15. marraskuuta 1968 Robert Fripp ja Michael Giles istuivat keittiössä ja suunnittelivat uutta ryhmää. Miesten aikaisempi yhtye, kuivaa brittiläistä huumoria viljellyt Giles, Giles and Fripp ei saanut keikkoja ja bändin levy The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp oli myynyt maailmanlaajuisesti noin 600 kappaletta. Oli aika tehdä jotain uutta.
Uuden kokoonpanon muodostivat lopulta Frippin ja Gilesin lisäksi Ian McDonald, Greg Lake ja Peter Sinfield. Sinfield toimi yhtyeen ääni- ja valomiehenä, sanoittajana ja ideoijana. Lisäksi hän antoi bändille nimen, joka viittaa paholaiseen. Miltonin Kadotettu paratiisi-teoksessa kerrotaan Beelzebubista, toiseksimahtavimmasta helvettiin karkoitetusta enkelistä. Fripp väittää, että nimi on englanninnos arabiankielestä: B’il Sabab, mies jolla on pyrkimys. Yleisemmin sanan etymologiana tunnetaan hebrealainen halventava nimitys kärpästen herra. Oli miten oli, Sinfield keksi Beelzebubin sysnonyymiksi Karmiininpunaisen Kuninkaan.
Ensimmäiset harjoitukset yhtye piti 13. tammikuuta 1969 ja pian sana uudesta bändistä alkoi levitä. Alkuperäinen kokoonpano keikkaili melko tiiviisti ensimmäisen vuotensa aikana. Keikkoja kerty n. 80 kappaletta ja ryhmän maine kasvoi.
King Crimsonin debyytin äänitettiin kesä-elokuussa Ian McDonaldin mukaan yhdessätoista päivässä ja nuo päivät sisälsivät äänityksen lisäksi miksauksen. Levy julkaistiin lokakuussa.
21st Century Schizoid Man
including Mirrors
Levy alkaa oudolla huminalla ja suhinalla, jonka Ian McDondald äänitti pilliurulla. Aavemainen suhina saa helposti pahaa-aavistamattoman (tai sitä aavistavan, kuka tietää) kuuntelijan kääntämään äänenvoimakkuutta suuremmalle ja lentämään perseelleen, kun kappale alkaa.
Greg Laken kynäilemä alkuriffi iskee raskaana ja raakana korville. Rakkauden kesä ja hippiliike on totisesti historiaa. Vietnamin sota, kylmä sota ja kommunismin pelko: Vainoharhan myrkyllinen ovi oli avattu. Laken säröille ajettu ääni sylkee vähäiset, rujot sanat totuutena; tähän on tultu ja tähän ollaan menossa.
Tuntuu hämmästyttävältä, että kappale on niinkin tavanomaisissa tahtilajeissa kuin 4/4 ja 6/8, varsinkin kun kuuntelee Gilesin rumpujen soittoa. Jazz-vaikutteet kuuluvat selkeästi. Hänen soittonsa on kaikkea muuta kuin tavanomaista.
Musiikki melkein seisahtuu, kunnes alkaa kiihtyä ja syöksyy sillalta päätähuimaavaan ”Mirrors”-osioon. Turboahdettu jazz-revitys on muistuttanut minusta aina hieman Mission: Impossible-sarjan tunnaria. Yhtye toimii kuin hyvin öljytty kone. On uskomatonta, että bändi soitti kappaleen studiossa yhtenä ottona, johon sitten jälkiäänitettiin laulu, saksofonisoolo(t) ja kitarasoolo. Ja minkälaiset soolot! Frippin pidätetyt nuotit ujeltavat tuskaa, McDonaldin tuplattu saksofoni kirkuu kuin mielipuoli.
Kaiken kaaoksen keskeltä bändi löytää tiensä todella tiukkaan ja vaikeaan unisonoon, jonka soittavat niin tarkasti, ettei kenellekään jää epäselvyyttä soittajien taidoista. Unisonon jälkeen palataan hetkeksi Mahdottoman tehtävän pariin, josta palataan alun raskaaseen riffiin. Lake laulaa vielä yhden säkeistön ja loppuun luodaan vapaamuotoinen kaaos, ja koska King Crimson ei halunnut jättää mitään epäselväksi, se loi kaaokseen kappaleen loppuun kahteen kertaan.
Aikamoinen aloitus bändin levytysuralle!
Yhden Greg Laken haastattelun mukaan kappale oli viimeinen, joka levylle äänitettiin. Jossain vaiheessa he tajusivat, ettei heillä ollut vielä edes aavistusta minkälainen kansi levyyn tulisi. Sinfield kertoi tuntevansa kaverin nimeltä Barry Godber. Kesken ”Schizoid Man”-kappaleen äänitysten, Sinfield toi Godberin tapaamaan yhtyettä ja hänellä oli mukanaan taulu. Kun hän näytti taulun yhtyeelle, kaikki olivat samaa mieltä: Godber oli maalannut Skitsoidimiehen, vaikka hän ei ollut voinut kappaletta vielä edes kuulla.
Tarina on siltä osin hölynpölyä, että King Crimson soitti kappaletta keikoilla ennen levytystä. Lisäksi Sinfield sanoi toisessa yhteydessä soittaneensa Godberille pari äänitettyä kappaletta, jotta hän saisi tuntumaa bändin soittoon.
I Talk to the Wind
Giles, Giles and Frippin ja King Crimsonin välisessä siirtymävaiheessa bändin laulajana toimi hetken Judy Dyble, Fairport Conventionin entinen laulaja. Dyblen ja Sinfieldin bändiin toi Gilesien ja Frippin palkkaama McDonald. ”I Talk to the Wind” oli yksi ensimmäisistä kappaleista, jota he alkoivat työstää. Yhtye äänitti ainakin kaksi demoversiota kappaleesta ennen Dyblen ja basistilaulaja Peter Gilesin eroamista bändistä. Demot olivat selkeästi pirteämpiä ja folkimpia kuin King Crimsonin levytys.
Levyn aloitusbiisin päällekarkauksen jälkeen kuulijaa hemmotellaan hetken rauhalla. McDonaldin ja Sinfieldin yhteistyönä syntyi balladi, jonka herkkyys ja feminiinisyys on täydellinen vastakohta ”Schizoid Manin” brutaalille maskuliinisuudelle.
King Crimson ei ole koskaan mennyt sieltä, missä aita on matalin. Kaikessa hempeydesään ”I Talk to the Windin” sovitus on melko monimutkainen. McDonaldin huilu on tämä kappaleen sydän. Giles pidättäytyy kappaleen alussa soittamaan yksittäisiä kilahduksia, jotka kuulostavat harvakseltaan putoavilta sadepisaroilta. Fripp soittaa hyvin hillitysti omat ornamenttiset fraasinsa.
Greg Laken ja Ian McDonaldin laulu säkeistössä on hyvin haastava, koska stemma on sävelletty niin lähelle päämelodiaa, että niitä on hankala edes erottaa toisistaan. McDonald on sovittamisen ja harmonian mestari.
Kappaleen sanoituksesta minulle tulee aina mieleen, että tämä on jäähyväislaulu hippiaatteelle. Koko touhu on osoittautunut päämäärättömäksi haahuiluksi ja tuuleen huhuiluksi.
Tämän kappaleen aikana pitäisi viimeistään kuulijan oivaltaa, että bändin luomisvoiman takana 1969 oli Ian McDonald. Koko sovitus on rakennettu hänen puhaltimiensa varaan.
Epitaph
including March for no Reason and Tomorrow and Tomorrow
She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
— To-morrow, and to-morrow, and to-morrow,
Creeps in this petty pace from day to day,
To the last syllable of recorded time;
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life’s but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury
Signifying nothing.
— Macbeth (Act 5, Scene 5, lines 17-28)
”Epitaph” sai alkunsa Peter Sinfieldin kirjoittamana runona, johon bändi kollektiivisesti sävelsi musiikin. Runoon ei tehty muutoksia, mutta Lake lisäsi rivit ”But I fear, tomorrow I’ll be crying”.
Patarumpuvyörtyksellä alkava sävellys maalaa lohduttoman kuvan ydintuhon pelossa elävästä maailmasta. Mellotron ja laulu hallitsevat tätä sävellystä. Lake ei tainnut koskaan ylittää tämän kappaleen laulusuoritusta.
Viipyilevä ja pelkistetty instrumentaaliosa on painostavuudessaan hyvin eeppinen. Itseasiassa koko sävellys on eeppinen, pitkälti monikerroksisen Mellotronseinän majesteettisuuden vuoksi.
Kappaleen lopun King Crimson toisti studiossa muutamaa vuotta myöhemmin hyvin samankaltaisena, mutta siitä joskus toiste..
Moonchild
including The Dream and The Illusion
Koskettavan kaunis laulettu uniosa luo aavemaisen kuun valaiseman puutarhan kukkineen, puroineen, aurinkokelloineen ja kimmeltävine hämähäkinseitteineen. Oletin pitkään, että laulu sai nimensä Aleister Crowleyn samannimisestä kirjasta, mutta ilmeisesti kyseessä on yksi nimitys ravun horoskooppimerkille. Sinfield kirjoitti tekstin vaimostaan, mikä tarkoittanee, että laulun lopussa mainittu Sunchild on Peter itse. Sanat itsessään kuvailevat kuunvalon liikettä ja välkettä puutarhassa.
Sitten alkaakin illuusio. On kiistämätön tosiasia, että King Crimsonilla ei ollut omia sävellyksiä riittävästi levyn täyttämiseen. Siinä, missä materiaalin vähyys oli antanut Ian McDonaldille ja muille tilaa kasvattaa muita kappaleita eeppisiin mittoihinsa, ”Moonchild” pysähtyy kummalliseen näpertelyyn. Minun on helppo uskoa, että tunnelma on saattanut olla maaginen studiossa, mutta valitettavasti magiaa on harvemmin onnistuneesti tallennettu nauhalle. Hiljaisuudella pelaaminen äänitteillä on äärimmäisen hankalaa, koska hiljaisuus levyllä on yleensä tylsää.
Mielenkiintoinen seikka on se, että Fripp soittaa pätkän Oklahoma!-musikaalista improvisaation aikana. Kun Fripp ja Willson tekivät uudelleenmiksausta 40-vuotisjuhlajulkaisuun, tuo pätkä editoitiin pois. Kappale lyheni kokonaisuudessaan reippaat kaksi minuuttia. Lyhentämätön kappale on levyllä kuitenkin bonusraitana.
Kaikesta huolimatta improvisaatiolla on yksi merkittävä positiivinen vaikutus. Se painuu taustamusiikiksi ja vaivuttaa kuulijan lähes uneen. Siksi levyn päätöskappaleen alku tulee melkoisena järkytyksenä.
Court of the Crimson King
including The Return of the Fire Witch and The Dance of the Puppets
Majesteettisuus palaa kuvioihin Gilesin rumpujen saattelemana. Mellotron on jälleen hallitseva voima, mutta McDonaldin instrumentaatio on valtavan rikas sähköcembaloineen, pilliurkuineen, huiluineen ja pianoineen.
Peter Sinfield toi bändille säveltämänsä kappaleen, josta jäi jäljelle vain sanat. Alkuperäinen sävellys oli ollut kolmen soinnun huono dylanmainen folklaulu. McDonald sävelsi sanoihin uuden musiikin.
Jostain syystä sekä sävellys että sanat ovat aina tuoneet mieleeni Hieronymus Boschin visiot helvetistä. Musiikki on uhkaavaa, lohdutonta ja sydäntä raastavan surullista. Kappaleessa toistetaan ”Schizoid Manin” temppu, valeloppu.
King Crimsonin debyyttilevy on maineensa ja kunniansa ansainnut. Se on eittämättä mestariteos. Vaikka King Crimson oli alusta lähtien Frippin periksiantamattomuuden ja tinkimättömyyden eteenpäin ajama ja kauhistuttavan voiman omaava entiteetti, In the Court of the Crimson Kingin suurin sankari on Ian McDonald, jonka taidot säveltäjänä, sovittajana ja muusikkona mahdollistivat tämän klassikon synnyn.
Teksti: JARI SCHRODERUS
(Toisen näkemyksen levystä voi lukea täältä.)
Keskustele levystä Facebook-ryhmässä.
Pienemmät Purot 