TAPAHTUI EDELLISESSÄ JAKSOSSA. Tutkimme musiikin modernismia kolmihaaraisena purona, joka koostui stravinskiaanises-orgaanisesta primitivismistä, schönbergiläisestä atonaalisuudesta ja debussyäänisestä impressionismista. Kuuntelimme jokaiselle haaralle teoksia taidemusiikin, jazzin ja rock-musiikin aloilta. Viimeisen, impressionistisen haaran kuuntelu jäi kesken, sillä Bruford-teemaviikot osuivat väliin. Ehdimme nauttia Debussyn Meren ja Edvard Vesalan Lumen, mutta rock-impressionismia emme saaneet kokeiltua. Aikaisemmista Viikon Teoksista toki ainakin Scott Walkerin ja Robert Wyattin hengentuotteet kävisivät esimerkeistä, mutta halusin kuitenkin saattaa ajatuksen loppuun. Eli otetaan kauden avajaisiksi impressionistinen klassikko rock/pop-genrestä.
JA ASIAAN (VIIKON AASINSILTAAN): Spinal Tap –yhtyeen muhkeaviiksinen basisti Derek Smalls totesi kerran, että nokkelan ja typerän välillä kulkee veteen piirretty viiva. Tätä rajaa haki myös Spinal Tapin merkittävänä innoittajana toimineen Ronnie James Dion samanniminen yhtye. Valmistautuessani tämän alustuksen kirjoittamiseen huomasin melkoiseksi yllätyksekseni, että Dion basisti Jimmy Bain bassottelee peräti kolmella The Dreaming –levyn raidoista. Yllättävää sikäli, että musiikki on monessa mielessä niin kaukana Diosta kun voi olla, hyvässä ja hyvässä.
The Dreaming on ollut pitkään suosikkini Kate Bushin levyjen joukossa. Levyyn sisään pääseminen kesti kuitenkin kauemmin kuin vaikkapa The Hounds of Loven tai Sensual Worldin parissa. Levyllä ei ole varsinaisia hittibiisejä, vaan se koostuu vahvan ilmaisuvoimaisista ja vaikutelmallisista raidosta, jotka tempaavat mukaansa yksityiskohtien voimalla. Muistaakseni ensimmäinen koukku, johon tartuin oli ”There Goes a Tenner” –kappaleen lauluraidan avaama, hassulla aksentilla laulettu ”Okay remember”. Levy on täynnä erittäin hyvällä maulla toteutettuja pieniä, tulkinnallisia, soundillisia ja sävellyksellisiä yksityiskohtia, jotka näyttävät seuraavan omaa logiikkaansa, taiteilijan näkemyksen, ei konventioden tai musiikin teorian lainalaisuuksien mukaisesti. Otetaan esimerkiksi The Dreamingin ehdottomiin huippukohtiin kuuluva ”Night of the Swallow” –kappaleen kertosäe. Mietiskelevästä suvannosta nousee yhtäkkiä jonkinlaisen irlantilais-slaavilaiseen kansanmusiikkikehykseen sovitettu mahtiteema. Kolmijakoinen rytmiikka on jakautuu 18 tahdin sarjoihin, jotka kuulostavat täysin luontevilta. Toinen esimerkki on ”All the Love” –kappaleen harmonia, jonka melodia jännitteisyydessään raapii sointuja vastaan tuottaen raa’an lyyrisen vaikutelman. Bushin senhetkisen elämänkumppanin Del Palmerin nauhaton basso soittaa obligatomaista kuviota maukkaassa harmoniamaastossa muistuttaen Mick Karnia.
Levyn avustajakaarti on kokonaisuudessaan aika tyrmäävä; talentti ei todellakaan jää Dion basistin varaan. David Gilmour käy laulamassa yhdet taustat, ja Geoff Downes huitaisee yhdet kiipparit. ECM-paavi Eberhard Weber soittaa läskibassoa yhdellä raidalla.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa