Löysin kerran itseni Sofi Oksasen ja Tehosekoittimen Oton välistä. Päivällispöydästä Hotelli Kämpin juhlasalissa. Se oli aikaa, jolloin bisnes-kirjailijoita ei suljettu omiin ghettoihinsa vaan saimme rellestää oikeiden kirjailijoiden seassa. Se oli myös vielä aikaa, jolloin kustantamoja johtivat useammin kulttuurihenkilöt eivätkä bisneshenkilöt. Kämpissä syötettiin ja juotettiin kymmenittäin kirjailijoita ja baarista sai ruoan jälkeen hakea XO-konjakkia. Yrityksen omistaja-arvon kerryttämisen näkökulmasta taloudellisessa panostuksessa ei ollut kyllä paljon järkeä, mutta kustantaja näkikin itsensä kulttuuri-instituutiona.
Henry Cow –yhtyeen oli vaikea ymmärtää levy-yhtiöiden innostusta omistaja-arvon tuottamiseen. Bisnesmiehet eivät osanneet arvostaa yhtyeen ankaran musiikin näköaloja, eikä radiosoittoa herunut yhtyeen teoksille. Syntyi Rock In Opposition (RIO) –yhteisö, jonka ohjelmanjulistuksena oli tuottaa tinkimättömästi edelläkäyvää taidetta markkinavoimien ylivaltaa vastaan.
Western Culture –levyä kuunnellessa ei ole vaikea ymmärtää levy-yhtiömogulien haluttomuutta investoida Fred Frithin ja muiden yhtyeen taiteilijoiden hengentuotteisiin. Musiikki on tinkimättömän vaativaa, eikä levytysvuonna 1978 ostavan yleisön huumeiden käyttö enää edesauttanut rajoja rikkovan musiikin promovoimista. Jo levyn avaava ujeltava analogiasyntetisaattori rikkoo korvia, ja ensimmäinen teema kuulostaa 12-sävelriviin perustuvalta.
Toisaalta Western Culturessa aistii hengenheimolaisuutta Schönbergin pianokonserton kanssa. Ankarasta harmonisesta ilmaisusta huolimatta sovituksissa on aistikkuutta ja ilmavuutta. Runsas puupuhallinten käyttö viittaa myös Stravinskyn uusklassisiin teoksiin kuten vaikka mainioon ”Dumbarton Oaks” –konserttoon. Western Culture on mainio teos, joka ei oikeastaan muistuta mitään muuta musiikkia. Se ei oikein ole progerokkia, vaikka instrumentaatio, rytmiikka ja bassoriffit muistuttavatkin eritoten King Crimsonista. Se ei ole jazzia, vaikka puhallinsovitukset ja jazz-sointuhajotukset näyttelevätkin melko merkittävää roolia sovituksissa. Se ei ole modernia taidemusiikkia, vaikka melodioissa esiintyy atonaalisen oloisia melodioita.
Voi toisaalta ymmärtää Henry Cow’n muusikoiden turhaumaa, sillä levy on mielestäni melko lailla täydellinen teos. Se on täysin oma itsensä, hienosti soitettu ja ilmavasti sovitettu. Eritoten minuun tekee vaikutuksen LP-levyn ensimmäisen puoliskon avaava kolmiosainen teos ”History and Prospects”, joka kuvaa modernia aikakautta. Ilmastonmuutoksen haasteen edessä kappaleen kolmiosainen tragedia ”Industry – Decay of Cities – On the Raft” vaikuttaa ennustusvoimaiselta. Lautalla kelluvat ihmiskunnan rippeet antavat ajattelemisen aihetta. ”Decay of Citiesin” avaava Frithin teräskielisellä kitaralla soittama intro on minun mielestäni progressiivisen kitaransoiton avainkappaleita ja täysin ainutkertainen soittosuoritus. Hienoa harmoniaa, erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee, ettei Frith edes itse kirjoittanut kappaletta, vaan luultavasti implementoi yhtyetoverinsa, puhaltaja-kosketinsoittaja Tim Hodgkinsonin sävellyksellistä visiota.
Western Culture kannattaa omaksua, vaikka se vähän työtä vaatiikin ja aluksi työntää luotaan. Se on todellinen merkkiteos, sillä se kiistämättä työnsi progressiivisen musiikin rajaa entistä ulommaksi turvalliselta keskikentältä. RIO-yhteisö on edelleen elinvoimainen ja jatkaa Henry Cown työtä.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa