Viikon Teos 87: Timo Lassy & Jukka Eskola – Nordic Stew (2024)

Parhaimmillaan jazz-musiikki kommunikoi myhäilevää riemua paremmin kuin mikään muu musiikinlaji. Ei niin, ettäkö jazzin ilmaisu rajoittuisi tähän, mutta harva muu musiikinlaji saa sormet napsumaan ja toisen suupielen nousemaan vinoon hymyyn samalla tavoin kuin jazz. Onkin aika mielenkiintoista miten joihinkin jazz-levyihin tallentuu tunneilmasto, joka välittyy kuulijalle välittömästi. 60-luvun Blue Note -klassikot nousivat myyntilistojen kärkeen ja singlet nousivat USAssa valtakunnallisiksi hiteiksi levyautomaateissa ja radiosoitossa siksi, että ne nostivat kuulijan arjen jyystöstä ja saivat puot ylös penkistä. Tätä efektiä ei selitetä pelkästään terävällä sävellyskynällä, asiantuntevalla soitolla ja autenttisilla tuotantoarvoilla; nämä ovat välttämätön, muttei riittävä edellytys. Tarvitaan ripaus tuuria tai taikaa, mitä se nyt sitten onkaan. Timo Lassyn ja Jukka Eskolan Nordic Stew on saanut lentävän lähdön. Sitä on suitsuttanut ainakin kotimainen lehdistö ja Suomen keikat on myyty loppuun. En ihmettele, sillä molemmat parivaljakon jäsenet ovat oman lajinsa johtavia pelimanneja, ja levyssä aistii sen jonkin läsnäolon.

Nordic Stew:n idea on sinänsä yksinkertainen: Eskola ja Lassy matkustivat jazzin alkukotiin, New Orleans -soundin lähteille torvineen ja sävellyksineen ja levyttivät paikallisten soittajien kanssa. Musiikillinen fuusio on siinä mielessä aukoton, ettei mitään voimakkaita vastakohtia jää havaittavaksi; minusta kuulostaa vähän siltä, että Eskolan kirkkaaseen ja selkeään trumpettisoundiin olisi päässyt hiipimään aavistus Satchmon leveää virnistystä.

Ehkä pohjoismaisuus välittyy jonkinlaisena analyyttisyytena joka kuplii hyväntuulisten sävellysten pinnan alla jonkinlaisena progemaisuutena, tiedä häntä. Avauskappale ”The Duke of Bayou” alkaa kolmen torven kontrapunktilla jossa mukaan liittyy kaupungin jazz-dynastian vesan Delfeayo Marsalisin vetopasuuna. Kolmen torven, alun perin improvisoitu kontrapunkti (jossa yleensä trumpetin ja pasuunan kaverina nypläsi keskirekisterin saksofonin sijaan ylärekisterin klarinetti) on tietysti keskeinen osa New Orleans -soundia. Toisaalta kuulen tässä kappaleessa häivähdyksen Jukka Perkon Hurmio -orkesterin malankoliasta, joka ehkä vie salakavalasti korvaa lyhyemmän kasvukauden ja kivisempien peltojen tunneskaalaa. Toisaalta kun basso loistaa poissaolollaan ja alarekisterissä vamppaa tuuba, ei kovin kylmä pääse tulemaan. Joudun tosin toteamaan, etten kyllä erottaisi tuubaa sousafonista vaikka pissaisin kumman tahansa päälle, joten sousafonin osallisuus levyn krediiteissä voi tarkoittaa, että puukorvainen kuulija antaa tuubistille kaiken kunnian jättämättä sousafonistille murustakaan; levyn esittelytekstissä kerrotaan, että kyseessä on ”paikallisen sousafunkin mestari Kirk Joseph(sousafoni), jonkalaisia soittajia Elvis Costello on sanonut olevan yksi miljoonassa.”

Lempikappaleeni levyllä on kakkosraita ”King Cake”, jossa seiskaan soittava tuuba nostaa välittömästä virneen vanhan progemiehen naamalle. Palaan yläasteiän alkuvuosiin, kun Kalle Kalima opetti nuoren miehen laskemaan seiskaan kun harjoittelimme Rushin ”Spirit of Radiota”. Eskola, Lassy ja Marsalis soittavat napakat soolot, ja Eskola piilottaa jazz-meemin soolonsa sekaan vilauttamalla internet-ilmiöksi nousseen ”the lickin” soolonsa alkuun. Mukaan hiipii sähköpiano.

Lue myös: Mary Halvorson – Amaryllis (2022)

Tuuba jää pois kolmannella raidalla, ”Long Walk” -balladilla, ja palaa vielä myhäilemään New Orleans -soundia luotaavalla neljännessä ”Sweet Holler” -rallissa. Viides ”Cross-Atlantic Connection” menee viiteen, ja rhodesin, sähköbasson ja perkussioiden hallitsema soundi tuo mieleen groovemmat 70-luvun fuusioklassikot. Seuraavat kolme ”At Leroy’s, ”E and Two M’s” ja ”Return of the Andania” tuovat puolestaan minulle selkeimmin mieleen aiemmin mainitut 60-luvun Blue Note -klassikot kun kolme torvea muodostavat kontrapunktin sijaan homofonisen sektion. Keskimmäisen B-osassa on häivähdys fennoskandialaista, kuulaampaa melankoliaa. Andania puolestaan oli laiva, jonka mukana amerikansuomalaiset muusikot toivat jo 1920-luvulla jazzin Suomeen.

Kaksi viimeistä raitaa, ”Samba De Zola” ja ”Sangsom” jättävät viileämmät tuulahdukset taakseen. ”Samba De Zolan” kokosävelharmonia tuo mieleen Monkin, ja jättää varsinkin Eskolan sooloon maukkaan kulmikkaan tunnelman. Lassy puolestaan intoutuu puhaltelemaan breckermäisellä kiivaudella. Sangsom puolestaan kyntää jälleen bluesahtavan Blue Note -session soundia, hiukan horacesilvermäisessä valossa.

Toivottavasti Lassy ja Eskola ovat ylpeitä aikaansaannoksestaan. Maagisia jazz-levyjä ei ole kuitenkaan niin kovin montaa, ja herrojen oma taloudellinen panostus on kyllä nyt minusta tuottanut taiteellisesti yhtenäisen ja kypsän kiinnostavan kokonaisuuden, joka groovaa kuin hirvi. Toivottavasti kansainvälinen jazz-media myös herää kuulemaan Nordic Stew:n ilosanomaa.