyt mutkikkaita progebiisejä, vaan keskittyi selkeisiin melodioihin. Ja kun syntetisaattoritkaan eivät enää vallanneet suurinta osaa kappaleiden äänimaisemasta, pääsivät fanit jälleen nauttimaan Alex Lifesonin kuulaan ilmavista kitaraosuuksista. Rush oli jälleen kitaravetoinen rockyhtye, jonka kappaleita kosketinsoittimet värittivät satunnaisesti. Neil Peartin sanoitukset, joiden todettiin eräässä arvostelussa kelpaavan vaikka huoneentauluiksi, olivat tälläkin levyllä täynnä hienoja ajatuksia. Sanoitukset saivat usein alkunsa jostain pienestä tekstinpätkästä, jonka Peart oli kirjoittanut muistiin edellisen kahden vuoden aikana.
Rush oli tehnyt Preston jälkeen tavallista lyhyemmän kiertueen. Syynä oli se, etteivät yhtyeen jäsenet olleet varmoja siitä, miten fanit vastaanottaisivat muuttuneen tyylin. Vastaanotto oli kuitenkin positiivinen ja kiertueen päätyttyä kaikilla oli intoa uuden musiikin tekemiseen. Roll The Bonesin kappaleet tehtiin samankaltaisesti kuin Prestonkin, eli Geddy Lee kehitteli laulumelodian ennen muuta musiikkia ja Alex Lifeson lähestyi kappaleita hieman funkymmalla soittotyylillä.
Jostain syystä Roll The Bonesista tulee minulle Prestoa voimakkaammin ajatus, että ehkäpä Rush kärsi 1980-luvun puolivälin toisinaan överiksi menneiden tuotannollisten kikkailujen jälkeen jonkinlaisesta krapulasta. Vaikka Rushin musiikin muutaman vuoden takainen uhkeus toimikin upeasti esimerkiksi Power Windowsin ”Manhattan Projectilla”, palvelee jo Prestolla tuottajana toimineen Rupert Hinen tyyli Roll The Bonesilla kappaleita täysin toisella tavalla onnistuneesti. Osasyynä Rushin tyylinmuutokseen oli myös grungen ilmestyminen 1990-luvun alun musiikkimaailmaan. Musiikillisesti ja tuotannollisesti Rush riisui kappaleista turhat krumeluurit, mutta Roll The Bonesin synkähköistä sanoituksista huolimatta ei sentään päätynyt synkistelemään Seattlen poikien tapaan.
Muutokset ja sattumanvaraisuus nousivat löyhäksi teemaksi, joka yhdisti levyn tekstit. Perinteiseen tapaan Hugh Symen toteuttama kansikuva leikittelee jälleen sanojen ja ilmausten merkityksillä. Onko ”roll the bonesissa” kyse (perinteisesti luusta valmistettujen) noppien heittämisestä vai ”luiden liikkeelle saamisesta”? Neil Peartin mukaan kyse oli kummastakin.
Rushin jäsenillä on mukavia muistoja levyn tekemisestä. Äänitykset sujuivat poikkeuksellisen nopeasti – kuulemma aikaa oli varattu kaksi kuukautta tarvittua enemmän – ja levyn julkaisua jopa aikaistettiin etukäteen suunnitellusta. Alex Lifesonia miellytti myös se, että levylle päätyi kitaraosuuksia suoraan hänen tekemistään demoäänityksistä. Roll The Bones kuulostaa Preston tapaan nimenomaan trion tekemältä levyltä.
Albumin avausraita ”Dreamline” potkaisee levyn käyntiin tyylikkäästi ja energisesti. Progressiivisuus on tällä kappaleella todella vähäistä, kappale kuulostaa lähinnä stadionrockilta, josta on karsittu pois kaikki turhat mutkikkuudet. Geddy Lee laulaa Preston tapaan aiempaa matalammassa rekisterissä, mikä sekin vähentää Roll he Bonesin kappaleiden kireyttä. ”Dreamlinen” lähes suorasanaiset, riimittömät lyriikat maalailevat jännittäviä kuvia kulkemisesta paikasta toiseen – välillä Yhdysvaltojen länsirannikolla, välillä jossain ulkoavaruudessa.
”Bravado” lähtee liikkeelle toisaalta vetävästi, mutta toisaalta Rushin kappaleeksi oudon simppelisti. Kappaleeseen suunniteltiin ja äänitettiin erilaisia soitinosuuksia huomattavasti enemmän kuin levyllä kuullaan, mutta riisutun version todettiin toimivan parhaiten. ”Bravadon” yksinkertaisuutta korostaa vielä Geddyn bassokulku, joka soitetaan käytännössä pelkillä sointujen pohjasävelillä ja vain kahdeksasosanuotteja käyttäen. Alexin hienoille kitaraosuuksille jää ainakin tilaa. Sanoitusten osalta ”Bravado” tuntuu hieman samansisältöiseltä kuin edellisen albumin ”The Pass” – epäonnistumisen jälkeen ei pidä luovuttaa.
Kun kosketinsoitinten roolia pienennettiin, tekevät ne vähäiset niillä soitetut soinnut sitäkin suuremman vaikutuksen. ”Roll The Bones” on tästä hyvä esimerkki. Rauhallinen laulu etenee hienosti, kitaran ja satunnaisten koskettimien vuorottelu toimii tyylikkäästi. ”Roll The Bonesilta” löytyy myös luultavasti Rushin yllättävin musiikillinen hetki – rap-osuus. En usko Rushin yrittäneen houkutella tällä aluevaltauksella uutta kuulijakuntaa, kyseessä on ollut vain hauskanpitotuokio. Sanoitukset käsittelevät elämän sattumanvaraisuutta sekä kohtaloa, joka tulisi näyttämään Neil Peartille epämiellyttävämmät kasvonsa vielä samalla vuosikymmenellä.
”Face Up” nostaa jälleen tempoa, vaikka toki siltäkin löytyy rauhallisempi suvantovaihe. Kyseessä on oikeastaan suunnilleen niin suora pop-rockbiisi kuin mitä Rushilta voi odottaa. En sanoisi sitä ihan täytebiisiksi, mutta jotakin siltä tuntuu puuttuvan.
Roll The Bonesilla kuullaan kymmenen vuoden tauon jälkeen instrumentaali. ”Where’s My Thing? (Part IV, ‘Gangster Of Boats’ Trilogy)” on pirteä pikku kappale, joka yllättäen ei olekaan täynnä virtuoosimaista musisointia. Tyyli vaihtelee moneen kertaan, alun funktunnelmien jälkeen ehditään käväistä jopa lähellä jazziakin. Välillä suorastaan hilpeäksi yltyvän instrumentaalin aikana Geddyn bassottelu muistuttaa ajoittain Les Claypoolin soittoa. Lieneekö siis ihan puhdas sattuma, että Primus oli Roll The Bonesia seuranneella kiertueella Rushin lämmittelybändinä?
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Synkähkö “The Big Wheel” on Rushin kappaleeksi yksinkertainen. Suunnilleen kolmen soinnun kappaleelta kuulostava, yksinkertaisen riffin kuljettama kappale vaikuttaa sanoitustenkin osalta oudon toivottomalta. Vaikkei kappale kuulostakaan Pink Floydilta, on sanoituksissa jotain samaa synkkää fatalismia kuin joissain Roger Watersin teksteissä, joissa vain ajelehditaan virran mukana tai ollaan pyöriä isossa koneistossa.
“Heresy” toimii jälleen tekstinsä osalta upeasti. Neil Peart pohdiskelee sanoituksissa Berliinin muurin jälkeistä aikaa itäsaksalaisten kannalta. ”Do we have to be forgiving at last? / What else can we do? / Do we have to say goodbye to the past? / Yes, I guess we do.” Kappaleen tunnelma tuntuu sopivan loistavasti laulun sanomaan.
“Ghost Of A Chance” on jälleen melko yksinkertainen kappale, mutta alun kitaramelodia on todella tarttuva. Sanoitusten ajatus siitä, että meillä on pieni mahdollisuus löytää sattumalta se oikea ja saada homma toimimaan saa tällaisen kyynikonkin herkistymään. ”Ghost Of A Chance” tuntuu alleviivaavan sitä, että Rush oli muuttunut laulukeskeiseksi yhtyeeksi. Sanoitusten ei tarvinnut enää kilpailla musiikin mutkikkaiden sävelkulkujen kanssa. Kaiken kruunaa Alex Lifesonin komea kitarasoolo, jota hän itsekin piti yhtenä parhaistaan.
Geddy Lee totesi äskettäin lukemassani haastattelussa, että “Neurotica” olisi hanen mielestään saanut jäädä julkaisematta. Kieltämättä pikkuisen kornin kuuloinen kertosäe saa tämän kappaleen kuulostamaan hieman oudolta Rush-kappaleelta, mutta toisaalta kappaleelta tuntuu löytyvän tuttuja elementtejä Rushin aiemmista kappaleista. Alussa on mielestäni hetkittäin jotain samaa kuin Signalsin päätöskappale ”Countdownissa” ja välillä tunnelma palaa jonnekin Power Windowsin aikoihin.
Mukavan rivakka “You Bet Your Life” päättää albumin onnistuneesti, vaikka Geddy Leen mukaan sen äänittämisessä ja miksaamisessa oli ongelmia. Kappaleen melodia on tarttuva, taustalaulutkaan eivät häiritse ja Neil Peartin omituinen sanarykelmä jättää levystä hyvän jälkimaun. ”Anarchist reactionary running-dog revisionist / hindu muslim catholic creation/evolutionist / rational romantic mystic cynical idealist / minimal expressionist post-modern neo-symbolist / armchair rocket scientist graffiti existentialist / deconstruction primitive performance photo-realist / be-bop or a one-drop or a hip-hop lite-pop-metallist / gold adult contemporary urban country capitalist.” En minäkään sitä ymmärrä, mutta siinä on jotain kiehtovaa.
Syyskuussa 1991 julkaistu albumi otettiin tuttuun tapaan positiivisesti vastaan. Yhdysvalloissa se nousi Billboardin albumilistalla peräti kolmanneksi, mikä olikin Rushin paras listasijoitus sitten Moving Picturesin. Suomessa sijoitus oli kuudes, Britanniassa kymmenes ja Kanadassa yhdestoista. Jälkikäteen Roll The Bonesin on arvioitu sijoittuvan Rushin albumien joukossa sinne keskikastiin. Eihän tämä albumi tietenkään yllä niiden rakastetuimpien klassikoiden tasolle, mutta kyllähän tämä seestynyt ja kypsynyt yhtyekin tarjoaa mukavaa ja ajatuksia herättävää kuunneltavaa.
Jos Roll The Bonesia haluaa kuvailla lyhyesti, niin sitä voisi ehkä sanoa Presto 2.0:ksi. Useimmat kappaleet ovat mieleenjääviä ja toteutuksen osalta yhtye on ottanut askeleen eteenpäin. Työskentely kappaleiden sovituksissakin auttaneen tuottaja Rupert Hinen tuntui sujuvan hyvin. Uudistunut tyyli tuntui sopivan Rushille. Levyn julkaisun jälkeen oli jälleen vuorossa pitkä kiertue, mutta siitä huolimatta seuraava Rush-albumi saatiin kauppoihin jo vuonna 1993. Vaihtelu virkistää, ja ainakin Rushin tapauksessa tyylinvaihdos antoi yhtyeen jäsenille huomattavasti uutta energiaa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Rupert Hine, Rush
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti