Pitfalls on 2001 perustetun norjalaisen Leprousin kuudes studioalbumi.
70-luvun progebändit olivat paitsi ahkeria niin myös luovia veijareita. Nuo yhtyeet julkaisivat usein vuodessa kaksikin levyä ja yhtyeiden tyylit muuttuivat ja kehittyivät vauhdilla. 2000-luvulle tultaessa levytystahdit ovat hidastuneet bändeillä kuin bändeillä eikä ole mitenkään poikkeuksellista että nykyään progebändi joka julkaisee levyn viiden vuoden välein (tai… köh… Tool… köh…13 vuoden…) ei muuta tyyliään juuri lainkaan.
Leprous on kuitenkin osoittanut kunnioitettavasti jo pitkään keskimääräistä suurempaa muuntautumishalukkuutta kuin mitä modernilta bändiltä on lupa odottaa. Bändi aloitti hyvinkin raskaana metalliyhtyeenä joka pikku hiljaa kevensi tyyliään ja hakien yhä enemmän ja enemmän vaikutteita progressiivisen rockin suunnalta karsastamatta myöskään vaikutteita popin suunnalta. Tämä kehitys saavutti jonkinlaisen lakipisteensä 2017 vuoden hienolla Malina levyllä jossa oli metallia vähemmän kuin koskaan aiemmin. Jopa ”örinälaulu” oli jäänyt lopullisesti pois. Levyn musiikin oli maukas sekoitus progea ja poppia. Kirsikkana kakun päällä oli enemmän kuin häivähdys kunnianhimoisia vaikutteita myös modernin taidemusiikin suunnalta.
Pitfalls on vielä aiempiakin Leprous levyjä korostuneemmin nimenomaan vokalisti/kosketinsoittaja Einar Solbergin teos. Hän on säveltänyt yhtä poikkeusta lukuuottamatta levyn kaiken musiikin ja noin 75% lyriikoista. Pitfalls syntyi keskellä Solbergin taistelua vakavaa masennusta ja ahdistusta vastaan. Lopputuloksena syntynyt levy onkin hyvin emotionaalinen. Välillä ehkä liiankin.
Toisin kuin ehkä voisi äkkiseltään kuvitella Solbergin angsti ei ole ajanut häntä kuitenkaan takaisin synkistelevän metallimusiikin suuntaan vaan Pitfalls askel vielä entistäkin popimpaan suuntaan. Kyse on toki hyvin tummasävyisestä popista, mutta poppia Pitfalls kuitenkin pitkälti on. Toki mukana on myös paljon proge-elementtejä ja ehkä lopulta termi artrock kuvaa Leprousin musiikkia parhaisten tässä vaiheessa. Metallista levyllä ei enää juuri ole haisuakaan.
Selkein esimerkki Leprousin uudesta pop-linjasta on levyn yksi hienoimmista kappaleista ”I Lose Hope” joka kuulostaa huomattavasti enemmän Pet Shop Boysilta kuin vaikkapa Toolilta joka aiemmin oli yksi bändin tärkeimpiä innoittajia. ”I Lose Hope” popittaa melankolisesti synteettisen basson ja ilmavan sovituksen kantamana. Trevorhornmaiset jouset antavat puhtia taustalla ja vanhaan Leprousiin kaiken yhdistää melkeinpä vain Einarin tunnistettava ja korkealla kaarteleva lauluääni joka toistelee superkoukuttavaa kertosäetta. Mainio kappale ja miljoonien kilometrien päässä bändin metallimenneisyydestä.
”I Lose Hope” on myös suht hyvä esimerkki Leprousin uudesta yleissoundista. Aiemmin rytmisesti kaikkialla nakuttavat sähkökitarat ovat poissa ja itseasiassa sähkökitaroita kuullaan hyvin vähän. Tilalla on syntetisaattoreita, jousia ja ohjelmoituja rytmejä. Jopa rumpusetti jää useimmissa kappaleissa tausta-alalle tai kokonaan pois ja rumpali Baard Kolstad toimii enemmänkin perkussionistin roolissa kuin normaalilla rock-rumpalin tontilla. Rohkea ratkaisu tämäkin, etenkin kun muistetaan että Kolstad on yksi tämän hetken taitavimmista rumpaleista progemetalli-skenessä.
Toinen Pitfallsin kohokohdista on levyn taiteellisempaa puolta edustava ”Distant Bells”. Solberg laulaa kautta levyn upeasti, vuoroin kovaa ja korkealta kiekuen, vuoroin eteerisesti tunnelmoiden, mutta erityisesti ”Distant Bellsissä” hänen vokaalien hallinta on jotain aivan uskomatonta. Kappale kasvaa hienosti haikean jousiteeman jälkeen suureellisemmaksi ja suureellisemmaksi rytmielementtien lopulta tullessa mukaan noin viiden minuutin kohdalla. Solbergin vokaalien voima loppuhuipennuksessa on jotain aivan huikeaa.
Kolmannen erityismaininnan Pitfallsin kappaleista ansaitsee sen päättävä yli 11 minuuttinen ”The Sky Is Red”. Kyseinen kappale edustaa levyn progressiivisinta laitaa, mutta sivuaa kaikessa elokuvamaisuudessaan myös soundtrackien maailmaa. Ihmettelisin kovasti jos viimeisen kymmenen (tai ehkä parinkymmenen…) vuoden menestynein elokuvasäveltäjä Hans Zimmer ei olisi ollut suora inspiraation lähde. Sähköisesti suriseva ja rytmisesti kompleksisesti (Kolstad pääsee lopultakin hommiin!) alkava kappale kasvaa loppua kohden upean painostavaksi paatokseksi ja viimeisen viiden minuutin nostatus kuoroineen istuisi lähes suoraan sellaisenaan johonkin Zimmerin Batman-scoreen. Toistuva terävä metallinen kilahdus viimeisten minuuttien aikana on sovituksellinen neronleimaus ja tuo kappaleseen mystistä ja omaperäistä tunnelmaa.
Valitettavasti Pitfalls sisältää myös muutaman melko keskinkertaisen ja mitäänsanomattoman kappaleen. Leprousilla on ollut levyillään välillä tapana mennä tyylillisesti liian lähelle stadionrock-trio Musen tonttia ja tällä kertaa tuota puolta edustaa Pitfallsin heikointa antia oleva tylsähkö ”Foreigner”. Ei Pitfallsilla kuitenkaan varsinaisesti mitään umpihuonoja kappaleita ole, mutta 55 minuuttinen levy olisi toiminut vielä timanttisemmin pientä karsintaa tekemällä.
Kaikein kaikkian Pitfalls on huikea tyylillinen irtiotto Leprousille muttei kokonaisuutena yllä aivan yhtyeen parhaan levyn Malinan tasolle. Hieno ja rohkea levy se kuitenkin on ja onkin kovin kiinnostavaa nähdä kuinka yhtyeen vanhat fanit ottavat sen vastaan ja ennen kaikkea miten paljon Leprous poimii mukaansa uusia kuulijoita ja millaista musiikkia se meille ensi kerralla tarjoilee. Toivottavasti jotain vähintään yhtä yllättävää kuin Pitfalls.
Parhaat biisit: ”I Lose Hope”, ”Alleviate”, ”Distant Bells”, ”At The Bottom” ja ”The Sky Is Red”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
Einar Solberg: vokaalit, koskettimet Tor Oddmund Suhrke: kitarat Robin Ognedal: kitarat Simen Daniel Lindstad Børven: basso Baard Kolstad: rummut
Tuottajat: David Castillo, Einar Solberg
Levy-yhtiö: Inside Out Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti