Viikon Teos 77: Paul Simon – The Rhythm of the Saints (1990)

”A family of musicians took shelter for the night
In the little harbor church of St. Cecilia
Two guitars, bata, bass drum and tambourine
Rose of Jericho and Bougainvillea

This is a lonely life
Sorrows everywhere you turn
And that’s worth something
When you think about it
That’s worth some money”

– The Coast

Kauan sitten, 90-luvun alussa CD-levy oli vielä tuore keksintö. Minullakaan ei ollut omaa CD-soitinta, eikä rahaa ostaa levyjä. Vanhemman vinyylijulkaisut sai uusina neljälläkymmenellä markalla, uudemmat kuudella kympillä. CD:stä sai pulittaa satasen, ja kannetkin olivat mitä lie rääpäleitä. Mutta kyllä niissä oli makea soundi! Kävin usein koulun jälkeen kuuntelemassa Stoan kulttuurikeskuksessa CD-levyjä, ja huomasin usein kallistuvani silloin vielä pääosin kuuntelemani metallin sijaan monipuolisemmalta soundaaviin levyihin: Stingiin, Peter Gabrieliin ja jopa Bachin ”Matteus Passioon”. Eräs tämän aikakauden löytöjäni oli Paul Simonin, silloin vielä uudenkarhea The Rhythm of the Saints, jonka monipuolinen, perkussioiden ja helisevien kielisoittimien varaan rakentuva soundimaailma kammitsoi nuorta miestä, vaikken heavy-miehenä pop-musiikista oikein saanutkaan tykätä. Tavallaan tämä oli vähän pöhköä, olinhan tuolloin maailman suurin Rush-fani. Geddy Lee ja Neil Peart olivat syvästi vaikuttuneet Paul Simonin laulunkirjoitustaidosta (Counterparts-levyltä löytyvä mainio ”Cold Fire” on hyvä esimerkki Simonin kelluvasta laulutyylistä ja rönsyilevästä runoilijan kynästä).

The Rhythm of the Saints jatkaa massiivisen suosion saavuttaneen Gracelandin polyrytmisellä linjalla. Jos jälkimmäisen rytmiikka ulottuu Afrikkaan, Saintsin juuret seuraavat afrikkalaisia orjia Brasiliaan (”Proof”-kappaleessa on voimakkaan afrikkalainen klangi). Simonin soolouran vahvuus on minusta ollut surumielisen lyyrisen äänen ja melodiikan yhdistäminen lumoaviin rytmeihin. Maailman groovaavimman kappaleen kruunusta kilpailee tällä levyllä moni kappale, mutta luultavasti ne häviävät vanhemmalle ”Late in the Evening”-rallille, jolla rumpali Steve Gadd tavoittaa tuonpuoleiseen kuin Ukko-Bach ja Messiaenin linnunlaulu ikään. Tällä levyllä ei ehkä vastaavaa kiistattomaksi klassikoksi nousevaa huippuhetkeä kuulla, mutta materiaali on kautta linjan loistavaa. Näitä sydäntäsärkevän lyriikan ja ahterin penkin nostavan grooven hetkiä on levy täynnä, mutta noin esimerkiksi kun Simon tunnelmoi:

”There may come a time
When I will lose you
Lose you as I lose my light
Days falling backward into velvet night
The open palm of desire
Wants everything
It wants everything”

kyynel nousee silmään samalla kun jalka vispaa musiikin tahtiin. Vain Peter Gabriel kykenee tuntemistani pop-artisteista vastaavanlaiseen, kokonaan sielun puhdistavaan elämykseen.

Näin Simonin viimeisen kiertueen keikalla Montréalin Place des Arts -kulttuurikeskuksessa, ja sain samalla nähtyä yhden harvoista vielä näkemättä jääneistä, nähtävissä olevista artisteista. Yhtyeen virtuositeetti oli aika tyrmäävää. Gaddin osuudet rennosti soittanut rumpali (josta en ollut koskaan kuullutkaan), nappasi välillä trumpetin ja seuraavaksi sähkökitaran. No problem, sir.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel: s/t (1980)

Levyn teemana on uskonnollisuus ja ritualistiikka. Orjien uskonnot käyvät vuoropuhelua katolisen valloittajauskonnon kanssa ja syntyvissä rituaaleissa soivat rummut. ”Spirit Voices” -kappale kertoo psykoaktiivisesta rituaalista, jossa Simon, huumaavaa yrttijuomaa juotuaan keskustelee luonnonhenkien kanssa.

”My hands are numb
My feet were lead
I drank a cup of herbal brew
The sweetness in the air
Combined with the lightness in my head
And I heard the jungle breathing in the bamboo.”

Kapitalistinen hyvinvointi rakennettiin orjakaupan varaan. Tavallaan on irvokasta, että orjiksi vietyjen afrikkalaisten kulttuuri approprioitiin amerikkalaisen populaarikulttuurin pohjaksi. Dave Brubeck pantiin Time-lehden kanteen ennen Dukea, Birdia, Milesia ja Monkia. Ehkä kuitenkin se, että blues kehittyi koko maailman ymmärtämäksi musiikin yleiskieleksi, auttaa meitä arvostamaan afrikkalaisen kulttuurin syvyyttä ja muistamaan orjakaupan perinnön. Simon, joka hätkäytti rikkomalla kauppasaarron ja tekemään apartheidin sorrossa elävien eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa Gracelandin jatkaa samalla, tutkivan antropologisella linjalla ja luo oman kunnianosoituksensa Brasilian kulttuuriperinteelle.

The Rhythm of the Saintsin samanaikainen surumielisyyden ja valloittavan rytmiikan yhdistelmä tavoittaa jotain olennaista kolonialismin ja orjuuden historiasta: valloittajien tuottaman kärsimyksen ja kärsimyksen kohdanneiden kulttuuripiirien elämäniloisen resilienssin.