Vuonna 1972 proge oli jo aika hyvin parrasvaloihin vakiintunut tyylisuuntaus. Iso osa genren suurimmista klassikoista oli jo levytetty, alkuperäiskokoonpanot pirstoutuivat, ja King Crimson oli jo ehtinyt kokonaan hajotakin monta kertaa. Toisaalla esimerkiksi Van Morrisonin bändistä tunnetulla kosketinsoittaja Peter Bardensilla vahvistunut The Brew -niminen bluestrio oli edellisvuoden lopulla esittänyt ensimmäiset keikkansa uudella nimellä Camel, ja valmistautui debyyttilevynsä nauhoituksiin. Ydintrion, kitaristi Andrew Latimer, basisti Doug Ferguson ja vasta 17-vuotias rumpali Andy Ward, ensimmäinen levytyskokemus lauluntekijä Philip Goodhand-Taitin taustabändinä oli ollut kuuroille korville kaikunut lässähdys, mutta Bardensilla kokemusta oli enemmänkin.
Varhaisilla keikoilla bändi soittikin bravuurinaan Peter Bardens -sävellystä ”Homage to the God of Light”, joka jameineen saattoi kestää parikinkymmentä minuuttia. Omatkin sävellykset alkoivat suunnata pois bluussista kohti eeppisempiä kuvioita, ja jo vuonna ’72 soitettiin sellaisia teoksia, kuin ”The White Rider” ja ”Lady Fantasy.” Vuonna 1992 julkaistu On the Road 1972 -livealbumi esitteleekin bändin, joka suvereenisti taiteilee vasta kakkoslevylle päätyneitä pläjäyksiä, joista molemmat muistetaan tänä päivänä koko uran huippuhetkinä. Niiden kahden lisäksi kuullaan vartin versio ”God of Lightistä” ja tulevan debyyttilevyn rivi-instrumentaali ”Six Ate”.
Helmi-maaliskuun taitteessa seuraavana vuonna julkaistiin sitten bändin omaa nimeä kantanut, puoli vuotta aiemmin nauhoitettu ensilevytys. Hyvin pitkiä biisejä livenä tahkonnut bändi pisti studiossa jarrun päälle ja keskittyi kompaktimpaan ilmaisuun; pisimmät raidat yltävät hädin tuskin kuuteen ja puoleen minuuttiin. ”Slow Yourself Down” starttaa rivakalla mutta hillityllä poljennolla, aivan kuin bändin tekisi mieli karauttaa heti lentoon, mutta malttavat vielä vähän hidastella. Oma ohjeistus unohtuu kuitenkin kesken biisin ja porukka karauttaa kunnon liitoon sanattoman laulun siivittämänä. Biisi paaluttaa aika hyvin Camelin perusainekset: kevytkätinen tarkka rumpalointi, tiukka melodinen bassottelu ja kaksi tyylitajuista liidisoittajaa. Ja väritön taustalle häivytetty laulu. Kukaan kun ei itseään kovin hyväksi laulajaksi tuntenut, eikä kesken levysessioiden järjestetyt koelaulut tuottaneet tulosta, niin kaikkien Wardia lukuun ottamatta piti jakaa taakka.
”Mystic Queenin” harras palvontameno hidastaa tempoa muutamankin pykälän ja esittelee toden teolla Camelin upeaa melodisuutta. Myöhemmillä levyillä hyvinkin instrumentaalipainotteiseksi menevä meininki nostaa päätään ensi kertaa kolmannen raidan kohdalla, ”Six Ate” on miellyttävistä melodioistaan huolimatta vähän tasapaksua perusmeininkiä, kuten on myös sitä seuraava rivakka Separation, joka ikävästi feidataan kesken kitarasoolon. Vinyylin kakkospuoli nostaa tasoa taas roimasti, ja ”Never Let Go” onkin ehkä Camelin ikonisin anthem ja debyytin ainoa jokseenkin vakipaikan bändin settilistoissa pitänyt biisi. Tämä teos julkaistiin myös singlenä, mutta formaattileikkurin uhriksi joutui Bardensin tyylikästä huilusoundisooloilua uhkunut instrumentaaliosa. Opethin ”Benightediin” myöhemmin lainattu näppäilyintro sentään säästyi. Ykköspuolen kaksi viimeistä vähän mitättömämpää biisiä saavat seuraa ”Curiositysta”, joka on kuitenkin suosikkini tästä kolmikosta anteeksipyytelevän hiljaisine lauluineen ja siihen verrattuna paikoin yllättävänkin särmikkäine kitarasooloineen. Toinen instrumentaali ”Arubaluba” päättää levyn yllättävänkin kaahailevan rokkaavasti, ja on levyn instrubiiseistä se huomattavasti mieleenpainuvampi ja parempi.
MCA:n julkaisema levy hurahti ostavan yleisön ohi niin vaivihkaa, että yhtiö päätti jättää käyttämättä optionsa toisen levyn julkaisemisesta, mikä voi jälkikäteen olla hivenen harmittanut. Menestymättömyys on sinänsä aika ymmärrettävää, että Camel on ensilevyllään aika vaatimaton ja hyvätapainen verrattuna vuoden muihin listakiipijöihin: Tales from Topographic Oceans, Brain Salad Surgery, Selling England by the Pound ja A Passion Play operoivat aika monta askelta korkeammalla pompöösiuslevelillä. Häpeämätön paisutus myi, ja Camel ei lähtenyt siihen leikkiin mukaan, kuten ei oikeastaan koskaan myöhemminkään.
Sessioista ei ole paljon puhuttu missään näkemissäni haastatteluissa, ja onkin mielenkiintoista pohtia, miksi bändi päätti jättää kaksi valmista mestariteosta pois levyltä. Ehkä tuohon aikaan meininki ei ollut niin tulos tai ulos, että uskallettiin lähestyä debyyttilevyä tietynlaisena kehityksen alkupisteenä, eikä alkuvuosien best ofina, kuten usein on tapana. MCA ei nyt sattumalta sitten ollut samaa mieltä kehitysvisioista, ja niin kakkoslevy Mirage jäikin Deccan hommiksi. Toisaalta olisi hauska ajatella, että ”The White Rider” ja ”Lady Fantasy” korvaisivat ”Six Aten”, ”Separationin” ja ”Curiosityn” ja näin käsillä olisi legendaarinen huippudebyytti, mutta tällä lopullisella kattauksella jättipottiin osuttiin vasta toisella yrittämällä. Siitä lisää seuraavassa episodissa.
Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN
Camel -sarjan muut osat löydä täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa