Sarja: David Bowie – ’hours…’ (1999)

David Bowie: ’hours…’ (1999)

1990-luvun jälkimmäinen puolisko oli David Bowien osalta kulunut musiikillisia kompromisseja kaihtaneissa merkeissä. 1. Outsiden dystooppinen maailmankuva ja Earthlingin flirttailu 1990-luvun dancescenen kanssa saattoivat tuntua oudolta ja päämäärättömältä poukkoilulta, mutta vuonna 1999 julkaistu ’hours…’ otti jälleen aivan uuden ja yllättävän musiikillisen suunnan. Kahden edellisen albumin (hallitun?) kaaoksen jälkeen kuultiin pitkästä aikaa lauluja, joita voisi kuvitella soittavansa Landolalla leirinuotion lämmössä. Suoraan sanottuna se tuntui aikoinaan oudolta ratkaisulta.

Albumin taustalla oli Omikron: The Nomad Soul -tietokonepeli, johon Bowie ja hänen pitkäaikaisen kitaristikumppaninsa Reeves Gabrels sävelsivät musiikkia. Vähitellen miehet alkoivat pohtia, että musiikista voisi työstää myös albumin. Bowie ja Gabrels soittivat suurinta osaa soittimista, rummut toteutettiin ainakin alkuvaiheessa Rolandin rumpukoneella sekä ohjelmointeja ja rumpulooppeja käyttämällä. Valmiilla albumilla kuullaan toki aitojakin rumpuja. Laulujen itsetutkiskelevampi sävy pakotti Gabrelsinkin muuttamaan soittotyyliään kevyemmäksi, eikä hänen monia Bowiefaneja Tin Machinesta lähtien ärsyttänyttä vingutteluaan kuullakaan kuin harvakseltaan. 

Albumin teko oli kuulemma jo puolivälissä, ennen kuin bassoa soittanut ja levyllä apulaistuottajaksikin kreditoitu Mark Plati kutsuttiin mukaan. Ehkä valmis ’hours…’ kuulostaa hieman demomaiselta siksi, että bassoa ja rumpuja lukuun ottamatta levyllä kuullaan oikeastaan vain Bowien ja Gabrelsin soittoa. Reeves Gabrels myöntääkin halunneensaPlatin mukaan työstämään kappaleita jo paljon aiemmin. 

’hours…’ alkaa leppoisasti ”Thursday’s Childilla”, jonka nimi on kuulemma napattu Bowien nuoruudessaan lukemasta Eartha Kittin elämäkerrasta. Laulun sanoituksissa tunnutaan kärsivän jonkinlaisesta keski-iän kriisistä ja siinä katsellaan kaihoisasti menneeseen. Jonkun muun laulamana ”All of my life I’ve tried so hard / Doing my best with what I had / Nothing much happened all the same” olisi saattanut tuntua syvälliseltä tilitykseltä, mutta Bowien esittämänä jotenkin oudolta. Toisaalta Bowie kertoi tällä albumilla laulaneensa siitä, kuinka tietyssä iässä ihmiset alkavat tutkiskella mennyttä elämäänsä. Elämäkerrallisia kappaleita, jotka eivät kuitenkaan ole omaelämäkerrallisia.

Kaunis ja rauhallinen ”Thursday’s Child” tuntuu palaavan tyylillisesti vähintään 20 vuoden verran menneisyyteen – mielestäni tällainen kappale ei olisi sopinut yhdellekään Bowien albumille sitten Lodgerin. Siksi tuntuikin oudolta lukea, että Bowien suunnitelmissa oli pyytää tuolloin varsin suosittu R’n’B-trio TLC laulamaan kappaleelle. Gabrels oli kuitenkin ajatusta vastaan ja lopulta kappaleella kuultavaksi naislaulajaksi päätyi Holly Palmer. ”Thursday’s Child” julkaistiin singlenä ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 16.

”Something In The Air” kuulostaa yksinkertaiselta, mutta samalla lähes hypnoottiselta. Kappaleella ei tunnu tapahtuvan mitään ihmeellistä, mutta silti se kasvaa tyylikkäästi loppua kohti. Aivan lopussa Gabrels pääsee vinguttelemaan kitaraansa totuttuun tapaansa.

Vaikka olisi voinut kuvitella, että ’hours…’ ja Omikron: The Nomad Soul olisivat vieneet suurimman osan Reeves Gabrelsin ajasta, niin hän suunnitteli niiden lisäksi myös sooloalbumia. ”Survive” on yksi Gabrelsin Ulysses (della notte) -albumilleen suunnittelemasta kappaleesta, jotka päätyivätkin Bowien levylle. Gabrelsin tyylin tuntien ”Survive” onkin melkoinen yllätys, sillä se tarjoaakin 1960-luvun musiikista tuttua melodisuutta, jota kappaleella hämyisästi kuultava mellotronkin tuntuu vielä korostavan. 

Seitsenminuuttinen ”If I’m Dreaming My Life” tuntuu vaeltelevan soundiensakin osalta unenomaisessa tilassa. Tarpeettoman pitkä kappale kuulostaa aivan siltä kuin se olisi ollut alunperin improvisoitu jami.

Suurelta osin akustisen kitaran säestyksellä toteutettu “Seven” tuntuu albumilla oudon riisutulta kappaleelta. Singlellä julkaistu ”Seven (Marius De Vries Mix)” kuulostaa huomattavasti ryhdikkäämmältä. ”Sevenin” retrohenkisyys on kuitenkin ihan viehättävää ja kappale julkaistiin singlenäkin.

Lue myös:

Vielä 1990-luvun lopussa internet oli tuore ja ihmeellinen asia, jonka optimistit uskoivat yhdistävän koko planeetan asukkaat. Bowie oli alusta lähtien innostunut netin mahdollisuuksista ja BowieNet oli käynnistynyt 1.9.1998. Mikäpä olisi ollut parempi tapa näyttää netin yhdistävät mahdollisuudet kuin pyytää BowieNetissä faneja osallistumaan seuraavalle albumille tulevan kappaleen sanoitusten tekemiseen? “What’s Really Happening?” sisältää kilpailun voittajan, Alex Grantin kirjoittamia sanoituksia. Kappaleen taustatarina tuntuu olevan kuitenkin tätä varsin vaatimatonta laulua mielenkiintoisempi. Laulun toteutus tuo mieleeni saman ajan Britpop-yhtyeiden – mm. Blurin, Oasiksen ja Sueden – tyylin. Onkohan tässä jokin meta-juttu: Bowie ottamassa vaikutteita yhtyeistä, jotka olivat ottaneet vaikutteita Bowien musiikista?

Myös “The Pretty Things Are Going To Hell” oli alunperin tarkoitettu Garbelsin sooloalbumille. Kappale oli julkaistu hieman toisenlaisena versiona Stigmata-elokuvan soundtrackalbumilla jo pari kuukautta ennen ’hours…’-albumin ilmestymistä. Levyn ainoa suoraviivainen rokkipala kuulostaa tiukkoine kitarariffeineen oudolta valinnalta tälle albumille, mutta ainakin se onnistuu herättämään kuulijan. Rumpali Mike Levesquen työskentely sopii kappaleelle loistavasti ja muutenkin tähän on saatu asiallisen iskevä autotallibänditunnelma. Olisihan tässä ollut vielä varaa olla rankempikin, mutta tällaisenakin ”The Pretty Things Are Going To Hell” on menevä rymistely, jossa 1990-luvun rock tuntuu sekoittuvan 1970-luvun alun glam rockiin.

“New Angels Of Promise” on jälleen jännittävän tunnelmallinen kappale, jossa Bowien ääntä on käsitelty. Vaikka painostava tunnelma välittyy hyvin, tuntuu toteutuksesta kuitenkin puuttuvan sellainen uhka, joka olisi tehnyt ”New Angels Of Promisesta” todella mieleenjäävän. Myös käytettyjen soittimien niukkuus turhauttaa – Mike Garsonin piano toi levyn promokeikoilla tämän albumin kappaleisiin persoonallisuutta.

Tällä levyllä kuultiin pitkästä aikaa myös instrumentaali. Vajaan kahden minuutin mittainen “Brilliant Adventure” on sinänsä ihan viehättävä ”Heroes”-albumin instrumentaalien tyylinen pikku kappale, jolla kuullaan selviä vaikutteita kaukoidän musiikista. Kun se päätyi vuonna 2001 julkaistulle kokoelmalle All Saints (Collected Instrumentals 1977-1999), se tuntui tuotannoltaan valitettavan ohuelta vanhempiin kappaleisiin verrattuna. Väkisinkin heräsi ajatus, kuinka paljon hienompi ’hours…’ olisikaan voinut olla Tony Viscontin ja Brian Enon opastuksen avulla. Visconti onneksi palasikin taas seuraavalla albumilla tuottajaksi.

Albumi päättyy positiivisissa tunnelmissa. “The Dreamers” ei ole albumin mieleenjäävintä osastoa, mutta kuitenkin riittävän toimiva jättääkseen levystä ihan miellyttävän jälkimaun. Vaikutelma on hieman samankaltainen kuin ”Heroes”-albumin päättyessä ”The Secret Life Of Arabiaan”. ”The Dreamers” oli albumin alkuperäinen nimiehdotus, mutta Gabrelsin mielestä se olisi kuulostanut pikemminkin Mariah Careyn tai Céline Dionin levyn nimeltä. 

”hours…” jäi viimeiseksi albumiksi, jolla Gabrels työskenteli Bowien kanssa. Yhteistyön loppumiseen ei liittynyt dramatiikkaa. Gabrels kertoi myöhemmin, ettei hänellä ollut enää ideoita annettavaksi Bowielle, eikä hän halunnut muuttua tyypiksi, joka tekee yhtä juttua liian kauan. Popmusiikin maailmassa tuollainen ajattelu on valitettavan harvinaista.

Vaikkei ’hours…’ musiikiltaan edustakaan Bowiea innovatiivisimmillaan, oli itse albumi kuitenkin pieni virstanpylväs musiikkimaailmassa. Se oli ensimmäinen tunnetumman artistin albumi, jonka pystyi lataamaan netistä ennen fyysisen levyn julkaisua. Musiikin imurointi tosin onnistui ainoastaan Pohjois-Amerikassa, eivätkä tuon ajan nettiyhteydet juurikaan suosineet tuollaista toimintaa – luultavasti puhelinmodeemin välityksellä tehty lataaminen tuli selvästi fyysisen levyn ostamista kalliimmaksi. 

Britanniassa ’hours…’ nousi albumilistan viidenneksi. Muutamissa arvosteluissa on todettu, että ’hours…’ oli pitkästä aikaa Bowien levy omalle ikäluokalleen. Ehkäpä tämä levy tarvitsee kuulijalta sen noin 50 vuoden iän, jotta musiikin seesteisyyttä pystyy arvostamaan. Itse ainakin huomasin pitäväni albumia nyt huomattavasti onnistuneempana kuin sen ilmestymisen aikoihin tai kymmenisen vuotta sitten. En silti väitä, että ’hours…’ olisi unohdettu helmi Bowien tuotannossa. Pikemminkin kallistun ajatuksissani siihen yleiseen mielipiteeseen, että ’hours…’ on yksi Bowien vaatimattomimmista albumeista. Sen musiikki on silti mielenkiintoista valmistautumista uuteen vuosituhanteen ja Bowien uuteen tulemiseen.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.
Lue myös: David Bowie – Station To Station (1976)
Tuottaja: David Bowie, Reeves Gabrels,
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑