Viva Boma on belgialaisen Cos -yhtyeen toinen studioalbumi.
Cosin perusti kitaristi/huilisti Daniel Schell vuonna 1974 ja yhtye julkaisi mainion esikoislevynsä Postaeolian Train Robberyn jo samana vuonna. Postaeolian Train Robbery ammensi vaikutteita mm. Magmasta ja Hatfield And The Northista sekä yleisemmin jazz-rockista.
Jo Debyytti Postaeolian Train Robbery oli erinomainen levy, mutta Viva Boma on yhtyeelle selkeä askel eteenpäin. Viva Boman musiikki on sofistikoituneempaa ja monimutkaisempaa ja itseäni miellyttää koskettimien roolin kasvu sekä vokalisti Pascale Sonin (Schellin vaimo) entistä suurempi rooli. Viva Boma kuulostaa hieman paradoksaalisesti samaan sekä popimmalta että progressiivisemmalta kuin edeltäjänsä.
Viva Boma tuntuu myös aiempaa enemmän nimenomaan Canterbury-skeneen sopivalta levyltä vaikkei yhtyeen maantieteellinen sijainti täsmääkään. Canterbury-henkisiä bändejä on lähes alusta alkaen ollut muuallakin kuin Englannissa. Ensimmäinen lajin pioneeri ulkomailla lienee hollantilainen Supersister.
Maantieteellisen sijainnin sijasta tärkeämpää onkin oikea asenne ja sopivat musiikilliset vaikutteet. Asennepuolella oleellista on musiikin tietynlainen ystävällisyys ja kevyt, yleensä hieman vinksahtanut, huumori. Musiikillisesti taas oleellista on pop – jazz- ja rock-vaikutteiden taitava yhdistely sekä kompleksinen rytmiikka sekä sofistikoituneet harmoniat. Musiikillisesti Cos täyttää selvästikin vaadittavat määreet ja asennekin on kohdallaan. Cosin musiikki on ajoittaisesta monimutkaisuudestaan huolimatta helposti lähestyttävää ja pirteän ”mukavaa”.
Koska Cos ei käytä varsinaisia selkokielisiä sanoituksia huumori ei ole suoraan niiden kautta läsnä mutta sitä tuodaan esiin ulkomusiikkillisin keinoin: levy on omistettu ”Mick Mahlerille” ja ”Gustav Jaggerille”. Levyn nimi on sanaleikki belgian sanasta ”isoäiti” ja toisaalta afrikkalaisesta Congossa sijainneelle kaupungista (joka kuului siirtomaavallan aikana Belgialle). Levyn kannessa telmii ilmeisesti congolaiset virtahevot ja takakannessa istuu mummo bändin ja sekalaisen muun seurakunnan kera. Tälläinen hyväntuulinen pikku outoilu ja ”tyhmät” sanaleikit ovat hyvin tyypillistä Canterbury-bändeille.
Viva Bomalla Cos koki muutamia henkilöstömuutoksia. Uudeksi rumpaliksi saatiin innokas King Crimson -fani Guy Lonneux, mutta merkittävämpi uusi rekrytointi oli kosketinsoittaja/klarinetisti Marc Hollander.
Bändin ehdottoman johtohahmon Schellin tavoin myös Hollander oli kiinnostunut nimenomaan progressiivisen rockin kummallisemmista/haastavimmista suuntauksista ja hän piti erityisesti Henry Cow’sta ja Magmasta, mutta myös 1900-luvun alun taidemusiikkisäveltäjistä kuten Béla Bartókista. Hollander ja Schell tulivatkin hyvin toimeen yhteisten musiikillisten intressien vuoksi ja vaikka Viva Boman musiikki on edelleen lähes täysin Schellin säveltämää toi Hollander oman eksentrisen lisämakunsa levyn kappaleisiin. Hollander oli myös taitava ja omaperäinen kosketinsoittaja ja koskettimien rooli bändissä kasvoikin hänen tulessa mukaan.
Asia johon moni Viva Bomalla kuitenkin ensimmäisenä kiinnittää huomiota on Pascele Sonin vokaalit. Hänen kaunis ja taitava sanaton vokalisointi tuo mieleen toisaalta Magman seesteisemmät vokaalit mutta myös osana Hatfield And The Northia laulaneen The Northettes-vokaalitrion. Jotkut ovat verranneet Sonia myös Return To Foreverin Flora Purimiin. Lahjakas Son ei ole kuitenkaan tyytynyt pelkästään laulamaan vaan hän soittaa kautta levyn myös oboeta.
Viva Boma alkaa merkillisellä ja aikaansa edellä olevalla alle kaksiminuuttisella intromaisella instrumentaalikappaleella ”Perhaps Next Record”. Hieman intialaisia sävyjä sisältävässä kappaleessa pulputtaa koskettimet ja rumpukoneet tavalla joka tuo enemmän mieleen 80-luvun tai peräti Stereolabin kuin 70-luvun. Aikaansa edellä oleva kappale on selvästi Hollanderin visioima sillä hänen oma vielä perustamaton bändinsä Aksak Maboul teki muutamaa vuotta myöhemmin hyvin saman tyyppistä kummallista musiikkia. ”Perhaps Next Record” muistuttaa hieman myös Brian Enon kappaleita levyllä Another Green World. Tyylillisesti kappaleella ei ole juurikaan tekemistä levyn muun sisällön kanssa mikä ilmenee ehkäpä myös nimestä ”Perhaps Next Record”. Nimestä voisi arvailla että kyseinen suunta kiinnosti Schelliä Cosille tuleville levyille, mutta ilmeisesti kappale ja sen tyyli oli kuitenkin kaavailtu Schellin ja Hollanderin duolle joka ei kuitenkaan lopulta koskaan toteutunut.
Seuraava kappale eli nimi biisi ”Viva Boma” on sekin vain hieman yli kaksi minuuttia pitkä ja sisältää sekin etnisiä sävyjä. En osaa oikein paikantaa tarkalleen mistä mutta suuressa roolissa olevat käsirummut tuo ainakin minulle mieleen tunnelmia paitsi Etelä-Amerikasta niin myös Afrikasta. Son laulaa keksityllä kielellä rytmikkäästi. Ilmeisesti Son improvisoi osan ”lyriikoista” ja osan niistä Schell kirjoitti hänelle hyvinkin tarkkaan. Sonin vokaalit eivät siis useimmiten ole vain sanatonta huokailua vaan hän nimenomaan laulaa sanoja. Ne vaan eivät ole minkään oikean kielen sanoja. Sinänsä Cos ei kuitenkaan pyrkinyt millään tasolla luomaan omaa kieltä Magman kobaian lailla vaan sanat olivat täysin merkityksettömiä ja niitä käytettiin vain yksittäisesti per kappale ja seuraavaan keksittiin taas uudet.
Levyn kolmas kappale ”Nog Verder” on yksi sen parhaista. Aluksi viettelevän leppoisasti, suorastaan raukeasti soiva ”Nog Verder” ottaa loppupuolelle maukkaasti lisää kierroksia ja sisältää tiukkaa rumpalointia Lonneauxilta ja todella maukasta sähköpianotyöskentelyä Hollanderilta. Harmillisesti Hollanderin soolo vaan jää kesken kun kappale feidataan eetteriin.
Myös pidätellyn hillitysti soiva ja hieman Magman mieleen tuova seitsemän minuuttinen ”Flamboya” on lumoava kappale. Hollander naputtelee tyylikkään chillisti sähköpianolla groovaavan bassoraidan (basisti Alan Goutier soittaa upean mielikuvituksellisesti kautta levyn) päälle ja Son huokailee ja kuiskailee vokaaleita kuulaalla äänellä tuoden mieleen Magman rauhallisemman ja kauniimman puolen.
”In Lulussa” kuullaan Schelilltä villisti sinne tänne vaelteleva kitarasoolo joka on selvästi velkaa Canterbury-skenen kitaramestari Phil Milllerin (mm. Hatfield And The North, National Health) tyylille. Schellin soitto muutenkin levyllä on pitkälti Millerin inspiroimaa, mutta selvintä tämä on juuri ”In Lulussa” ja levyn pisimmässä kappaleessa, kymmenen minuuttisessa, ”L’ Idiot Leonissa” joka albumin rokkaavinta, mutta myös luultavasti monimutkaisinta antia ja Viva Boman kappaleista lähimpänä Hatfield And The Northin musiikkia. Kappale on hetkittäin hämmentävänkin lähellä Hatfieldien tyyliä, mutta mukana on silti riittävästi omaa jottei musiikki tunnu pelkältä imitoinnilta. Sonin tavanomaista intensiivisempi ja rytmisempi vokalisointi on yksi selkeä erottava tekijä kuten on myös Goutierin Richard Sinclaria aggressiivisempi bassottelu ja Hollanderin omalaatuiset sähköpiano-soundit. Tosin myönnettäköön että Hollanderin urkusoundit menevät hetkittäin hyvinkin selvästi Hatfieldien Dave Stewartin tontille. Schellin seitsemän minuutin kohdilla soittava kiemurainen kitarasoolo on mahtava. Kitarasoolosta siirrytään sujuvasti hieman keskiaikaiselta kuulostavaan kolmiääniseen puhallinosioon jossa oboe, huilu ja bassoklarinetti kiemurtelevat toistensa ympärillä. ”L’ Idiot Léon” on upea kappale ja varmasti yksi parhaista esimerkeistä Englannin ulkopuolella tehdystä Canterbury-progesta.
Cos teki Viva Boman jälkeen vielä kolme levyä, mutta Viva Boma jäi yhtyeen huippuhetkeksi. Viva Boma kuuluu ehdottomasti Englannin ulkopuolisen Canterbury-progen eliittiin hollantilaisen Supersisterin ja italialaisen Picchio dal Pozzon parhaiden levyjen kera. Jos pidät Hatfield And The Northista älä missään nimessä jätä Viva Bomaa kuuntelematta.
Parhaat biisit: ”Nog Verder”, ”Flamboya”, ”L’ Idiot Léon”
Arvosana: ****
Pienemmät Purot 
Vastaa