Kun saatekirjeen alussa Makrofagi julistetaan Savon progekuninkaiksi, niin tällaiselle ennakkoluuloiselle hämäläiselle tulee nopeasti päähän kummia ajatuksia. ”Eikös tuollainen röyhkeä itsevarmuus kuulukaan vain komioille pohojalaasille?” ”Savolaiset ovatkin sellaisia korkkiruuveja, että varmaan niiltä mutkikas proge sujuukin ihan luonnostaan.”
Kun etsin netistä taustatietoja Makrofagista, niin huomasin sen olleen olemassa jo reilun vuosikymmenen. Levyllä soittavat Anttu Röntynen (laulu), Aku Korhonen (kitara), Niilo Koslonen (koskettimet), Jyri Luostarinen (basso ja taustalaulu), Kalle Sedergren (rummut), Juhani Moilanen (kitara) sekä Jyrki Virta (kitara, koskettimet ja taustalaulu), joskin saatekirjeen mukaan kaksi viimeksimainittua eivät ole mukana yhtyeen livekokoonpanossa.
Makrofagilta on ilmestynyt lähes vuosikymmen sitten omakustanne-ep sekä viitisen vuotta sitten ensimmäinen täyspitkä albumi. Musta ovi onkin siis Makrofagin toinen albumi. Se on teemalevy, jonka tarina on ottanut vaikutteita suomalaisista ja muistakin myyteistä. Tarinaan on heitetty mukaan myös steampunkkia – tarinan loppupuolella mukaan ilmestyvä rautalintu tuntuu olevan jokin ihmeellinen lentävä kone. Levyn vihkosessa on mukana sanoitukset, jotka auttavat seuraamaan juonta. Sen verran symbolisilla tasoilla Mustan oven tarina kuitenkin kulkee, että tarinasta on luultavasti useita erilaisia tulkintoja. Myyttisyyttään yhtye korostaa vielä logolla, johon nähdäkseni on otettu vaikutteita saamelaisten noitarumpujen symboleista. Lisäksi Miina Ikävalko on tehnyt albumille tyylikkään kansikuvan, jossa ilmeisesti näkyy tarinan hahmoja.
Siinä missä moni muu yhtye olisi käyttänyt tällaisen muinaistarumaisen kertomuksen toteuttamiseen perinteisiä akustisia instrumentteja ja esittänyt musiikin helläkätisesti, heittää Makrofagi monella kappaleella raskaan proge-hevivaihteen silmään. Tarinan juonenkäänteet – mikäli ne oikein tulkitsin – ovatkin sellaisia, että tietty aggressiivisuus sopii niihin hyvin.
”Alkusoitto” käynnistyy mystisillä kosketinäänillä. Laulaja Anttu Röntysen shamaanimainen ääni tuo minulle mieleen Nazarethin Dan McCaffertyn iloisen raakkumisen. Kun muut soittimet tulevat mukaan, kehkeytyy hieman liian nopeasti päättyvästä ”Alkusoitosta” vahvatunnelmainen johdanto albumin tarinaan.
Seitsenminuuttinen ”Auringonnousu” alkaa kosketinsoittimilla hieman Nightwishin tyylisesti. Raskaudesta huolimatta Makrofagin progehenkisyyskin tulee tässä hienosti rakennetussa, moniosaisessa ja mielenkiintoisesti polveilevassa kappaleessa hyvin esiin. Basson metallinen soundi sopi kokonaisuuteen loistavasti.
”Auringonnousua” kevyempi ”Maailman synty” kulkee flangerilla käsiteltyjen kitaroiden vetämänä. Sanoitukset ovat selvästi saaneet vaikutteita Kalevalan alusta, särkyneen munan puoliskoista tuli maa ja ilma. Ettei sentään sorruttaisi tekstin plagiointiin, on sotkanmuna muuttunut Makrofagin kappaleella kotkanmunaksi. Kappaleessa on jotain sellaista, mistä sen tunnistaa välittömästi suomalaiseksi rockiksi.
Alussa koukeroisemmin etenevä ”Aikamieli” poveilee jännittävästi. Mutkikkuudestaan huolimatta kappale pysyy yllättävänkin hyvin koossa. Viimeisen minuutin aikana ”Aikamieli” kaahaa lähes thrash metal -tyylisesti. Mallia on varmasti otettu ainakin Dream Theaterilta.
”Minne liekki pakenee” on rauhallisempi kappale, jolla kuullaan lähinnä koskettimia ja kertojan ääntä, jota on käsitelty siten, että puhe tuntuu tulevan joko vanhalta äänitteeltä tai jostain ihmeellisestä koneesta.
”Varjot” on hieno sävellys, jolla on paikoin lähes jazzmaisia sävyjä. Koskettimet tuovat hienostunutta tunnelmaa kappaleelle, joka sekoittuu edetessään mukavasti rockiksi. ”Varjot” olisi ehkä toiminut paremmin, jos se olisi maltettu pitää loppuun asti hieman rauhallisempana.
Kun ”Avoin hauta” alkaa akustisilla kitaroilla ja kevyellä rummutuksella, tuntuu musiikki pääsevän levyllä kerrottavan ”myyttisen tarinan” tunnelmaan. Kovin kauaa ei seesteisyyttä kestä, suurin osa kappaletta on lopulta tuplabasareilla ja raskailla kitaroilla runtattua heavya. Sitä seuraava ”Yön rummut” jatkaa samankaltaisella raskaalla heavylinjalla.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
”Horros” keikkuu ¾-tahdissa keveästä raskaaseen ja takaisin. Se onnistuu joka tapauksessa keventämään tunnelmaa miellyttävästi kahden edellisen kappaleen jäljiltä.
Lyhyehkö instrumentaali ”717” on hauska välipala. Sitä ei voi sanoa hengähdystauoksi, sillä varsinkin rumpali pitää tuplabasareineen vauhtia yllä. Oman (luultavasti väärän) tulkintani mukaan tässä eletään rautalinnun viimeisiä hetkiä ennen sen rysähtämistä määränpäänä olleen planeetan pintaan.
”Otteita viimeisistä hetkistä” svengaa tyylikkäästi ja jos minulta kysyttäisiin, niin tämä kappaleen voisin kuvitella kuulevani joskus radiosta. ”Viisi viisikymmentä tikittää taskukello” kuulostaa pahaenteiseltä mutta on samaan aikaan hyvällä tavalla mieleenjäävä. Tämän kappaleen sanoituksia kuunnellessa Mustan oven tapahtumien ajankohta hämärtyy entisestään. Toisaalta rautalintu vaikuttaa siltä, että sen on rakentanut joku Seppo Ilmarisen kaltainen muinainen taruhahmo. Toisaalta taas tikittävä taskukello tuo tarinan lähemmäs nykyaikaa – kuitenkin selvästi avaruusaikaa kaukaisempan menneisyyteen.
”Pakkolasku” palauttaa tunnelmat jälleen heavy metalin puolelle. Lyhyt, selvästi alle kolmeminuuttinen kappale hölkätään läpi energisesti.
Kymmenminuuttinen ”Musta ovi – I Musta ovi / II Nekropoli” on albumin tarinan eeppinen loppukohtaus. Jos se on tarkoitettu levyn musiikilliseksi huipentumaksi, niin ihan sellaiseen se ei yllä. Kappaleena koko ”Musta ovi” toimii kyllä hyvin, mutta kun levyä on kuunnellut jo melkein tunnin, niin se ei oikeastaan anna mitään uutta Makrofagin musiikilliseen puoleen.
”Loppusoitto” kertoo tarinan päättyneen. Kertoja tuntuu varmistavan, että kuulija ymmärtää tämän olleen vain tarina, josta löytyy sama opetus kuin monista scifi- ja kauhutarinoista. On asioita, joita ihmisen ei ole tarkoitus tietää eikä tehdä. Draaman kaaren kannalta ”Loppusoitto” on toimiva ratkaisu levyn päätöskappaleeksi, vaikka toisaalta myös avoin loppu olisi ollut mahdollinen vaihtoehto tarinan päätökseksi.
Makrofagi on onnistunut luomaan Mustasta ovesta vaihtelevista tyyleistä huolimatta yllättävän eheän kokonaisuuden. Vaikka tarina pysyykin koossa, olisi levy mielestäni kaivannut pientä karsimista. Konseptialbumien perussynniltä eli tarinan liialta pituudelta ei ihan ole onnistuttu välttymään. Positiivista oli kuitenkin se, että noin kymmenen kuuntelukerran jälkeenkään Musta ovi ei tuntunut millään tavalla epämiellyttävältä kuunneltavalta. Oikeastaan päinvastoin – tarinan alkaessa avautua myös musiikki alkoi tuntua hienosti tapahtumia myötäilevältä.
Yhtyeen mainostama progepuoli jää kyllä monessa kohtaa raskaan runttauksen jalkoihin, mutta toisaalta synkkä tarina kaipaakin tällaista otetta. Perinteisen 1970-luvun progressiivisen rockin ystäville Musta ovi saattaa olla monin paikoin turhan raskasta kuunneltavaa, mutta jos Metallican kaltaiset tahtilajivaihteluja harrastaneet 1980- ja 90-lukujen heavy rock -yhtyeet uppoavat, niin Makrofagi tarjoaa Mustan oven seurassa mielenkiintoisen tunnin.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progressiivinen rock, 2022, Suomi
Lue myös: Tool – Fear Inoculum (2019)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti