We Can’t Dance on Genesiksen 14. studioalbumi.
Genesis oli vuoteen 1987 mennessä paistatellut jo jokusen tovin parrasvaloissa albumien Abacab (1981), Genesis (1983) ja Invisible Touch ansiosta. Vuoteen 1977 asti progressiivisena tunnettu ja samana vuonna trioksi kutistunut kokoonpano alkoi …And Then There Were Three… (1978) albumistaan lähtien pikkuhiljaa vesittämään progressiivisia ulottuvuuksia musiikistaan ja tähtäämään kohti hittisinglejä ja pop-menestystä. Yhtyeen eduksi se piti sisällään edelleen kaksi upeaa säveltäjää, Tony Banksin ja Mike Rutherfordin sekä myös varsin mukiinmenevän Phil Collinsin. Tämän johdosta yhtye saavuttikin massiivista suosiota kappaleilla kuten ”Misunderstanding”, ”That’s All” ja ”Land of Confusion” progen kuihtuessa hiljalleen pois ja vaihtuessa puhdasveriseen synapoppiin viimeistään Invisible Touch -kiekkoon mentäessä.
Heinäkuussa 1987 yhtyeellä oli takanaan 112 esiintymistä sisältänyt Invisible Touch -kiertue ja loppuunpalanut bändi oli pahasti loman tarpeessa. Niinpä yhtye yksissä tuumin aloitti hiljaiselon joka venyi lopulta 3,5 vuoden mittaiseksi. Tällä välin etenkin Phil Collins ja Mike Rutherford nauttivat suosiota sooloprojektiensa parissa. Vuoteen 1990 mentäessä Banks ja Rutherford olivat varmoja että Collins tulisi jättämään yhtyeen massiivisen soolosuosionsa johdosta mutta heidän yllätyksekseen Collins olikin yhä käytettävissä kun neuvottelut uudesta Genesis-albumista alkoivat. Tuotannon aloittaminen venyi lopulta vuoden 1991 puolelle Collinsin mammuttimaisen …But Seriously -kiertueen takia. We Can’t Dancen äänitykset alkoivat viimein maaliskuussa 1991 ja yhtyeellä oli aikomuksena ottaa edellislevyä orgaanisempi lähestymistapa tälle albumille. Tämän johdosta Collins heivasi Invisible Touchilla vahvasti dominoineet (pun intended) Simmonsin sähkölätkyttimet ns. helvettiin ja soittaakin läpi levyn akustisia rumpuja. CD-formaatin vahvan nousun myötä yhtye myös työsti paljon materiaalia albumille ja sisällytti jälleen mukaan jopa neljä kuuden minuutin rajapyykin ylittävää kappaletta. Tällainen pohjustus saattaa tietämättömän korviin kuulostaa siltä että “Mitä?! Onko Genesis tekemässä ensimmäistä huippualbumia sitten Duken?” Mutta odottakaahan kun pääsemme itse asiaan!
Levy alkaa tasaisen tappavalla metronomin nakutuksella kunnes Rutherfordin kitara lähtee mukaan ja alkaa “No Son of Mine”. Hiljalleen kasvava kappale purkautuu kertosäkeessä Collinsin toimittaessa lyriikkaa varsin arvostettavalla pieteetillä ja meininki ylipäätään on kaikin puolin varsin O.K.! Mitä nyt Tony Banks tuntuu jäävän melko vahvasti taka-alalle. Hieno ja paikoitellen ilahduttavan rokkaava kipale joka tapauksessa. Yllättävän vahva aloitus levylle verrattaessa vaikkapa edellislevyn vastaavaan. I’m impressed!
Aloituskappaletta seuraa levyn ehkäpä suurin hitti “Jesus He Knows Me”, joka naljailee varsinkin Yhdysvalloissa tuohon aikaan varsin tiuhaan TV:ssä keikkuneille televisiosaarnaajille. Kyseessä on varsin harmiton popkappale joka soljuu nopean temponsa ja Collinsin kieli poskessa kyhättyjen sanoitusten ansiosta varsin kivuttomasti läpi.
Kolmannen kappaleen “Driving the Last Spike” myötä pääsemmekin sitten käsiksi albumin parhaaseen antiin. Nyt Genesis tuntuu osuvan jälleen sinne maaliin josta se on sutinut huti aina Abacab albumista lähtien! Collins tulkitsee kirjoittamaansa lyriikkaa kappaleen laadun velvoittamalla tunteella ja tuntuu myös heräävän rumpalin jakkaralla takomaan jotain muuta kuin peruskomppia. Myös Rutherford tarjoilee kitaroineen varsin nautittavaa, joskin 70- ja 80-luvun taitteen tuotantoon verrattuna melko hillittyä soitantaa, mutta laitettakoon se vaikka vanhenemisen piikkiin! Ainoana nokankoputuksena todettakoon, että Tony Banks todella tuntuu ottavan tällä albumilla lomaa sillä tälläkin kipaleella hän tyytyy lähinnä maalailemaan taustalla. Tästä huolimatta “Driving the Last Spike” on varsin väkevä kappale ja ehkäpä parasta Genesistä sitten Abacabin “Me and Sarah Jane”:n!
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
A-puolen jättämien hyvien fiilisten jälkeen Genesis-laiva karauttaakin sitten karille kenties pahemmin kuin koskaan kun levyllä seuraa yhtyeen ehkäpä yksi noloimpia turautuksia “I Can’t Dance”! Jos Collinsin sanoitukset ansaitsivat hienoisesta juustoisuudesta huolimatta kehuja edellisen kappaleen kohdalla niin nyt kyllä lyödään myötähäpeämittarit surutta kaakkoon! Kappaleeseen kuvatusta musiikkivideosta en viitsi edes aloittaa tässä nyt. Se katsokoon joka uskaltaa mutta turha tulla sitten vinkumaan ettei sinua varoitettu. Onneksi seuraavan kappaleen kohdalla ainakin lyyrikko vaihtuu Collinsista Rutherfordiin. Sieltä suunnalta ei voi tulla enää samanlaista huttua, eihän?!
“Never a Time”. Oh boy, mistä aloittaisin. Miten kerran niin varauksetta palvomani sankarini ovatkaan päätyneet tekemään näin pliisua ja mitäänsanomatonta juustopoppia…Toiveikkaana odotin Miken kääntävän kurssin sanoitusten suhteen, mutta kyllä tämä on lähes yhtä lällyä ja typerää tavaraa kuin edellisellä. Musiikillinen puoli on tämän kappaleen kohdalla aivan yhtä masentavaa. Kuulostaa kuin bändi kahlaisi autopilotilla koko kappaleen läpi, vaikka olisivat ennemmin tekemässä ihan mitä tahansa muuta. Josko seuraava biisi hieman parantaisi juoksua. Reilun seitsemän minuutin pituus ainakin voisi lupailla jopa hyvää..
Okei, “Dreaming While You Sleep”, tässähän tapahtuu jo jotain. Bändi tuntuu parin edelliskappaleen vapaamatkustamisen jälkeen taas heräilevän yrittämään jotakin. Suht pliisua suorittamistahan tämäkin on mutta kuulostaa yllättävän piristävältä kahden edeltävän turautuksen jälkeen. Liki seitsemän ja puolen minuutin pituuttaan kappale ei kyllä puolustele millään vaan ideapankki tuntuu olevan loppuun koluttu jo viimeistään neljän minuutin kohdalla. Kyllä biisi taitaa silti levyn parhaiden kappaleiden joukkoon lukeutua, mutta se ehkä kertoo ennemmin jotain hälyttävää tämän albumin laaduttomuudesta kuin tämän kipaleen laadusta.
Orkkisvinyylin C-puolen aloittaa kappale nimeltä “Tell Me Why”. Hohhoijaa, taas näitä. Tämäkin biisi kuulostaa aivan Collinsin tai Mike and the Mechanicsin pahnanpohjimmaiselta jämäpalalta eikä suinkaan siltä kerran niin majesteettiselta yhtyeeltä joka tehtaili kappaleita kuten “The Cinema Show” tai “One For the Wine”. Tony Banks loistaa jälleen instrumentteineen täysin poissaolollaan eikä kahden muunkaan kaverin panostus paljon hurraahuutoja ansaitse.
Juuri kun sitä voisi erehtyä ajattelemaan ettei tästä nyt rimaa voi enää pudottaa niin levy jatkuukin sellaisella teoksella kuin “Living Forever”. Tämä kappale ei tyydy pelkkään mitäänsanomattomuuteen vaan tämä on hokemakertosäkeineen kerrassaan ärsyttävä! Jos nyt jotain voi mainita kappaleen eduksi, niin Banks koettaa hieman hipsutella koskettimiaan soolontapaisesti kappaleen loppuosiossa. Hyvä Tony!
Kolmannen puolen päättää levyn toinen hittisingle “Hold on My Heart”. En haluaisi välttämättä antaa tälle kappaleelle kuin syvän ja pitkän huokauksen mutta yritetään nyt jotain. En voi käsittää miten tällaista materiaalia on päässyt Tony Banksin seulasta läpi. Biisin sisällyttäminen levylle vain vahvistaa teoriaani siitä että Tony otti vahvasti loman kannalta tällä rieskalla!
Huhhuh, nelossiivu enää jäljellä, voiton puolella!
Viimeisen sivun avaava “Way of the World” jatkaa vahvasti C-puolen viitoittamaa tietä. Genesis kuulostaa jälleen siltä niinkuin ketään ei kiinnostaisi pätkääkään olla yhdessä tekemässä uutta musiikkia vaan vahvasti siltä että tuutataan nyt jotakin albumin täytteeksi kun tämä jokatapauksessa myy miljoonia. Veikkaanpa että bändin pojat eivät voineet ainakaan tietää tekevänsä viimeistä levyään yhdessä sillä tällainen jatkuva riman alittaminen ei varmasti olisi voinut olla siinä tapauksessa mahdollista.
Niin paljon kuin olenkin saattanut parjata albumin materiaalia tähän asti niin levyn onnettomin turahdus on vasta toiseksi viimeisenä kuultava “Since I Lost You”. En ymmärrä kenen mielestä voisi olla hyvä tahi edes keskinkertainen ajatus käyttää aikaansa siihen että tekee yhtyeensä levylle näin masentavan turhan, typerän ja ärsyttävän tekeleen. Ilmeisesti Phil Collinsin mielestä oli…
Viimeinen kappale “Fading Lights” on albumin toinen kymmenen minuutin rajan ylittävä kipale. En ole tässä vaiheessa enää yhtään varma onko se paha vai tosi paha juttu. Jaaha, biisi alkaa rumpukoneella. Jes! Sitten kuulemme Collinsin laulamassa ainoaa Banksin tälle levylle kirjoittamaa sanoitusta. Noh, eipä tunnu Tonykaan tätä haaksirikkoa enää pelastavan. Jos en tietäisi, voisin aivan hyvin luulla että nämä on taas jotain Collinsin ta Rutherfordin tuherruksia. Musiikillisella puolella sentään Banks hieman muistaa jälleen olevansa Genesiksen kosketinvelho ja “Fading Lightsilla” kuullaan jo, voisinko jopa sanoa, herkullista soittoa Tonylta. “Fading Lights” on vikoineenpäivineen jotakuinkin kunniakas päätös tälle Genesiksen uran heittämällä onnettomimmalle tekeleelle ja jättää huomattavasti paremman maun suuhun kuin mikä tahansa albumin A-puolen jälkeisistä kappaleista.
On kenties lohdullista, että We Can’t Dance jäi Genesiksen Collins-Banks-Rutherford kokoonpanon viimeiseksi albumiksi. Tämä albumi on melko huikea rimanalitus jopa suht kelvottomaan Invisible Touchiin verrattuna. Ehkäpä yksi harmillisimpia juttuja levyyn liittyen on se että sille sisällytettiin kappaleet kuten “Hold on My Heart” ja “Since I Lost You” samalla kun ihan kelvolliset “On the Shoreline” ja “Hearts on Fire” jäivät rannalle ruikuttamaan.
Jotain valtaisasta arvostuksestani Genesistä kohtaan kertoo se että kaiken tämän dissaamisen jälkeen on todettava se tosiasia että omistan We Can’t Dancen sekä CD:nä että alkuperäisenä tuplavinyylinä. Tässä kohtaa olen vain helpottunut siitä että saan laittaa molemmat toivottavasti melko pitkäksi aikaa takaisin hyllyyn pölyttymään.
Parhaat biisit: “Driving the Last Spike”, “No Son of Mine”, “Jesus He Knows Me”
Kirjoittaja: SAKU SIPI
Avainsanat: Genesis, rock, 1991
Lue myös: Levyarvio: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)
Tuottaja: Genesis, Nick Davies
Levy-yhtiö: Virgin, Atlantic
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti