Jos David Bowien, varsinaiselta nimeltään David R. Jonesin urassa ainoa pysyvä seikka on ollut muutos, on se sitä ollut alkumetreiltä asti. Hänellä oli jo varhain kova vimma tulla esiintyjäksi – ei siis välttämättä muusikoksi, joskin tämä oli ensisijainen tavoite (vaikka eräässä vaiheessa hän harkitsi vakavasti buddhalaismunkiksi ryhtymistä, tiemmä). Ennen tätä ensimmäistä pitkäsoittoaan hänellä oli takanaan viisi flopannutta singleä, osa Bowien, osa Jonesin nimellä, tai osana bändiä. Musiikki oli sitä, mikä sinä hetkenä oli suosittua, amerikkalaisittain murrettua r’n’b:tä ja The Whota jäljittelevää paahtoa. Jos Bowien kaltainen nero nyt aloittaisi uraansa tässä maassa, hänelle ei tuottaisi ongelmia aloittaa imitoimalla Juha Tapiota tai Jenni Vartiaista tai kumpaakin.
Luultavasti nykypäivänä tuoreen artistin voisi olla vaikeampaa päästä levyttämään kun takana on sarja selkeitä epäonnistumisia. Mutta Bowiella oli puolellaan, paitsi hänen peräänantamattomuutensa ja lahjakkuutensa, myöskin 1960-luvun erikoinen, salliva ilmapiiri. Eikä haitaksi tainnut olla sekään että Davidin ja hänen tuolloisen managerinsa Kenneth Pittin välinen suhde ulottui puhtaan ammatillista yhteistyötä huomattavasti pidemmälle.

Pitt sai kiinnitettyä Bowien Deramille, joka oli umpivanhoillisen Decca-yhtiön ”populääri” alamerkki. Koska Bowiella ei itsellään ollut erityistä tyyliä tai musiikillista kiintopistettä, ja koska hän ei osoittanut kiinnostusta rock-machoilun suuntaan, Pitt pyrki muokkaamaan häntä eräänlaiseksi kevytpsykedeeliseksi music hall-iskelmä-viihdyttäjäksi. Siksi tai siitä huolimatta levy, jonka jokainen kappale on Bowien omaa käsialaa, ei ole erityisen fokusoitunut. Se on suoraan sanoen aika eriskummallinen tuotos.
Debyytti tuli ulos kesäkuussa 1967 – samalla viikolla kuin The Beatlesien Sgt. Pepper – ja sitä pidetään yleisesti omituisuutena Bowien diskografiassa. Artisti itse ei ole kelpuuttanut mitään siinä olevaa millekään myöhemmälle kokoelmalle. Eikä ihme, sillä tulevalta pop-messialta on tässä vaiheessa homma aika lailla hakusessa, mutta mielenkiintoisella tavalla, ainakin myöhemmän tuotannon valossa (ja todennäköisesti vain ja ainoastaan siinä).
Sanoitukset ovat vapaaseen tyyliin kirjoitettuja pieniä kertomuksia. Osa niistä kertoo hyvin omituisista hahmoista. ”Little brigadier” kertoo sotilaasta evp. jota syytetään pedofiliasta. ”She’s got medals” sotilaasta, joka onkin todellisuudessa mieheksi tekeytyvä nainen. Mahdollisesti näiden inspiraatio on ollut Pink Floydin ”Arnold Layne”, jonka transvestiitti-teema on Bowiella väännetty eksplisiittisen ronskiin suuntaan. Ainakin Syd Barrett-tyylisen lapsenomaisen fantasian tuntu on voimakas LP:n taustalla. Mutta voimakkaampana hallitsee ulkopuolisuuden, vieraantuneisuuden tuntu, kiinnostus friikkeyteen.
”Join the gang” edustaa sekin eräänlaista ulkopuolisuuden teemaa, pyrkien olemaan ”ironista” mod/beatnik-scenen laumasieluisuuden kritiikkiä. ”There is a happy land” kertoo näennäisesti lapsista jotka puuhaavat omia pikku juttujaan piittaamatta aikuisista, mutta saattaa ollakin kuvaus hippien eskapismista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä, ja jos näin on, voidaan puhua profeetallisista aavistuksista:
”Tony climbed a tree and fell, trying hard to touch the sky/Tommy lit a fire one day, nearly burned the field away”
(Bowie palvoi muuten Frank Zappaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa.)
Musiikillisesti Bowien tulevasta avantgardisuudesta kielivät lähinnä ajoittain pulpahtavat omalaatuiset sointuvaihdokset. Mutta ”We are hungry men”:issä orastavat jo selvästi myöhemmiltä ajoilta tutut teemat: laulu kertoo liikakansoituksen aikaansaamasta globaalista kriisistä ja aika lailla fasistisen oloisesta pelastajafiguurista joka pakottaa ihmiset noudattamaan säätämiään rautaisia lakeja
henkiinjäämisensä eteen.
Sokerina pohjalla on levyn päättävä, kertakaikkisen ällistyttävä, ”Please Mr. Gravedigger”, jonka kertoja suunnittelee tappavansa haudankaivajan heti kun tämä on kuopannut lapsen jonka samainen kertoja on murhannut. Laulun säestys koostuu pelkästään ukkosta, tuulta ja sadetta ym. jäljittelevistä efekteistä. Ja silti tunnelma on oudon kepeähkö.
Edeltäjiensä tavoin levy menestyi erittäin heikosti.
Vastaa