Levyarvio: Dead Can Dance – Aion (1990)

Aion on Dead Can Dancen viides studioalbumi.

Monet internet-lähteet liittävät Dead Can Danceen melko koomisen genre-määritelmän neoclassical dark wave. Alunperin Australiassa vuonna 1981 Brendan Perryn (s. 1959) ja Lisa Gerrardin (s. 1961) perustama Dead Can Dance yhdistettiin goottirock-skeneen. Myös goottirock on itselleni hieman hähmäinen käsite. En ole ikinä oikein saanut selvyyttä onko siinä enemmän kyse musiikki- vai meikkityylistä. Gootti-juuriltaan Dead Can Dance ponnisti pian esoteerisemmille vesille. 

Duon musiikin keskeisiksi rakennuspalasiksi nousi toisaalta vaikutteet eri kulttuurien maailmanmusiikista ja toisaalta Perry ja Gerrard kurkottivat myös kauas menneisyyteen hakien inspiraatiota keskiajan ja renesanssin musiikista. Lopputuloksena syntyi jännä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Etnistä ja länsimaista. Dead Can Dancen musiikki  on usein hengellisen ja eteerisen kuuloista, mutta toisaalta välillä siihen liittyy vahva rytminen puoli ja suureellisimmillaan tunnelmat paisuvat varsin elokuvamaisiksi. Ei olekaan yllättävää että Gerrard löysi myöhemmin vaihtoehtoisen uran elokuvamusiikin parista. 

Gerrard on itseasiassa pääsyyllinen niin sanottuun ”wailing woman” (”vaikertava nainen”) -ilmiöön elokuvamusiikissa. Tässä kliseeksi muodostuneessa formaatissa surumielinen sanattomasti joikaava naisääni liittää dramaattisen musiikin yllä. Hans Zimmer ja Gerrard popularisoivat kyseisen musiikillisen motiivin scorellaan elokuvaan Gladiator (2000) ja sen jälkeen sitä onkin kuultu lähes joka toisessa elokuvassa.

---

Lue myös: Steve Reich – Different Trains / Electric Counterpoint (1989)

---

Gerrardin vokaalit ovat hyvin keskeisessä osassa Dead Can Dancen musiikissa vaikka Perry laulaakin yksinään osan kappaleista. Gerrard laulaa virtuoosimaisesti kontra-altto-äänellään ja erityisen kiinnostavan hänen tyylistään tekee että hän osaa laulaa erittäin luontevasti sanoilla joita ei oikeastaan ole olemassa. Eli kun Gerrard vaikuttaa messuavan kolmen oktaavin vaikuttavalla äänellään jotain mikä kuulostaa latinalta, sanskriitilta tai joltain muulta muinaiselta kieleltä niin itseasiassa hän usein laulaakin omalla hölypölykielellään sanoja jotka eivät tarkoita mitään.

Aionilla vanhan musiikin vaikutteet nousevat keskiöön vahvemmin kuin koskaan aiemmin Dead Can Dancen musiikissa ja levyn instrumentaatio onkin pääosin akustinen. Vain siellä täällä akustisia käsirumpuja, puhaltimia, säkkipilliä, hurdy-gurdya ja jousisoittimia täydennetään syntetisaattoreilla ja ohjelmoiduilla rytmeillä.

Aion (sana on kreikka ja tarkoittaa ”elämää” tai ”aikakautta”) koostuu 12 kappaleesta joista lyhyimmät ovat 1-2 minuuttisia ja pisinkin rikkoo vain juuri ja juuri kuuden minuutin rajapyykin. Vain 36 minuuttia kestävä levy tuntuu aavistuksen rikkonaiselta lyhyiden raitojen takia.

Aionilla vuorottelee eteerisesti leijailevat ja henkevyyttä uhkuvat hitaat kappaleet ja toisaalta nopeammat rytmisemmät raidat. Molemmat suuntauksista ovat varsin kaukana rock- ja popmusiikista ja olenkin usein ihmetellyt miten Dead Can Dancesta tuli niin suosittu.

Yksi levyn rytmisen puolen helmistä on  ”Saltarello”. Se on tehokkaan vauhdikas kappale joka on itseasiassa vanha 1400-luvun tanssi. Käsirumpujen ja pärisevän säkkipillin varaan rakennettu kokonaan instrumentaalinen biisi on suorastaan hypnoottinen. ”Saltarello” on varmasti villinnyt aikoinaan kansaa (tai ainakin aristokraattia) kuin ”Cha Cha Cha” konsanaan nykyään. Hmm… ehkä tässä ei ollakaan niin kaukana popista kuin hetki sitten totesin…

Täydellinen vastakohta nopealle ja elämän iloiselle ”Saltarellolle” on harras ”The Song of the Sibyl” joka velloo hitaasti ja rytmittömästi dronemaisen instrumentaation ja satunnaisten kielisoittimien helähdyksien kuljettamana ja nostaen Gerrardin vaikuttavan äänen pääosaan. ”The Song of the Sibyl” on vanha gregoriaaninen kirkkolaulu jonka ensimmäiset versiot juontavat juurensa aina 900-luvulle asti. Dead Can Dancen versio tosin käsittääkseni perustuu 1500-luvun katalaaninkieliseen versioon. Täytyy myöntää että en tiedä millä kielellä Gerrard kappaleen laulaa! Katalaaniksi, omalla höpökielellään vai kenties jollain aivan muulla?

---

Kuten aiemmin totesin myös Perry pääsee välillä laulamaan pääosassa ja hänen tähdittämät biisit vievät musiikkia yleensä hieman modernimpaan suuntaan. Hän laulaa englanniksi mm. biisit ”Fortune Presents Gifts Not According to the Book” ja ”Black Sun”. Vaikka Perryn ääni on Gerrardiin verrattuna huomattavasti rajoittuneempi tuovat mukavaa vaihtelua levyyn.

Irtiottoja levyn keskiaikaa huokuvasta akustisesta instrumentaatiosta tarjoilee ”As the Bell Rings the Maypole Spins” jossa säkkipilli surisee ja Gerrard ääni liittää sekvenssoitujen elektronisten rytmien varassa. Yhdistelmä on yllättävän toimiva sillä elektroniikkaa on ymmärretty käyttää riittävän hienovaraisesti. Vielä tehokkaammin uutta ja vanhaa yhdistää Perryn kohtalokkaan painokkaasti laulama melankolinen ”Black Sun” joka yhdistelee keskiaikaisen kuuloisia heliseviä perkussioita, käsirumpuja ja viiltävästi soivia orkestraalisia syntetisaattorilinjoja. ”Black Sun” on levyn ainoa biisi jossa voi sanoa olevan vielä joitain jäänteitä kaksikon gootti-juurista.

Give me 69 years
Another season in this hell
There is sex and death
In mother nature’s plans

---

Lue myös

• Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
• Review: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
• Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
• Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992

---

Kaiken kaikkiaan Aion on kiehtova, ja yllättävän luonteva, yhdistelmä muinaista ja modernia musiikkia vahvalla emotionaalisella latauksella varustettuna. Lievästä sirpaleisuudestaan huolimatta Aion on selvästi edeltäjäänsä The Serpent’s Eggia (1988) eheämpi kokonaisuus. Tuolla albumilla yhtyeen juuret törmäsivät vielä hieman yhteen vanhan musikin vaikutteiden kanssa.

Aionin jälkeen Dead Can Dance julkaisi kaksi levyä Into the Labyrinth (1993) ja Spiritchaser (1996) jonka jälkeen Perry ja Gerrard (he oli olivat olleet aiemmin pariskunta joka ero hieman ennen Aionin äänityksiä) ottivat etäisyyttä toisiinsa ammatillisesti ja palasivat yhteen tekemään Dead Can Dance -musiikkia vasta vuonna 2012. Aionia seuranneesta Into The Labyrinthista tuli yhtyeen menestynein levy, se myi huimat puolimiljoonaa kappaletta, mutta minulle Aion on Perryn ja Gerrardin paras yhteinen albumi.

Parhaat biisit: ”Saltarello””, As the Bell Rings the Maypole Spins”, ”Black Sun”, ”Radharc”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue myös: Levyarvio: Philip Glass – Songs From Liquid Days (1986)

---

Kappaleet

1. ”The Arrival and the Reunion” 1:38
2. ”Saltarello” 2:33
3. ”Mephisto” 0:54
4. ”The Song of the Sibyl” 3:45
5. ”Fortune Presents Gifts Not According to the Book” 6:03
6. ”As the Bell Rings the Maypole Spins” 5:16
7. ”The End of Words” 2:05
8. ”Black Sun” 4:56
9. ”Wilderness” 1:24
10. ”The Promised Womb” 3:22
11. ”The Garden of Zephirus” 1:20
12. ”Radharc” 2:48

Dead Can Dance

Lisa Gerrard: vokaalit, instrumentit, production Brendan Perry: vokaalit, instrumentit

Muut muusikot:

David Navarro Sust: vokaalit (1, 7) John Bonnar: koskettimet (5) Robert Perry: säkkipilli (2, 6) Andrew Robinson: Bassogamba (10) Anne Robinson: Bassogamba (10) Honor Carmody: tenorigamba (10) Lucy Robinson: tenorigamba (10) Luis de Góngora: sanat (5)

Tuottaja: Dead Can Dance

Levy-yhtiö: 4AD