Levyarvio: Kuha. – Telekineettinen testilaboratorio (2005)

Taiteen tekemisen laki:

”Väännä vitun kusipää ja tapa ja selätä käkkäräpää!”

Taiteen ja tieteen tekemisen välille voisi piirtää yhtäläisyysmerkin. Molemmat inspiroituneesti tutkailevat tutkimattomia seutuja. Kumpikin herkuttelee löytämisen riemulla. Kurkistaa ikkunasta, jota kukaan toinen ei ole vielä avannut. Rohkeasti etsii reitin sinne, missä kukaan toinen ei ole käynyt. Mutta siinä missä tiede pyrkii kokoamaan ja jäsentelemään, löytämään perusteltuja vastauksia ja ymmärtämään syy-yhteyksiä, taide sallii irrationaalisuuden ja kaikkien kaavojen rikkovat ratkaisut. 

Taide on vimmaa ja raivoa. Uhriverta, parkua ja hikeä. Epävarmuutta, nöyryytystä, jatkuvan arvostelun kohteeksi joutumista. Taiteen tekemisen ja hulluna olemisen välinen raja on häilyvä. Veteen piirretty viiva. Se läikehtii nerouden ja luovuuden kanssa alituisessa keskinäisessä aallokossa. Toista ei ole ilman toista. Taiteilija on teoksensa ilmeikäs muotokuva. Hänen kädenjälkensä luo teokseen sen sielun. Jotain, mikä ei ole järjellä tavoitettavissa, ulkokohtaisten käsittein selitettävissä. 

Taideteoksen voi nimetä ainoastaan sen synnyttäjä. Tuoda lapseensa rakkauden. Kokea sen suhteen vihaa, surua, syvää häpeää. Antaa sen lopulta ilmaista minuutensa. Oman tahtonsa. Teoksen tuntea itsenäisyytensä, kykynsä välittää tunteet. Herättää kysymyksiä. Eikä ikinä antaa valmiita vastauksia. Ja lopuksi, aivan lopuksi, antaa rakkaimman lapsensa katkaista tuo kivulias napanuora – ja päästää irti. Ikävöimättä, jäädä hiljaisuuteen, yksinäisyyteen.

Tästä taiteilijan kompleksisesta suhteesta työnsä kyseenalaiseen nautintoon, sekä hänen dissosioituneista mielenliikkeistä ironisesti kertoo Kuha.:n konseptialbumin oloinen Telekineettinen Testilaboratorio (2005). Mikäli biisien lyriikat lukee pelkästään tekstitasolla, ne kertovat kekseliäästi tieteen filosofiasta ja sen problematiikasta. Mutta täysin yllätyksellisellä tavalla tiede voi toimia tässä kokonaisuudessa moniulotteisena allegoriana myös taiteen tekemiselle. Tämän näkökulman otin omaksi kokemukselliseksi tarkastelun kohteekseni.

Kuha. on helsinkiläinen, vuonna 1995 perustettu progressiivista rockia tekevä ja soittava yhtye. Se yhdistelee biiseissään surutta ja pelotta, uskaliaasti ja kokeilevasti musiikin eri tyylilajeja, harvinaisen toimivaksi kokonaisuudeksi. Samassa biisissä voidaan kuulla esimerkiksi jazz-elementtejä, raskasta mättöä ja vaikkapa hämäräperäistä DDR-poppia. Kuha. ei ole tiettävästi keikkaillut enää moneen vuoteen, mutta toivoa ei ainakaan allekirjoittanut vielä ole menettänyt, näkevänsä, kuulevansa ja kokevansa tämän harvinaisen uniikin bändin livenä. Keikat olivat tunnettuja fyysisesti äärimmäisen energisistä esityksistä, joiden eriskummallisiin performansseihin yleisökin oli kutsuttu. Samoin keikkapaikoilta saattoi löytyä omituisia objekteja, kuten perunoita ja kaloja. 

Kuha. itsessään vaikuttaa ja tuntuu olevan kuin jokin kummallinen kultti, käsite tai instituutio. Kuha. kätkeytyy salaperäisyyden verhon taakse, eikä bändistä muutoinkaan ota järkeä tai selkoa tai tolkkua. Yhtyeen omat nettisivut esimerkiksi ovat informaatiosisällöltään silkkaa dadaismia. Sivut sisältävät suttuisia valokuvia ”henkilöistä”, jotka kertovat ”mielipiteensä” bändistä. Herää epäilys, ovatko kyseiset henkilöt edes todellisia, saatikka heidän sanansa. Mikä herättää entistä intensiivisemmän mielenkiinnon: Mitä helvettiä tämä on? Mikä on Kuha.?

Lue myös: Levyarvio: WÖYH!– Tähti (2023)

KUHA. on julkaissut yhteensä neljä albumia, joista kaksi ensimmäistä ovat omakustanteita. Nyt arvosteluun tuomani Telekineettinen Testilaboratorio (2005) on järjestyksessä kolmas studioalbumi ja nerokkuudessaan huikea kokonaisuus.

KUHA.:a luotsaava miehistö Telekineettisellä Testilaboratoriolla on nimiasuiltaan varsin värikäs. Juha Kuha laulaa sekä taustalaulaa, bassoa soittaa Pekkala-Pekkala. Rumpukapuloita pyörittää Moukari Mononen ‎ja Jeesus Vipunen ‎soittaa kitaraa sekä myös taustalaulaa. Vierailijoina musisoivat Eppu Kosonen, joka soittaa koskettimia, kitaraa, hanuria, lyömäsoittimia ja lisäksi hoitaa hänkin taustalaulut. Markus Reuter ‎soittaa warr-kitaraa ja Jukka Varmo munniharppua. Jasmin Sämpylä ‎soittaa viulua, mandoliinia ja lisäksi kiljuu.

Telekineettisen Testilaboratorion äänimaisemat ovatkin albumin ehdottomasti parasta antia. Kuulija kiskaistaan armotta lihakset jyräävien soundien tykinruuaksi, tarjoamatta loivareita heikkohermoisille. Kuulijan osa on olla aggressiivisen ilmaisun hakattavana ja potkittavana. Elämyksen jälkeen hän vain haukkoo happea.

Telekineettinen Testilaboratorio vie kuulijansa säälimättä lukemaan taiteen tekemisen verioksennuksen makuista lakia – kokemaan sen todella rajun ja väkivaltaisenkin olemuksen. Oppikirjan avaa painajaismaisten tiukujen äänin ”Tohtori Krabolan Telekineettinen Testilaboratorio”, joka toimii esinäytöksenä taiteen tekemisen ja sen kanssa elämisen Helvetille. Estradille tuodaan maniapäinen tiedemies tohtori Krabola. Mutta samalla Krabola on kuin taiteilija, joka lopulta pakottaa ja häpäisten huijaa Saatanan myymään tämän sielun itselleen, saavuttaakseen luomukselleen valtaa, mainetta ja kunniaa. 

Biisi on rakennettu kertakaikkisen nerokkaasti, laulaja Juha Kuhan ilmeikkäälle ja kuulijan kroppaan menevälle todella fyysiselle laulutekniikalle ja persoonalliselle lauluäänelle. Biisissä vuorottelevat aggressiivinen basso ja räkäinen sähkökitara, hikiset rummut ja yhtäkkiset groovaavat koskettimet ja laboranttien enkelikuoro. Biisin hillittömintä antia ovat puheosuudet, jotka toimivat absurdina elementtinä varsin kekseliäällä tavalla. 

Armoton kyyti jatkuu toisessa biisissä ”Painileirissä”. Eipä jää epäselväksi taiteen tekemisen hourupäinen estetiikan sadomasokismi. Itselleni ”Painileiriin” heittäytyessä ja kokonaisvaltaisesti syventyessä, hämmentävän paradoksaalisesti ja elävästi mieleeni tunkeutui oma pikkutyttöyden balettikoulumenneisyyteni. Baletinopettajani, joka väänsi meiltä selkärangan, niskan ja nilkat ojennukseen, kuristi vyötärön ja hakkasi kepillä lattiaan oikean tahdin määräämiseksi. ”Painileirin” tempo on mielipuolisen nopea, soundimaisema repivä ja skitsofreeninen. Juha Kuhan laulaminen polttaa fyysisyydessään kuulijankin keuhkot. 

Kun taiteilija on nyljetty nahattomaksi omahyväisestä maireudesta, hänelle kuin irvailuksi Juha Kuha esittää biisin ”Nenä”. Biisissä on läsnä erityisesti turhamaisuus, jota hullulla puheosuudella korostetaan. Turha on kenenkään taiteilijan kuvitella itsestään yhtään mitään liikoja. Sillä maine ja kunnia on katoavaista, ja ainoastaan sylkemisen, pilkkaamisen ja oman nenän ja kasvojen menettämisen arvoista. Biisi on jälleen mainiosti rakennettu. Se alkaa ronskeilla rummuilla ja tepastelevilla koskettimilla, vaihtuen riitasointuisen kieroksi sähkökitaran kiemurteluksi ja lopulta raskaaksi bassomätöksi kuin nyrkin iskut. Äkkiä tunnelma vaihtuu flegmaattiseksi ja pöyhkeäksi, Juha Kuhan dramaattisen lauluäänen myötä. Kunnes palataan lähtöpisteeseen, turpiin iskeviin kakofonisiin sointuihin. 

Seuraavassa biisissä ”Upotti Sankoon Pään” taiteilijan hermot keskeneräiseen teokseensa pettävät. Hän aivan kuin yrittäisi tuhota sen, jota biisin lyriikoissa kuvataan raajojen väkivaltaisella irtoamisella. Taiteilija on pettynyt ja turhautunut itseensä ja kädenjälkeensä. Tämä hirvittävä melodramaattinen kärsimys kuvataan biisissä leveästi soundaavalla vaikeroivalla viululla ja mehevällä hanurilla, slaavilaisin melankolisin sävelin.

Kunnes saavutaan biisiin ”Supermarket Jesus”, joka ironisesti häpäisee taiteen pyhyyden, kauneuden ja glorian. Talloo sen maalliseksi markkinatavaraksi. Se on jokaisen taideteoksen surkuhupaisa ja tympeä osa. Taiteilijan on halvennettava oman itsensä arvokkuus, saadakseen elantonsa edes jostakin. Ja lopulta artisti aina maksaa. Hänen tehtävänsä on suurinpiirtein huorata itsenä kaupallisuudelle. Viihdeteollisuudelle. Edes pienille rupuisille almuille. Tämä kaikki on biisissä kuvattu mainiosti nopeilla ja hektisesti takovilla rummuilla, koskettimien- ja sähkökitaran kaahailevalla vongutuksella sekä nasevalla juoksevalla bassolla, kuin kuulija vietäisiin ostoshelvetin kassan liukuhihnalle. Välissä kyyti katkeaa valssiksi tivolimaiselle kuvastolle, joka saa värikkäät valot välkkymään kuulijan silmissä, kuin halvan kilikalikaupan hyllyn anti.

Seuraava biisi ”Jytän Mestarit” puolestaan saapuu taiteen tekemisen grandiositeetin tematiikkaan. Lyriikat noudattelevat brutaalin väkivaltaista linjaa. Tässäkin biisissä keskeisimpään osaan kohoaa Juha Kuhan vartalon hikinoroinen ja kehollisesti dynaaminen laulutekniikka. Taiteilija julistaa itsensä pamppuineen ja haulikkoineen, toisinsanoen instrumentteineen, kovimmaksi tyypiksi maailmassa, vain säilyttääkseen kasvonsa. Kaiken yhteiskunnalta saadun nöyryytyksen jälkeen.

Lue myös

Biisissä ”Rouva Braun”, puhuu viimein taideteos. Biisin melodia ja rytmi, jolla taideteoksen sielua kekseliäästi basson ja pehmeiden kosketinsointujen dialogilla kuvaillaan, on haaveileva. Hiipivä. Kiusoitteleva, hunajainen, maanitteleva. Arvoituksellinen, arvaamaton. Ja äärimmäisen uhkaava. Tässäkin biisissä on läsnä raaka väkivalta. Taiteilijan onneton intohimo on kaikennielevä, omistava. Lopulta – kylmäverisesti murhaava. Muhkeat ja kulmikkaat sähkökitara- ja bassosoundit vyöryvät hyökyaaltona kuulijan ylle ottaen häneltä hengen tai antaen hurmiollisen nautinnon.

”Elämän Maratoonari” leikkaa edeltävän biisin kohtauksen ironisesti, kuvaamaan taiteilijalta vaadittavaa sitkeyttä, kaiken päänsisäisen kakofoniansa keskellä. Kuulija äkisti siepataan tangon pyörteeseen. Hanurin ja koskettimien vilkas luritus sekä hermoja takovat bassosoinnut kertovat kuinka taide kiduttaa ja roikottaa löysässä hirressä, mutta taiteilija on valmis uhraamaan teoksensa eteen kaiken. Millaista kenenkin taiteilijan on elää oman rouva brauninsa kanssa, joka pitää kuvainnollisesti veistä kurkulla tai asetta ohimolla, yhtään osaamatta ennakoida, pääseekö maratonilta ikinä ehjänä maaliin, muutenkin kuin vain omissa kuvitelmissaan.

Seuraavassa biisissä, ”Karaten Rauhoittavasta Vaikutuksesta” kuulija tempaistaan farssimaisen keikkuvaan ja merisairaaseen soundimaisemaan. Sen värittävät vuolaasti ryöppyävät ja kirjavat, sekopäisen bossanovan oloiset rytmit. Kaiken luomisprosessinsa kärsimyksen jälkeen taiteilija pyristelee niskalenkkiotteeseen teoksestaan ja työstään. Hän viimein osoittaa teokselleen sekä omalle itselleen, pitelevänsä kippuroivan työnsä ohjaksia ja raippaa. Taiteilija on pyhittynyt. Lastut lentelevät ja verta roiskahtaa. Hänestä on tullut karatemestari.

Viimein aivonesteet sekoittavien pimeiden ja häröjen synasoundien myötä hiljalleen vinksahtavaiseen paatoksellisuuteen yltyvässä ”Saksan Keisarissa”, voikin taiteilijan nähdä kertovan itseriittoisesta itsevarmuudesta suhteessa teokseensa, joka ei hänelle kurituksessaan, ”lääketieteessään” enää ryppyile. Mutta tämä henkinen yliote on saavutettavissa ainoastaan nöyryydellä. Oman itsensä alttiiksi asettamisella ties mille saastalle – paiseiden puhkomiselle, jossa oman kunniansa traagisesti menettää.

Kunnes tullaan toiseksi viimeiseen biisiin ”Mustaan Perunaan”, joka hersyilevyydessään aiheuttaa hulvattoman naurukohtauksen. Taideteos on viimein valmis. Mutta se paljastuukin oppiläksynä täysin absurdiksi käsitteeksi – irvailevaksi ja pahaksi ”mustaksi perunaksi”. Absurdismia tukee mielipuolisen rytmiikan ja kaikkien soundien rietasteleva värikkyys ja karnevalistinen räävittömyys.

Miksi taideteos edes syntyi? Mitä se tahtoo kertoa? Taiteilija jättää ilkikurisen teoksensa sen vastaanottajalle. Hurmioituneelle yleisölle. Taiteilija vetäytyy näyttämöltä. Hänen omanaan on ainoastaan sielunsa tyhjyys ja autius. Kukaan ei anna vastauksia.

Telekineettinen Testilaboratorio sulkee ovensa kuulijaltaan albumin viimeisellä biisillä ”Matkustan Ilman Ystävää”. Tämä biisi on itselleni tässä KUHA.:n makaaberia huumoria ja purevaa ivaa viljelevässä hillittömässä kokonaisuudessa, draamankaarellisesti tyrmäävä elämys. ”Matkustan Ilman Ystävää” riisuu itsensä alastomaksi ivallisuudesta. Pudottaa komiikan kasvoiltaan, jotka yhtäkkiä ovat haudanvakavat. Kuulija huomaa nauramisen sijasta nieleksivänsä kyyneleitä.

”Matkustan Ilman Ystävää” on henkeäsalpaavan kaunis ja dramaattinen kunnianosoitus sivilisaation ja ihmisyhteisön ulkopuolelle pakenemiselle. Vihaiset rummuttavat marssiosuudet vuorottelevat valssissa keinuvien ja kelluvien väliosien kanssa. Surumielisen lohduttavasti Juha Kuha laulaa viimeisen laulun Laika-koiralle joka lentää yksin raketilla Kuuhun. Ikkunasta häipyy Maa ja horisontin täyttää yö.

Paluuta ei ole.

Taiteen tekemisen laki – taiteen lopputulema onkin Telekineettisessä Testilaboratoriossa veret seisauttavan raju. Kolkko ja kalsea. Säälimätön ja julma. Se näyttää, kuinka taiteen tekeminen on yksinäisistä yksinäisin laji. Taiteilijalla ei loppupeleissä ole rinnallaan ketään. Hän on työnsä suhteen aina yksin. Ja tämä yksinäisyyden tuomio taiteilijan on hyväksyttävä. Siedettävä. Luomisprosessin jälkeen, mikäli hän siitä järjissään ja elossa säilyy, hän kykenee kaikkensa antaneena ainoastaan hengittelemään, lepäämään. Pyhittämään määräämättömäksi ajaksi tila yksityisyydelle, hiljaisuudelle. Olla rauhassa, oman itsensä kanssa. Laulaa lohduttavaa, sylissä tuudittavaa kehtolaulua Kuuhun matkaavalle Laikalleen omassa orvossa itsessään. Kerätä voimansa ja rohkeutensa, saadakseen sielun polttamalla nautinnolla avata verille, luomisen haavaiset ja kipeät arvet. Kunnes jälleen kerran on tullut aika.

Parhaat biisit: ”Tohtori Krabolan Telekineettinen Testilaboratorio”, ”Painileiri”, ”Rouva Braun”, ”Musta Peruna”, ”Matkustan Ilman Ystävää”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: TYTTI-KETTU METSÄNHELE
Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Visitation (1979)

Kappaleet

  1. Tohtori Krabolan telekineettinen testilaboratorio – 7.49
  2. Soviet-Kuha 3: Painileiri – 3.42
  3. Soviet-Kuha 2: Nenä – 4.20
  4. Soviet-kuha 4: Upotti sankoon pään – 3.32
  5. Analoginen Kuha 1: Supermarket Jésus – 2.39
  6. Analoginen Kuha 2: Jytän mestarit – 4.56
  7. Analoginen Kuha 4: Rouva Braun – 8.00
  8. Digitaalinen Kuha 1: Elämän maratoonari – 2.45
  9. Digitaalinen Kuha 2: Karaten rauhoittavasta vaikutuksesta – 2.44
  10. Digitaalinen Kuha 3: Saksan keisari – 3.06
  11. Digitaalinen Kuha 4: Musta peruna – 3.37
  12. Soviet-Kuha 1: Matkustan ilman ystävää – 5.44

Kuha.

Juha Kuha: laulu, taustalaulu Pekkala-Pekkala: basso Moukari Mononen: rummut Jeesus Vipunen: kitara, taustalaulu

Tuottaja: Kuha. ja Eppu Kosonen
Levy-yhtiö: Gashopper

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑