Viikon Teos 85: Gary Burton – Like Minds (1998)

Vibrafonistien ja kitaristien välinen kumppanuus jaksaa mietityttää. Molempien soittimien sustain ja dynaaminen skaala on vaatimaton, ja niiden luulisi törmäilevän jatkuvasti toisiinsa, varsinkin kun kummatkin ovat moniäänisiä harmoniasoittimia. Tästä huolimatta jazzin historia tuntee useita merkittäviä kitaristien ja vibistien yhteenliittymiä. Sähkökitaran pioneeri Charlie Christian tuli tunnetuksi Benny Goodmanin sekstetistä, jossa soitti vibrafonin pioneeri Lionel Hampton. Hampton puolestaan maineensa kasvettua toimi Wes Montgomeryn ammatillisena kummisetänä. Gary Burton kuitenkin on omassa luokassaan kasvatettuaan kokonaisen osajoukon modernin jazzin etulinjan kitaristeista; Burtonin kokoonpanoissa saivat uralleen eväät Pat Metheny, Mick Goodrick ja Julian Lage, ja Berkleen konservatorion professorina Burtonilla oli myös merkittävä vaikutus John Scofieldin uran alkumetreillä. Vuoden 1998 jazz-Grammyn napanneella Like Minds -levyllä oppipojasta on tullut mestari ja tasavertainen kumppani. Pat Metheny palaa studioon Burtonin kanssa ja tuo mukanaan neljä kymmenestä levyn sävellyksestä.

Toinen minua kovasti kummastuttanut asia on Burtonin ja Chick Corean paljon suosiota haalinut duotuotanto. Pianon pitäisi toimia kitaraa vieläkin huonommin vibrafonin kaverina, sillä molemmat ovat harmonisesti laaja-alaisia lyömäsoittimia ja pianon laajemman dynaamisen skaalan luulisi jyräävän vibrafonin alleen. Tästä huolimatta Corean kanssa 1973 julkaistu Crystal Silence taitaa olla Burtonin suosituin levy. Like Minds -levy tuo Methenyn ja Chick Corean ensimmäistä kertaa samaan yhtyeeseen, ja Chick tuo mukanaan kaksi sävellystä: moderniksi jazz-standardiksi nousseen ”Windowsin” ja modernilla tavalla utuisen ”Futures”-balladin. Yhtyeen täydentää unelmarytmisektio, jota Methenykin käytti yhden merkittävimmän triokokoonpanonsa perustana. Dave Holland on ollut vuosikymmenet ehkä maailman tärkein jazz-basisti, ja Charlie Parkerista lähtien melkein kaikkien jazz-legendojen kanssa soittanut rumpali Roy Haynes (joka tiettävästi esiintyy edelleen 98-vuotiaana) ottaa vanhemman valtiomiehen roolin.

Lue myös: Levyarvio: Mary Halvorson – Amaryllis (2022)

Ostettuani CD:n julkaisuvuonna Asematunnelin Anttilasta, Like Minds on kavunnut suosikkijazz-levyjeni joukkoon, ja olen iloinen voidessani esitellä sen tällä palstalla. Päällisen puolin levy kuulostaa tyylikkäältä modernilta jazzilta. Säveltäjinä Metheny, Corea ja Burton taitavat melodiset koukut, mutta harmoniat olisivat vähäisimmille improvisoijille upottavaa umpihankea. Avausraita, Methenyn kirjoittama ”Question and Answer” aukeaa leppoisasti sykkivänä D-mollibluesina, mutta kummallinen B-osan tynkä kiertää hetkessä läpi aika monta sävellajia ja palaa alkuun ennen kuin kokemattomampi edes tajuaa että jotain kummallista tapahtui välissä. Metheny käyttää samanlaista jippoa esimerkiksi hienossa ”Song for Bilbao” -rallissaan. Toinen Methenyn sävellys, ”Elucidation” puolestaan ei edes teeskentele helppoa vaan sukeltaa heti ensimmäisessä tahdissaan John Coltranen ”Giant Steps” -modulaatiolla essästä h:n ja kiertää läpi hurjan joukon sävellajeja (jazz-poliisioppilaat voivat käydä kurkistamassa sointulappua täällä).

Like Mindsissa kaikkein viehättävintä on mestarillisen soiton helppous. Vaativista harmonioista huolimatta improvisoijat fraseeraavat loogisesti ja melodisesti. Lisäksi jostain syystä levyn nimen viestimä ”hengenheimolaisuus” on aistittavissa; kuulee, että muusikot oikeasti nauttivat toistensa soitosta, eikä kenenkään tarvitse yhtään briljeerata. Ehkä kuitenkin kaikkein eniten kitaran, vibrafonin ja pianon kuulas yhdistelmä on se levyn kaikkein hienoin juttu, varsinkin kun sävellykset ovat näin syvällisen lyyrisiä.