Pienemmät purot -sivuston Facebook-ryhmässä käytiin viime viikolla keskustelua, mikä saa yrittämään ymmärtää musiikkia jota ei sillä hetkellä ymmärrä. Minä huomaan usein yrittäväni tajuta jotain toisten suuresti fanittamaa juttua joka ei tee minuun vaikutusta tai vaikuttaa jotenkin väärältä. Kun Phil Millerin tai Frank Zappan kitarataide saa valaistuneilta suitsutusta, jota yritän ymmärtää ja kuunnella uudelleen. Usein ajan kanssa käy niin, että löytyy yhtymäkohta johonkin aiempaan ja tutumpaan, silloin avautuu ovi aiemmin käsittämättömään musiikkiin. Inhosin pitkään romantiikan ajan musiikkia yleisesti ja Anton Brucknerin musiikkia erityisesti. Hänen pitkät ja hitaasti lämpiävät sinfoniansa työnsivät minut luotaan ja palasin Bachin ja Stravinskyn turvallisempiin huomiin. Viime aikoina olen jostain syystä lämmennyt sinfoniaorkesterin puhallinosaston soundiin, joka on tärkeä osa myöhäisromantiikasta ammentaneen Stravinskyn sointia. Tätä kautta aloin lämmetä Wagnerin instrumentaaliteosten vaskisoundeihin, ja oli aika kokeilla uudelleen Wagnerista syvästi vaikuttuneen Brucknerin sinfoniataidetta.
Joskus sävelteokseen voi olla pakattuna kokonainen elämä. Suuren mestarin käsissä yksilön elämä löytää yhtymäkohdan laajempaan kokonaisuuteen; teos kertoo elämästä itsestään. Brucknerin yhdeksättä kuunnellessa en voi olla ajattelematta, että se kertoo elämästä itsestään. Säveltäjä pyrki kokoamaan teokseen elämäntyönsä; uskonnollinen Bruckner pyrki ilmaisemaan oman ylistyksensä korkeammalle voimalle. Hanke meni sikäli karille, että hän ei koskaan saanut viimeistä, massiivista finaalia valmiiksi, ja viimeiseksi jääneistä sivuista osa on kadonnut, mahdollisesti varastettu. Näinollen yhdeksäs sinfonia jää kolmeosaiseksi. Kolmannen osan oli tarkoitus olla kehittelyosa, jonka tuskaisen etsinnän jälkeen finaali julistaa toivoa ja vie etsinnän päätökseensä.
Keskenjääneenä teos tekee minuun huomattavasti syvemmän vaikutuksen. Kaikki kolme osaa heilahtelevat toivon ja epätoivon, valon ja varjon välimaastossa. Toisen osan ensimmäinen teema muistuttaa jopa Star Warsin ”Imperial Marchia” ja välillä käydään paratiisimaisissa jousikudelmissa. Ilman massiivista loppurytinää teos on syvällisempi ja kokonaisempi. Mieleeni tulee Beethovenin viimeinen ”Pianosonaatti, op.111” joka jäi kaksiosaiseksi, ja päättyy hitaaseen, mietiskelevään osaan. Taiteilijan elämänkuva ei päättynyt massiiviseen glooriaan ja suureen synteesiin, vaan jäi moniselitteiseksi, avonaiseksi.
Anton Bruckneria ei oltu hybriksellä pilattu. Maalaiskoulumestarin poikaa pidettiin 1800-luvun Wienissä moukkana. Asiantilaa ei helpottanut yhtään, että Bruckner haki innoitusta Wagnerista, Baijerin pojasta, eikä Wieniin emigroituneesta Johannes Brahmsista. 1800-luvun sinfoniataide etsi ratkaisua kysymykseen: ”Mitä Beethovenin jälkeen?” Ludde oli raahannut kuoron viimeisen sinfoniansa esitykseen ja musiikkioppineet sitä mieltä, että sinfonian ilmaisumahdollisuudet oli nyt tutkittu. Bruckner haki ratkaisua Wagnerin tapaan laajemmilta kankailta, suuremmista muodoista kun Brahms oli omassa ilmaisussaan ekonomisempi.
Kolmiosainen ”Yhdeksäs sinfonia” on keskeneräisenäkin tunnin mittainen. Kahden pitkän osan välissä on yksi lyhyempi, mutta minun korvaani osat muistuttavat rakenteellisesti toisiaan. Musiikki liikkuu valon ja varjon välissä etsien loppuratkaisua, jota ei koskaan kuulla. Orkesterimaailma on moderni, eikä minun korvaani kovin paljoa poikkea vaikkapa John Williamsin elokuvasävellysten soundimaailmasta. Nimenomaan sointikuva on rikas ja ilmaisuvoimainen, ja kuvittelisinkin teoksen innostavan elokuvamusiikin ystäviä. Samoin kuulen paljon sitä ”sinfonisuutta” mistä puhutaan ”sinfonisen progen” yhteydessä.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa