Mikä tekee rockista progressiivista? Tuohon kysymykseen on jokseenkin mahdotonta löytää yksiselitteistä vastausta. Voiko Deep Purplen musiikkia väittää progressiiviseksi? Itse asiassa yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon albumeja kuunnellessa ei tunnu ollenkaan mahdottomalta, että yhtye olisikin lähtenyt kehittymään esimerkiksi Yesin tai The Nicen kaltaiseksi. Jotain Deep Purplen progressiivisuudesta kertonee sekin, että 1970-luvun alussa brittiläisten musiikkilehtien vuotuisissa lukijaäänestyksissä Jon Lord (1941-2012) oli yleensä yksi suosituimmista kosketinsoittajista Yesin Rick Wakemanin ja Emerson Lake & Palmerin Keith Emersonin kanssa. Noihin aikoihin tosin eräs mustiin pukeutunut kitaristi sekä korkealta ja kovaa kiljunut vokalisti pitivät huolta siitä, ettei suuri yleisö ajatellut Deep Purplea erityisen progressiivisena yhtyeenä.
Tilanne oli kuitenkin toinen vuonna 1968. The Searchers -yhtyeen rumpali Chris Curtisin loppuvuodesta 1967 ideoima Roundabout osoittautui nopeasti pelkäksi mielikuvituksen tuotteeksi, mutta Curtisin siihen kutsumat Jon Lord ja kitaristi Ritchie Blackmore päättivät jatkaa yhteistyötä. Sekä Lordin että Blackmoren kanssa soittanut basisti Nick Simper pyydettiin mukaan lähes saman tien, mutta laulaja Rod Evans ja rumpali Ian Paice löytyivät vasta pidempien etsintöjen jälkeen maaliskuussa. Deep Purple oli ehtinyt olla koossa vain muutaman kuukauden ja soittaa vain kymmenkunta keikkaa, kun managerit patistivat yhtyeen toukokuussa 1968 studioon. Tuona aikana yhtyeen musiikillinen suunta ei vielä ollut ehtinyt muodostua kovin selväksi. Jonkinlainen suunta tuli siitä, että sekä Lord että Blackmore pitivät Vanilla Fudgesta. Yhtyeen kokemattomien managerien John Colettan ja Tony Edwardsin osuus jäi lähinnä rahoituksen tasolle, eli yhtye pääsi nauttimaan ”taiteellisesta vapaudesta”.
Shades Of Deep Purple äänitettiin ajalle tyypilliseen tapaan parissa päivässä. Materiaali koottiin lähinnä soittajien aiempien yhtyeiden ohjelmistosta. Tuottaja Derek Lawrence kertoi myöhemmin, että kappaleet soitettiin kahteen kertaan ja hänen tehtävänsä oli lähinnä pitää soittajien sooloiluhalut kurissa. Lawrence oli saatu tuottajaksi Blackmoren suhteiden kautta. Lawrence taas tunsi väkeä sekä EMI:stä että uudesta amerikkalaisesta Tetragrammatonista, minkä ansiosta levytyssopimusten saaminen kävi kivuttomasti. Deep Purplen tarina alkoi onnellisten tähtien alla.
Albumi alkaa epämääräisellä äänellä, jonka Jon Lord tuotti Lesley-kaiuttimien kautta soitetuilla Hammondeillaan. Instrumentaali ”And The Address” oli toinen niistä kappaleista, joita Lord ja Blackmore olivat kehitelleet tavatessaan ensimmäistä kertaa. Lordin soittotyyli tulee heti selväksi. Hän kuljettaa riffiä eteenpäin ja rytmittää kappaletta. Hän myös käyttää urkujen jalkiota bassokulkujen soittamiseen ihailemansa Jimmy Smithin tapaan. Tätä kuunnellessa on helppo ymmärtää kuvaus, jonka Rick Wakeman antoi Lordista tämän kuoleman jälkeen: ”Mies, joka tappoi komppikitaristin”. Toki Blackmoren soittokin kuuluu selvästi, mutta tällä kappaleella hänen tyylinsä tuntuu nojaavan vielä melkoisesti vanhaan rock’n’rolliin. Deep Purplen alkupään albumeilla Blackmore soittaa vielä puoliakustisella Gibson ES-335:llä, jonka ääni onkin erilainen kuin tutummaksi tulleella Fender Stratocasterilla.
Seuraavaksi kuullaan äänitehostearkistosta napattua suden ulvontaa ja Deep Purplen ensimmäinen hitti ”Hush”. Jälkeenpäin useampikin Deep Purplen ykköskokoonpanon jäsen on väittänyt ehdottaneensa tämän Joe Southin kirjoittaman kappaleen levyttämistä, mutta tulipa idea keneltä tahansa, se oli loistava valinta. Jon Lord Hammondeineen näyttää jälleen taitonsa, mutta kyllä muidenkin soitto kuulostaa inspiroituneelta. Tetragrammatonin edustajat valitsivat kappaleen singleksi, vaikka yhtyeellä olikin toinen kappale mielessään. ”Hushin” valinta singleksi tuntuu hieman erikoiselta, sillä neliminuuttisessa kappaleessa on peräti puolitoistaminuuttinen urkusoolo. Singlessä – tai sen markkinoinnissa – taisi olla jotakin amerikkalaisiin vetoavaa, sillä Hush nousi peräti listaneloseksi. Kotimaassa menestystä sen sijaan ei tullut. Luultavasti EMI:llä oli muutakin tekemistä kuin markkinoida jonkin uuden yhtyeen debyyttisingleä.
Jon Lordin ja Rod Evansin tekemä ”One More Rainy Day” osoittaa selvästi, että tämä albumi on tehty 1960-luvun lopussa. Laulu on kevyttä kukkaispoppia ja jostain syystä se valittiin ”Hush”-singlen b-puolelle. Lordin Hammondit ovat jälleen etualalla, mutta toteutuksen ilmavuuden ansiosta myös nuoruuden innolla fillejä viljelevän, vasta 19-vuotiaan Ian Paicen soittoon kiinnittää väkisinkin huomiota.
”Prelude: Happiness / I’m So Glad” osoittaa taas selvemmin siihen suuntaan, johon Deep Purple jatkossa eteni. Intro-osuus on modernisoitua klassista musiikkia, sähköinen versio Nikolai Rimski-Korsakovin ”Šeherazadesta” – tietysti omiin nimiin laitettuna. Muun muassa Creamin Fresh Cream -albumilta tuttu ”I’m So Glad ”valittiin Rod Evansin ja Ian Paicen aiemman The Maze -yhtyeen ohjelmistosta. Deep Purplen versio muistuttaa aika paljon Creamin versiota ja Blackmorekin pääsee vihdoinkin esittelemään taitojaan. Silti kappaleella on jälleen yksi soittaja, joka tuo soittoon persoonallisuutta: Jon Lord.
Albumin b-puoli käynnistyy (tehosteäänien jälkeen) toisella Blackmoren ja Lordin yhdessä kehittelemällä kappaleella. ”Mandrake Rootin” riffi on peräisin Screaming Lord Sutch and the Savagesin kappaleesta ”Lost Soul”, jonka kirjoitti yhtyeessä soittanut Bill Parkinson. Kappale oli varmasti tuttu myös Sutchin yhtyeessä useampaan otteeseen soittaneelle Blackmorelle. Parkinson ei tietenkään ilahtunut kopioinnista, muttei kuitenkaan haastanut Blackmorea ja kumppaneita oikeuteen, vaan tyytyi 600 punnan korvaukseen.
”Mandrake Rootin” rakenteessa kuuluu selvästi viitteitä Deep Purplen tulevasta suunnasta. Toisinaan pikemminkin viihdelaulajalta kuulostava Rod Evans ei ehkä ole aivan kotonaan tällä kappaleella, mutta lopun pitkässä instrumentaaliosassa Blackmore, Lord ja Paice pääsevät vauhtiin. Keikoilla kappale venyi jopa puolituntiseksi Lordin ja Blackmoren soolojen ansiosta. ”Mandrake Root” pysyi Deep Purplen setissä vuoteen 1971 asti ja lopun instrumentaaliosaa kuultiin osana Space Truckin’ -kappaletta vielä vuoden 1985 paluukiertueella.
Rod Evansin lahjoja on usein vähätelty, mutta vertailu kovin erilaista musiikkia esittäneen seuraavan kokoonpanon Ian Gillaniin tämän huippuvuosina on aika kohtuutonta. Evans oli kuitenkin Deep Purplen ensimmäisessä kokoonpanossa mies paikallaan, kuten ”Help” vakuuttavasti todistaa. Kauniisti aikakauden psykedeliaan kallistuva, rauhallisesti soitettu versio The Beatlesin hitistä antaa laulajalle mahdollisuuden näyttää taitojaan. Idea kappaleen hidastamiseen tuli Evansilta, eikä Vanilla Fudgea ihailleilla soittajilla ollut mitään sitä vastaan. Jälleen Lordin Hammondit kantavat kappaletta, mutta myös Blackmore saa tilaisuuden soittaa tyylikkään kitarasoolon. Paul McCartneyn kerrotaan pitäneen Deep Purplen versiosta, ja soittajat itse olisivat halunneet kappaleesta ensimmäisen singlensä. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että onneksi levy-yhtiössä oltiin eri mieltä.
Albumin neljäs oma kappale, Blackmoren ja Evansin kirjoittama ”Love Help Me” on ainakin minusta lähinnä vaivaannuttava. Aina ei Blackmorelta ole irronnut unohtumattomia riffejä, eikä tyyliään etsinyt yhtye osannut edes muokata tätä raakiletta toimivaksi. Blackmoren wah wah -soolo kuulostaa yllättävän haparoivalta ja Beach Boys -tyyliset taustalaulut ovat kerta kaikkiaan väärässä ympäristössä. Kaiken lisäksi sekä Lord että Paice tuntuvat saaneen päähänsä, että tällä kappaleella kannattaa soittaa mahdollisimman paljon. Toki virtuositeetin esittely on oleellinen osa progressiivista rockia, mutta tällä kappaleella ei kyllä ole mitään tekemistä progen kanssa.
Levyn päätösraita on lukemattomien artistien esittämä ”Hey Joe”. Voi olettaa, että idea on tullut The Jimi Hendrix Experiencen debyyttisingleltä. Jälleen lisädramatiikkaa on haettu äänitehosteista (poliisiauton sireeni) ja klassisesta musiikista. Tähän kappaleeseen on ujutettu aineksia Manuel de Fallan ”El sombrero de tres picosista” ja Maurice Ravelin ”Bolérosta”. Kappaleen tuttu tarina miehestä, joka aikoo ampua uskottoman naisensa ja paeta sitten Meksikoon toimisi kyllä vähemmälläkin teatraalisuudella, ja välillä dramaattisuus onkin keikahtamassa kornin puolelle. Deep Purple kuitenkin selviää kunnialla loppuun, minkä jälkeen kuullaan vielä askelten ääniä. Näytös on päättynyt, voitte poistua.
Shades Of Deep Purplen perusteella ei Deep Purplen myöhempiä vaiheita olisi pystynyt arvaamaan. Sama tosin pätee moniin muihinkin noihin aikoihin aloittaneisiin yhtyeisiin, jotka sitten osaltaan vaikuttivat rockmusiikin kehitykseen. Deep Purplen viittaukset klassiseen musiikkiin tuovat mieleen The Nicen, kun taas ”Helpin” ja ”One More Rainy Dayn” tyylistä voi halutessaan löytää yhtymäkohtia esimerkiksi varhaiseen Pink Floydiin. ”I’m So Glad” kuulostaa siltä, että sopivissa olosuhteissa Deep Purplesta olisi voinut tulla ”Hammondeilla vahvistettu Cream”, mutta toisaalta ”Mandrake Rootista” ei olisi ollut ihan hirveän pitkä loikka Hawkwindin spacerockiin. Vaan minkä suunnan Deep Purple valitsikaan? Sen, jonka luultavasti useimmat muutkin olisivat tehneet samassa tilanteessa. Amerikassa oli yllättäen hittisingle, jota lähdettiin markkinoimaan ja jolle koetettiin keksiä jatkoa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”And the Address” Ritchie Blackmore, Jon Lord 4:38
- ”Hush” Joe South 4:24
- ”One More Rainy Day” Lord, Rod Evans 3:40
- ”Prelude: Happiness/I’m So Glad” Blackmore, Evans, Lord, Ian Paice, Nick Simper/Skip James 7:19
- ”Mandrake Root” Blackmore, Lord, Evans 6:09
- ”Help!” Lennon–McCartney 6:01
- ”Love Help Me” Blackmore, Evans 3:49
- ”Hey Joe” Billy Roberts 7:33
Tuottaja: Derek Lawrence
Levy-yhtiö: Tetragrammaton
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti