King Crimsonin uskomattoman hieno diskografia kertoo vain sen, mitä yhtye sai aikaan studiossa. On aivan toinen tarina, mitä bändi teki yleisön edessä. Robert Fripp on kuvaillut levyjä rakkauskirjeiksi ja konsertteja kuumiksi treffeiksi.
King Crimsonilta on fanien ja keräilijöiden riemuksi – ja kenties myös kauhuksi – julkaistu uskomaton määrä konserttitaltiointeja. Käyn Crimsonin studiolevyjen ohessa läpi muutamia mielestäni olennaisimpia yhtyeen live-julkaisuja. Tarkoitukseni ei ole paneutua näihin samalla intensiteetillä kuin pääjulkaisuihin, mutta pyrin kartoittamaan hieman levyjen taustoja ja sitä, mikä tekee juuri näistä levyistä tärkeitä.
Epitaph Volumes One & Two (1997)
Ennen vuotta 1997 King Crimsonin alkuperäisen kokoonpanon keikkataltiointeja oli mahdollista kuulla vain monenkirjavilta laittomilta bootleg-julkaisuilta. Osa Epitaphin tallenteista on peräisin näistä lähteistä. Niillä on haluttu täydentää muutoin epätäydelliseksi jääviä, mutta laadukkaampia tallenteita.
Epitaph on hieno kahden levyn kokoelma, jonka ensimmäinen levy sisältää alkuperäisen kokoonpanon ensimmäiset äänitykset BBC:tä varten pidetyistä studiosessioista, sekä hienon amalgaamin Fillmore Eastissä 21.11.1969 ja Fillmore Westissä 14.12.1969 pidetyistä konserteista. Fillmore Eastin keikka äänitettiin 8-raitaisella nauhurilla, mutta nauhat ovat kadonneet, joten niitä pidetäänkin eräänlaisena Graalin maljana. King Crimsonin alkuperäisellä rumpalilla Michael Gilesillä oli kuitenkin osittainen kasettikopio, jota on tässä käytetty lähteenä.
Toinen levy sisältää kokonaisuudessaan ensimmäisen King Crimsonin viimeisen keikan Fillmore Westiltä joulukuun viidenneltätoista päivältä.
Äänenlaatu ymmärrettävästi vaihtelee, mutta kaikkinensa tämä on upea dokumentti yhtyeen voimasta, räjähtävyydestä ja ennalta-arvaamattomuudesta. Vaikka yhtyeen debyyttilevy “In The Court Of The Crimson King” on klassikko ja oli uranuurtaja, se kertoi silti vain häivähdyksen siitä, mihin yhtye oikeasti pystyi. King Crimson oli ja on edelleen livebändi.
Huomionarvoisina erikoisuuksina mainittakoon Donovanin ”Get Thy Bearings”, ”A Man, A City” eli varhainen versio kappaleesta ”Pictures of a City”, ”Mantra”, josta tuli myöhemmin intro kappaleeseen ”Exiles”, ”Travel Weary Capricorn”, jota Crimson ei koskaan levyttänyt studiossa, sekä tulkinta Gustav Holstin Planeetat-orkesterisarjan osasta ”Mars, sodan tuoja”, jonka yhtye sittemmin naamioi teokseksi ”The Devil’s Triangle” toiselle levylleen In the Wake of Poseidon.
Earthbound (1972)
Oli aika, jolloin King Crimsonin ensimmäisen virallisen live-julkaisun maine oli kasvanut myyttisiin mittoihin, sillä levyä oli saatavilla vain käytettynä. Syyllinen tähän on itse Robert Fripp, joka halusi haudata levyn pian sen julkaisun jälkeen. CD:nä levy ilmestyi fanien loputtomien vaatimusten seurauksena vasta vuonna 2002.
Saatuaan kiertueen päätökseen ja hajotettuaan Islands-kokoonpanon, Fripp palasi Britteihin uuden musiikin kupliessa jo hänen mielessään. Ilmeisesti sopimukselliset pakotteet panivat Frippin kahlaamaan Yhdysvaltojen kiertueella kasettinauhurilla äänitettyjä keikkataltiointeja läpi. Äänitykset oli tehty suoraan miksauspöydästä kasetille, eikä äänenlaadulle ollut käytännöllisesti katsoen mitään tehtävissä. Niinpä hän leikkasi nauhoista kokoelman kappaleita, joka nyt tunnetaan nimellä Earthbound.
Levyä kuunnellessani päähäni pälkähti ajatus. Olin aina aikaisemmin ajatellut levyn nimen tarkoittavan lentokyvytöntä (sanakirja tarjoaa myös suomennosta ”mielikuvitukseton”, mutta en ehkä menisi niin pitkälle). Toinen tulkinta on ”matkalla maahan”. Maata kohti, syöksykierteessä, törmäys väistämätön. Levy kuulostaa monin paikoin siltä, mitä voisi kuvitella kuulevansa lento-onnettomuudessa koneen iskeytyessä maahan 300 kilometrin tuntinopeudella.
”21st Century Schizoidman” tuutataan käyntiin niin säröisenä ja kiehuvassa hapossa keitettynä, että äänen päällekarkaus saa korvat sylkäisemään nappikuulokkeet ulos. Ian Wallacen bassorumpu yrittää saada ämyrit halkeamaan. Kaiken yllä kuuluu outo säröytynyt häiriöääni. Voi olla, että Frippin kitara on prosessoitu Crimsonin noihin aikoihin käyttämän analogisyntetisaattorin läpi. Tai sitten tietyt taajuudet bändin soitosta vuotavat Boz Burrellin laulumikrofonista, sillä hänen äänensä on varmasti syntetisoitu ja pantu pulputtamaan.
Yritän hetkeksi panna äänen laadulliset huomiot syrjään, vaikka se liki mahdotonta onkin, ja yritän arvioida musiikkia siltä osin, minkä siitä saa selvää ylisaturoituneilta nauhoituksilta.
Bändi soittaa ”Schizoid Manin” sellaisella vimmalla ja taidolla, ettei voi muuta kuin hämmästellä. Frippin ja saksofonia soittavan Mel Collinsin soolot ovat uskomattomia. Ainoa valittamisen aihe on Burrellin ”tulkinta”. Miehen prosessoitu raakkuminen menee naurettavaksi. En ole Burrell-fani ja tässä hän saavuttaa Nicolas Cage -luokan hysteerisyyttä. Burrell kuulostaa dementoituneelta Dalekilta.
Seuraavaksi on vuorossa ”Peoria”. King Crimson goes funk? Huolimatta Mel Collinsin hienosta saksofonisoolosta, kappale on tyhjänpäiväinen kilometrijami. Bändillä tuntuu olevan hauskaa, paitsi Frippillä, joka on kaukana omasta mukavuusalueestaan, jos hänellä sellaista edes on. Hän soittelee hyvin poissaolevan tuntuisesti, kuin odotellen, että kappale loppuisi. Boz yrittää päästää sisäistä soul-miestään esiin. Hänen scat-laulantansa aiheuttaa minulle vahvoja myötähäpeän tunteita.
Don’t make no difference, what you think about me.
It makes a whole lotta difference, what I think about you.
Joopa joo. Saatiinhan tällä täytettyä levyä seitsemän ja puoli minuuttia.
Tähän kappaleeseen taitaa kiteytyä se, mitä Fripp sanoi kokoonpanosta: ”Kun minulle lopulta selvisi se, mitä he halusivat tehdä, minulle selvisi se, että se ei ole sitä, mitä minä haluan.”
”Sailor’s Tale” -kappaleen mukaan päästään ärsyttävästi keskeltä juuri ennen Collinsin raivokasta sooloa, joka on valitettavasti hukkumaisillaan muiden soitinten vellovaan aallokkoon. Frippin kitarasoolo on jatkuvasti karkaamaisillaan hallitsemattomaksi feedbackiksi, eikä oikein pääse lentoon.
Sitten onkin jälleen vuorossa jammailua. Tämä kokoonpano ei tuntunut harrastavan niinkään improvisointia, vaan se jammaili. Levyn nimikappale alkaa Wallacen svengaavalla rumpukompilla, jonka päälle Collins soittaa sexofonikuvionsa. Burrell funkkailee bassolla ja Fripp yrittää jälleen keksiä järkevää soittamista. Ja jälleen Bozz the soul man kiljahtelee riemusta ja scattaa nonsensea. Fripp onnistuu loppupuolella kaappaamaan ja särkemään jumittaneen jamin ja hengittämään siihen henkeä.
”Groonin” ensimmäiset kolme minuuttia ovat silkkaa riemua, sitten homma meinaa jälleen jämähtää jammailuksi, vaikka Collins päästeleekin aivan uskomattoman fonisuorituksen. Kuuden ja puolen minuutin jälkeen on vuorossa yhdeksän minuutin rumpusoolo, joka puolessa välissä syötetään hirvittävän korvia vihlovan kirskunnan saattelemana syntetisaattorin läpi äänimiehen runneltavaksi. Täysin sietämättömän kuuloista puuroa. Aivan lopussa päästetään vielä Fripp ujelluttamaan kitaraa. Ja siihen loppuu King Crimsonin ensimmäinen live-levy.
Earthboundin myyttisiin mittoihin kasvanut maine ei ollut mairitteleva. Sitä pidetään yleisesti ottaen järkyttävän huonona virallisena julkaisuna. King Crimsonin levy-yhtiö Yhdysvalloissa ei suostunut julkaisemaan levyä ala-arvoisen laadun vuoksi. Britanniassa se julkaistiin suoraa Island Recordsin halpismerkki HELPin alla.
Levyllä on kuitenkin faninsa, ehkäpä juuri sen rupisen äänen vuoksi. Liian kovaa kasetille äänitetty materiaali saa yhtyeen kuulostamaan häiriintyneeltä ja repeämispisteessä kamppailevalta hirviöltä. Nick Cave totesi levystä: ”The vinyl copy of the phenomenal live album Earthbound, is one of my most treasured possessions.”
Omalta kohdaltani ennustan, että kun olen nyt kuunnellut lyhyen ajan sisällä tämän levyn kolme kertaa (!), sitä tuskin enää tulen kuuntelemaan. Paitsi jos haluan demonstroida kuinka huonosti keikkataltiointeja voi tehdä.
Ladies of the Road (2000)
90-luvulla Fripp perusti King Crimson Collectors Clubin, joka julkaisi live-tallenteita. Myöhemmin osa niistä julkaistiin ”virallisina” julkaisuina ja osasta tehtiin kokoelmia. Ladies of The Road on kokoelma Islands-kokoonpanon keikoilta ajanjaksolta 1971-72.
Kahden cd:n julkaisun ensimmäinen levy näyttää yhtyeen täysin erilaisessa valossa kuin ryvettynyt Earthbound. Bändi on kovassa iskussa ja Burrell pääsee todistamaan, että hän osaa laulaa.
Levy alkaa ”Pictures of a Cityllä”, joka kiemurtelee ja murisee hienosti. Bändi soittaa äärimmäisen tiukasti yhteen. Sitten päästään ”Lettersiin”. Hyvä versio. Erityisesti väliosan improvisaatio toimii uskomattoman hienosti. Jäin kaipaamaan huudettua Impaled on nails of ice -riviä.
”Formentera Lady” on tällä julkaisulla lyhennetty versio, mutta toimii hienosti. Tämä kappale on parempi livenä kuin studiossa. ”Sailor’s Tale” on hienoa tykitystä koko yhtyeeltä.
”Cirkus” on mielenkiintoisen laahaava ja raskas. Tämä on outo versio, mutta mitä enemmän tätä kuuntelen, sitä enemmän tästä pidän.
”Groon” on vinksahtanut. Aivan yhtä outo kuin aina, mutta tällä kertaa maustettuna funkilla.
”Get Thy Bearings” on vanha Donovanin biisi, jota alkuperäinen kokoonpano menestyksekkäästi esitti. Tämä versio on noussut parhaimpien joukkoon minun kirjoissani. Se on hurjempi kuin muut kuulemani versiot. Instrumentaalinen osa on saanut aivan uuden muodon, eikä yhtye pidättele yhtään luoviessaan sävellyksen ja improvisaation lomassa. Sanoitus on lähempänä Donovanin alkuperäistä kuin Greg Laken tulkinta. Onkin ollut hieman outoa kuunnella King Crimsonin liveä, jolla Lake antaumuksella kailottaa: Lets’s all get stoned, highter and higher!
”21st Century Schizoid Man” osaa hämmästyttävällä tavalla aina yllättää. Vaikka kappale ei varsinaisesti ole muuttunut vuosien vieriessä ja kokoonpanojen vaihtuessa, silti siihen onnistutaan livenä saamaan sellaista energiaa ja tuoreutta, että se vaatii kuuntelemaan. Collins saa saksofoninsa huutamaan tulta ja tappuraa, eikä Fripp jää toiseksi kiduttaessaan kauhusta kirkuvaa kitaraansa.
Ensimmäinen levy periaatteessa loppuu tähän. Paitsi että loppuun on jätetty kuriositeetiksi 48 sekuntia pitkä pätkä ”Court of the Crimson Kingistä” sovitettuna bluesiksi! Esitys on vain leikattu poikki ensimmäisen kertosäkeen aikana. En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että bändi on kyllästynyt kappaleeseen ja pistää koko jutun pelleilyksi. Toiseksi mietin, että jos tuo piti levylle panna, olisi sen voinut sinne työntää kokonaisuudessaan, vaikka sitä tuskin moni haluaa vapaaehtoisesti kuunnella. Tuollaisena nysänä siitä jää vain huono maku ja se näyttää kauneusvirheeltä muutoin erinomaisessa live-koosteessa.
Toinen cd onkin sitten aivan toinen kalasoppa. Sille on annettu nimeksi Schizoid Men ja se on 54 minuuttia pitkä versio ”21st Century Schizoid Manista”. Tarkemmin sanottuna, se on kooste yhdestätoista Collinsin ja Frippin soolo-osiosta kappaleen keskeltä. Tauottomana, loputtomana ja kauhistuttavana vyörytyksenä. Se on aika huikea kokemus. Sitä kuunnellessa alkaa pakostakin vajota jonkinlaiseen transsiin ja ajatus leijailee jossain ajan ja paikan ulkopuolella. Tapa jolla levy loppuu luo vielä illuusion, että musiikki jatkuu jossain ikuisesti, sillä se vain katkeaa täysin ennalta-arvaamattomasti.
Myönnän, että levy on kuriositeetti, eikä sitä hirvittävän usein tule kuunneltua, mutta ainakin minulle se toimii paremmin, kuin idea antaisi ymmärtää.
Kokonaisuudessaan Ladies of the Road tekee melkoisen tempun. Se puhdistaa Islands-kokoonpanon Earthboundin tahraaman maineen täydellisesti.
Väittäisin, että minkään muun King Crimsonin kokoonpanon studioäänitysten ja live-esitysten välillä ei ole ollut näin valtavaa kuilua. Islands on ehkä King Crimsonin pehmein ja kenties feminiinisin levy (”Sailor’s Talesta” ja ”Ladies of the Roadista” huolimatta), mutta livenä tämä bändi oli jotain aivan muuta. Parhaimmillaan ihan uskomaton, huonoimmillaan uuvuttava ja välillä suorastaan naurettava, mutta tylsäksi sitä on paha mennä syyttämään.
Teksti: JARI SCHRODERUS
Muut King Crimson -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa