Kahdeksankymmenluvulla proge oli monen mielestä kuollut, tai ainakin vajonnut jonkinlaiseen museovaiheeseen. Musiikillisesti kunnianhimoiset artistit lähtivät etsimään kanavia pop-musiikista. En viittaa nyt Genesiksen tai Yesin kaltaisten progedinosaurusten seikkailuihin kolmen soinnun biisien parissa, vaan uuteen sukupolveen musiikin tekijöitä. Talk Talk, Level 42 tai Tears for Fears haastoivat kukin pop-musiikkia sisältä päin. 80-luku esitetään populaarihistoriassa jonkinlaisena kyynisenä syntetisaattorierämaana, mutta monessa mielessä se oli yhtä innovatiivinen vuosikymmen pop-musiikissa kuin aikaisemmat.
Nik Kershaw julkaisi kaksi ensimmäistä studiolevyään vuonna 1984. Toinen studiolevy The Riddle tasapainoilee esikoislevy Human Racingin tavoin tarttuvien, miltei lastenlaulumaisten melodiakulkujen ja hyvin kunnianhimoisten harmonisten rakennelmien välillä. Toisella raidalla ”Know How”:lla ensimmäistä kertosäettä seuraa jonkinlaisista polysoinnuista rakennettu välike, joka viittaa lähinnä Allan Holdsworthin kaltaisiin harmonioihin. Holdsworth-vaikute kuuluu minusta myös selvästi Kershaw:n itse soittamissa muutamissa kitarasooloissa, jotka kursorisuudestaan huolimatta tavoittelevat Mestarin soundia.
Lue lisää kirjoituksia pop-musiikista täällä
Kolmosraita ”You Might” on oma suosikkini koko levyllä. Siinä Kershaw’n sävellyskynä on terävämpi kuin koskaan. Kershaw:lla on mainio taito moduloida, vaihtaa sävellajia nopeasti ja joustavasti menettämättä silti melodista juonta, minkä mahdollistavat juuri lastenlaulumaiset melodiat. Niistä tyypillisin esimerkki on kyllästymiseen asti kuultu levyn nimiraita, joka ilahduttaa kuulijoita päivittäin kaiken maailman RadioNovilla. Sekin kappale on itse asiassa paljon parempi kuin miltä etukäteen kuullostaisi; kappaleen C-osassa (”I got time to kill, sly looks in corridors; Without a plan of yours, a blackbird sings on bluebird hill; Thanks to the calling of the wild, wise mens’ child”) harmonia moduloi taas herkullisesti.
Kershaw:n musiikin progressiivisuus piilee nimenomaan sen harmonisessa oivaltavuudessa, eikä soundillisissa kokeiluissa kuten esimerkiksi vaikka Talk Talkin Spirit of Edenillä tai miksei vaikka Trevor Hornin tuottamalla Frankie Goes to Hollywoodin 13-minuuttisella ”Pleasuredomella”. Funkahtava The Riddle kuulostaa enemmän Level 42:lta (jonka pop-soundin takana on roima annos osaamista; rumpali Gary Husband soitti Allan Holdsworthin klassikkolevyillä ja John McLaughlinin yhtyeissä sekä rumpuja että koskettimia). Reiluuden nimissä on todettava, ettei The Riddlen soundimaailma, mainioista soitto- ja laulusuorituksista huolimatta, kestä aikaa mitenkään hirvittävän hyvin. Ei voi olla ajattelematta, onko ihan joka paikkaan pakko slapata bassolla ja olisiko niissä rumpu- ja virvelisoundeissa ehkä voinut mennä hieman konservatiivisemmalla linjalla (Kershaw:n kampaus on myös parasta 80-luvun mullettia).
Olisi kuitenkin valtavan harmillista, jos The Riddlen musiikilliset aarteet jäisivät löytämättä pelkistä soundillisista syistä. Levyä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan näennäisesti yksinkertaisten melodioiden taakse piiloutuvia syvyyksiä.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Kershaw’n tausta oli jazzrockissa, joten Holdsworth oli varmasti miehelle tuttu innoittaja. Gentle Giant oli kuulemma myös varhainen suosikki. Olen kuulevinani kaikuja yhtyeestä varsinkin Human Racing -albumilla joissain rytmisissä taustalaulukuvioissa. Harmoninen erikoisuus on kuitenkin hänen omaansa.
Kappaleella ”Babylon Brothers” (2020), jonka oletan olevan ainakin suurimmaksi osaksi omaelämäkerrallinen, Kershaw mainitsee Gentle Giantin lisäksi innoittajikseen ainakin King Crimsonin, Genesiksen, Queenin, David Bowien, Jaco Pastoriuksen, Joni Mitchellin ja Vinnie Colaiutan.
TykkääLiked by 1 henkilö