Rushin tahti oli 1970-luvulla hirmuinen, joskaan ei tuon ajan yhtyeille mitenkään poikkeuksellinen. Fly By Night julkaistiin alkuvuodesta 1975, sen jälkeen oli vuorossa kiertue ja heti sen jälkeen yhtye palasi studioon äänittämään kolmatta pitkäsoittoaan. Lyriikoitakin rustaillut Neil Peart oli ollut oivallinen valinta uudeksi rumpaliksi ja Fly By Nightin saaman positiivisen vastaanoton ansiosta yhtye asetti tähtäimen korkeammalle. Levystä tuli monipuolisempi ja osasta kappaleita tehtiin aiempaa pidempiä ja monimutkaisempia, vaikka kyllähän levy pääosin on edelleen melko suoraa ja paikoin raskaahkoa rockia. Alex Lifesonin kitara ja Geddy Leen laulu ovat albumilla keskeisissä rooleissa.
Caress Of Steel alkaa lupaavasti. “Bastille Day” on tyylikäs kappale, jossa tunnelma vaihtelee onnistuneesti useampaan otteeseen. Ranskassa vuonna 1789 tapahtuneeseen vallankumoukseen ja Bastiljin valtaukseen sijoittuva kappale jatkaa toisaalta kahden edellisen albumin hard rock -linjalla, mutta se on kuitenkin rakenteeltaan ja toteutukseltaan selvä edistysaskel yhtyeen uralla. ”Bastille Daysta” tuli nopeasti yleisön suosikki Rushin keikoilla. Varsinkin kappaleen loppupuolella lähes fanfaarimaiseksi nousevan kertosäkeen aikana Peartin sanoitukset istuvat loistavasti musiikin luomaan juhlavaan tunnelmaan, joka lähestulkoon velvoittaa yleisöä yhtymään lauluun.
”And we’re marching to Bastille Day
The Guillotine will claim her bloody prize
Sing, o choirs of cacophony
The king has kneeled, let his kingdom rise”
Myös ”I Think I’m Going Bald” jatkaa kahden edellisen albumin rocklinjalla, mutta ei erityisen onnistuneesti. Rushin jäsenet ovat kertoneet, että kappaleen oli tarkoitus olla hauska heitto Kissin ”Goin’ Blind” -biisin suuntaan. Musiikillisesti tällainen perusrokki olisi ehkä sopinut Rushin debyytille muiden Led Zeppelin -tyylisten kappaleiden joukkoon, mutta ”Bastille Dayn” jälkeen kuultuna siitä jää lähinnä hölmistynyt olo.
Onneksi taso nousee jälleen seuraavan kappaleen myötä. “Lakeside Park” on kepeän rauhallinen, hieman hippihenkinen muistelu nuoruudesta. Poikain omasta mielestä ”Lakeside Park” ei ollut mitenkään erityinen kappale, mutta sen aurinkoinen tunnelma viehätti faneja. Tällaiset kappaleet sopivat hyvin triokokoonpanon esitettäviksi – kappale on miellyttävän ilmava ja varsinkin Lifesonin kitara luo ja myötäilee tunnelmaa erinomaisesti.
Loppuosa Caress Of Steelistä vietetään fantasiatarinoista innoitusta saaneiden pitkien kappaleiden parissa. Ilmeisesti Fly By Nightilla kuultu ”By-Tor And The Snow Dog” oli trion mielestä onnistunut niin hyvin, että he innostuivat pyrkimään yhä kunnianhimoisempiin rakenteisiin niin musiikin kuin sanoitustenkin osalta. Valitettavasti Caress Of Steelin pitkistä kappaleista puuttuu ”By-Tor And The Snow Dogin” sympaattinen pöhköys. Yli kymmenminuuttinen “The Necromancer” on välillä Rushin kappaleeksi synkkä, mutta eipä kai kuolleisiin yhteyden saavasta henkilöstä ja yleensäkin J.R.R. Tolkienin saagojen kaltaisista odysseioista kertova kappale voikaan olla kovin hilpeä. Kappaleen aikana muuten By-Tor palaa maisemiin sankarihahmona.
“I. Into the Darkness” käynnistää ”The Necromancerin” painostavasti. Kappaleen alussa Lifeson maalailee kitarallaan samalla kun Geddy kertoilee kolmesta mystiselle matkalle lähtevästä hahmosta. Sitä seuraava “II. Under the Shadow” on aggressiivisempi. Geddyn käsitelty ääni kuulostaa oudolta. Alku on hieman samankaltainen kuin paria vuotta myöhemmin A Farewell To Kingsillä kuultavalla ”Cygnus X-1:llä”. Kun Lifesonin ensimmäisen kitarasoolon aikana tempo nousee, muuttuu kappale yllättäen boogierockiksi. Rushin tyylitaju ei todellakaan ollut vielä kovin kehittynyt…
Neljän soinnun kierron varassa kulkeva “III. Return of the Prince” on simppeli ja miellyttävän rauhallinen päätös “The Necromancerille”. Itse tarina tuntui olevan melko kliseinen matka, jonka aikana kohdattiin vaaroja, joista tietenkin selvittiin.
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992
- Levyarvio: Tori Amos – Little Earthquakes (1992)
- Review: Yes – Close To The Edge (1972)
- Sarja: David Bowie – Stage (1978/2005)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)
- Review: Camel – Stationary Traveller (1984)
Vinyylialbumin kakkospuolella kuullaan Rushin ensimmäinen kokonaisen levypuoliskon mittainen eepos “The Fountain of Lamneth”, jossa myös tehdään matkaa. Se alkaa viehättävän rauhallisesti osalla “I. In the Valley”, jolla kuullaan aluksi vain kitaraa ja Geddyn laulua. Puolentoista minuutin kuluttua koko yhtye hyökkää sisään ja alkaa soittaa yksinkertaista, raskasta riffiä. Samaa keveän ja raskaan kohtuullisen hyvin toimivaa vuorottelua kuullaan koko tämän osan aika.
Rushin musiikissa on mukana huumoria, joskus tarkoituksellista, joskus tahatonta. ”The Fountain Of Lamnethin” minuutin mittainen toinen osa “II. Didacts and Narpets” on näitä hauskaksi tarkoitettuja juttuja. Jo nimi sisältää anagrammit sanoista addicts ja parents, eikä sen aikana oikeastaan kuulla rumpusoolon lisäksi kuin kahden toisilleen huutavan ihmisen epäselviä ääniä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä studioalbumilla kuultava rumpusoolo on lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, eikä nuoren Neil Peartin sooloilu tällä kappaleella ole erityisen kiinnostavaa kuunneltavaa. Onneksi soolo on sentään lyhyt.
“III. No One at the Bridge” on jälleen rauhallisempaa kuunneltavaa, joskin Geddyn kovaa ja korkealta -tyyli oli vielä näihin aikoihin melko rasittavaa kuunneltavaa. Osan lopussa kuultava Lifesonin kitarasoolo on kieltämättä tyylikäs.
Geddyn yksin kirjoittama “IV. Panacea” alkaa pelkällä akustisella kitaralla säestetyllä laululla. Tämä osa on yksi levyn hienoimmista hetkistä, eikä varmaankaan vähiten sen vuoksi, että Geddyn ääni ei kuulosta yhtä kireältä kuin useimmilla muilla tämän albumin kappaleilla. Myös sitä seuraava “V. Bacchus Plateau” on Geddyn käsialaa. Sävellyksenä se ei ole kovinkaan erikoinen, ilmeisesti tarina on vain kaivannut sopivaa musiikillista nostatusta ennen loppuhuipennusta.
”The Fountain Of Lamnethin” päättävä “VI. The Fountain” alkaa samalla yksinkertaisella riffillä, joka kuultiin jo ”I. In The Valleylla”. Loppua kohti musiikki rauhoittuu ja sanoituksissa päätökseen saatu matka alkaa tuntua tarkoituksettomalta. ”Many journeys end here / but the secret’s told the same / Life is just a candle / and a dream must give it flame.” Ainakin minulle tuli aivan lopussa mieleen monista toisen maailmansodan aikana tehdyistä piirrosanimaatioista tuttu tokaisu ”Was this trip really necessary?”
Caress Of Steel oli ensimmäinen Rushin albumi, johon Hugh Syme teki kannet. Jos joku on joskus pohtinut millä logiikalla Caress Of Steelin kansikuva näyttää kupariin piirretyltä, niin kyseessä oli tiettävästi levykannen painatuksen yhteydessä tapahtunut virhe. Kuvien piti olla teräksenharmaita, mutta toisin kävi. Mielestäni tuo patinoitunut väri on kuitenkin ihan komeaa katseltavaa.
Vaikka Rushin jäsenet olivatkin äänitysten päätyttyä aikaansaannokseensa tyytyväisiä, saivat murska-arvostelut heidätkin myöhemmin muuttamaan suhtautumistaan kolmanteen albumiinsa. Alex Lifesonin mielestä Caress Of Steel on Rushin epäkaupallisin albumi. Levyn saama kritiikki, Fly By Nightia heikommat myyntiluvut ja levy-yhtiön ilmaisema tyytymättömyys levyyn vaikuttivat myös yhtyeen tunnelmiin seuraavalla kiertueella. Lee, Lifeson ja Peart kutsuivat kiertuetta nimellä Down The Tubes (”pöntöstä alas”).
On vaikea sanoa, mikä Caress Of Steelin ongelma oikeastaan oli. Tuottaja Terry Brownin syyksi en laittaisi mitään, soundien osalta levy kuulostaa oikeastaan sellaiselta, mitä triokokoonpanon saattoikin olettaa saavan aikaan kolmen studiossa vietetyn viikon aikana 1970-luvun puolivälissä. Ehkäpä Rush muuttui fanien mielestä liian nopeasti (liian progressiiviseksi), mutta toisaalta myöskään yhtyeen soitto- ja biisintekotaidot eivät olleet kehittyneet aivan siinä tahdissa kuin mitä malttamattomat nuorukaiset olisivat halunneet.
Jälkeenpäin Caress Of Steelin saama negatiivinen tai vaisu vastaanotto osoittautui kuitenkin yhtyeen kehityksen kannalta hyväksi asiaksi. Levy-yhtiön tahtoon alistumisen sijaan Lee, Lifeson ja Peart päättivät tehdä seuraavasta, mahdollisesti viimeiseksi jäävästä albumistaan juuri sellaisen kuin he itse halusivat. 2112:lla monia Caress Of Steelilla kokeiltuja ideoita kehiteltiin onnistuneesti eteenpäin. Kun 2112 levy-yhtiön ennakko-odotuksista huolimatta osoittautuikin menestykseksi, sai Rush jatkossa päättää itse vapaasti musiikkinsa suunnan.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Permanent Waves (1980)
Tuottaja: Terry Brown, Rush
Levy-yhtiö: Mercury
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti