Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)

King Crimson -kitaristi Robert Frippin ja entisen Japan -laulaja David Sylvianin yhteistyö sai alkunsa jo vuonna 1985 ”Steel Cathedrals” nimisen ambient-teoksen myötä. Vuotta myöhemmin Fripp soitti myös merkittävän osan kitararaidoista Sylvianin kolmannella soololevyllä Gone To Earth. 

Gone To Earthin jälkeen maestrojen tiet erkanivat useiksi vuosiksi. Fripp työskenteli mm. oman kitarakoulunsa Guitar Craftin parissa ja äänitti vaimonsa Toyahin kanssa Sunday All Over The World -nimen alla mainion levyn Kneeling At The Shrine (1991). Sylvian puolestaan julkaisu uransa ehkä hienoimman levyn Secrets Of The Beehive vuonna 1987 minkä jälkeen hän vajosi vuosia kestävään synkkään masennuskierteeseen. 90-luvun alussa Sylvian alkoi pikkuhiljaa nousemaan pimeästä kuopastaan joka johtii mm. vanhojen Japan-kollegojen kanssa Rain Tree Crow nimen alla tehtyyn levyyn.

Fripp oli alkanut suunnittelemaan King Crimsonin paluuta 90-luvun alussa ja hän tarjosi laulajan pestiä Sylvianille. Sylvian kieltäytyi kohteliaasti kokien bändin historian painolastin liian suureksi etenkin kun hän yhä demoniensa kanssa taistellen olisi halunnut lähinnä kadota maankamaralta. Fripp kuitenkin jatkoi Sylvianin piinaamista yhteistyöehdotuksilla. Sylvian antoi lopulta periksi sinnikkäälle Frippille ja he tarttuivat tarjoukseen lyhyestä Japanin kiertueesta. Fripp värväsi mukaan Chapman Stickiä soittavan Trey Gunnin joka oli hänen entinen Guitar Craft -oppilaansa ja edellä mainitun Sunday All Over The Worldin jäsen. Oleellinen motiivi kiertueessa Frippille ja Sylvianille oli uuden materiaalin luominen ja pitkälti improvisaatioihin perustuneet keikat synnyttivätkin useita biisiaihioita joita kehitettiin lopulta eteenpäin The First Dayn sessioissa.

Kolmistaan tehdyn kiertueen jälkeen trio ryhty äänittämään yhteistä levyään joulukuussa 1992. Rumpaliksi pestattiin amerikkalainen Jerry Marotta joka tunnettiin etenkin Peter Gabrielin levyiltä. Marotta oli tässä vaiheessa myös Frippin visioissa ensisijainen vaihtoehto seuraavan King Crimsonin rumpujakkaralle. Sylvian ei kuitenkaan tullut toimeen Marottan kanssa ja ja rumpali saikin lähtöpassit jo parin viikon jälkeen. Marotta oli mukana siis vain hyvin lyhyen aikaa kun huomioidaan, että isolla budjetilla tehdyn levyn sessiot kestivät yhteensä peräti neljä kuukautta. 

On kiinnostavaa pohtia, että veikö Marottan ja Sylvianin keskinäinen kahnaus Marottalta lopulta paikan myös King Crimsonista. Kun karmiininpunainen kuningas lopulta palasi seuraavana vuonna rumpaleiksi valikoitui vanha veteraani Bill Bruford ja Marottan The First Dayta seuranneella kiertueella korvannut Pat Mastelotto.

Marottan poistuttua takavasemmalle levyn rumpuraidat luotiin pitkälti luuppaamalla ja muokkaamalla rytmipätkiä joita Marotta oli ehtinyt soittamaan ennen potkujaan. Tässä kohtaa suureksi avuksi tuli toinen Peter Gabriel -veteraani David Bottrill. Levylle äänittäjän ja tuottajan kaksoisrooliin pestattu Bottrill hyppäsi projektiin tuoreeltaan Gabrielin Us -levyn sessioista joissa luuppaaminen oli tullut hänelle hyvin tutuksi. Myöhemmin Bottrill tulisi niittämään maailmanmainetta luotsamalla Toolin parhaat levyt jättimäisiksi hiteiksi. 

Sessioiden loppuvaiheessa Sylvian pestasi perkussionisti Marc Andersonin tuomaan hieman eloa muuten konemaisten rytmien sekaan. Anderson soitteli muuten pitkälti valmiiden raitojen sekaan lyömäsoittimia kolmen päivän ajan.

Sylvian ja etenkin Fripp olivat jo 90-luvun alkuun mennessä tehneet levyjä hyvin laajalla skaalalla, mutta hieman yksinkertaistaen voidaan luonnehtia, että Fripp tunnetaan pääosin monimutkaisesta ja melko raskaasta progesta King Crimsonin kautta ja Sylvian puolestaan on eniten kotona seesteisen, suht minimalistisen, mutta silti rikkaasti orkestroidun taiderockin parissa. Tyylillisesti The First Day osuu aika tarkkaan näiden ääripäiden välimaastoon. Kyseessä on kuitenkin suurempi irtiotto nimenomaan Sylvianille sillä hän ei koskaan aiemmin ollut laulanut levyllä joka rokkaa aivan samalla lailla kuin The First Day. Levyn sointi on intensiivisen lihaksikas ja Sylvianille tyypillisten hitaiden balladien sijaan myös kappaleiden tempot ovat pääosin vauhdikkaita. Kesken prosessin parivaljakko itseasiassa teki päätöksen jättää kehitteillä olleet balladit syrjään ja keskittyä nimenomaan rokimpaan materiaaliin. Levyn soinnissa molemmille artisteille melko uusi piirre on vahvasti funkahtavat tuhdit groovet jotka potkivat suurta osaa biiseistä voimallisesti eteenpäin.

Fripp ja Sylvian ovat perus temperamenteiltaan hyvin erilaisia musiikintekijöitä. Vaikka Fripp on syvällinen ajattelija ja konseptualisti niin levytyksien suhteen hän toimii mieluiten nopeasti ja spontaanisti. Useat hänen legendaarisimmista kitarasooloistaankin on syntynyt yhdellä otolla. Sylvian puolestaan on perfektionisti joka haluaa työstää levyjä pitkään ja huolella kokeillen kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Frippin kärsivällisyys ei The First Dayn kohdallakaan moiseen riittänyt vaan hän vetäytyi levyn tuotantoprosessissa taustalla antaen Sylvianin ja Bottrillin hoitaa homman kotiin saapuen paikalle vain tarvittaessa. Näin ollen lopputulosta voidaan pitää ehkä enemmän Sylvianin hengentuotteena, mutta sävellyskrediitit jakautuivat kuitenkin tasaisesti. Kaikki kappaleet on nimetty kolmikon Sylvian, Fripp ja Gunn nimiin lukuunottamatta albumin päätösraitaa joka on Frippin soolo. Tuottaja Bottrill sai myös krediitin kahdesta levyn kappaleesta.

The First Day käynnistyy kahdella raidalla joita vois ainakin tämän albumin kontekstissa kutsua popmusiikiksi. ”God’s Monkey” keinuu tiukan luupatun grooven varassa Frippin sähkökitaran tehdessä pistäviä terrori-iskuja siellä täällä. Sylvianin lakonisissa vokaalit kuulostavat hieman rouheammilta kuin yleensä, mutta kovin rokkaavaksi hänen tyyliään ei voi silti sanoa. Tuottaja Bottrill sai sävellyskrediitin biisistä sillä hänen panoksensa biisin rytmiseen maailmaan oli suuri: Marotta ei soita biisissä lainkaan vaan suurin osa rummuista on Bottrillin ohjelmoimia. Andersonin perkussionit tosin tuovat mukanaan eläväisyyttä muuten synteettisten rytmien sekaan. En yleensä ole sekvenssoitujan rytmiraitojen ystävä, mutta Bottrill tekee hyvää työtä ja rytmiraidat ovat riittävän kompleksisia jotta ne eivät kuulosta liian ilmeisesti ohjelmoiduilta ja liikaa itseään toistavilta.

David Sylvian has an amazing voice, and he doesn’t need to sing loudly to make it work – it’s just there. He’s the only person I’ve run across like that.

Trey Gunn

”Jean The Birdman” suuntaa yhä syvemmälle popin suuntaan. Se on levyn kepeintä antia, mutta Frippin monipuolinen kitarointi, joka vaihtelee heleästä näppäilystä takaperin soitettuun nuljutteluun, tuo muuten melko yksinkertaiseen kappaleeseen mukavasti mielenkiintoa. Sylvianin kertosäe on myös varsin koukuttava.Leikkisä kappale sisältää hauskan säkeenWho hunter? Who victim / God love america / He surely doesn’t love him

”Jean The Birdman” julkaistiin sinkkuna, mutta se ei saanut aikaiseksi kovin kummoisia aaltoja; sijoitus Englannin listoilla oli vaatimaton 68. Musiikivideon kappaleeseen ohjasi Howard Greenhalgh josta tuli pienoinen tähti vuotta myöhemmin Soundgardenille ohjaamansa ”Black Hole Sun” videon myötä.

Kolmannessa raidassa Frippin vaikutus käy ilmeisemmäksi. Hieman yli kymmenenminuuttiseksi venyvä ”Firepower” iskee pöytään nimensä mukaisesti tulivoimaa. Junttaavasti, mutta samaan aikaan synkopoidusti sykkivän rytmiraidan ympärillä surisee siellä täällä uhkaavasti  ja voimallisesti Frippin kitarat. Sylvianin lauluääni on harvinaislaatuisesti käsitelty hieman robottimaiseksi kertosäkeitä lukuunottamatta. Fripp soittaa kappaleessa pitkän, polveilevan ja kerrassaan upean kitarasoolon joka on jälleen yksi hänen kuuluisista ”yhden oton ihmeistään”. Valitettavasti ”Firepower” on ainakin pari minuuttia ylipitkä sillä sen loppupuolisko jää polkemaan paikallaan potentiaalisesti hypnoottisella tavalla, mutta lopulta käyden hieman pitkästyttäväksi.

Neljäs biisi ”Brightness Falls” on tummasävyinen biisi joka rakentuu ohjelmoidun rytmiraidan päälle jota Frippin vahvasti efektoitu sähkökitara puhkoo välillä vahvasti yliohjattuna ja välillä kirkkaammin ujeltaen. Sylvianin vokaalit erottuvat muuten tummasta soundista kuulostaen yllättävänkin optimistisilta. Aivan lopussa kun kappale jo vaimenee kuullaan viehkeää kitaranäppäilyä joka vaikuttaa olevan peräisin akustisesta kitarasta. Jos kuulen oikein niin kyseessä on hyvin harvinaislaatuinen hetki: Fripp ei sitten 70-luvun alun ole juurikaan akustista kitaraa soittanut rockbändin kontekstissa.

Lue myös: Levyarvio: David Sylvian – Secrets Of The Beehive (1987)

Lähes 12 minuuttinen ”20th Century Dreaming (A Shaman’s Song)” vääntää rock-ruuvia tiukemmalle. Biisi edustaa levyn raskainta antia ja sen alkupuoliskon rouheat ja painostavat sähkökitarariffit viittaavat jo selväti King Crimsonin pian koittavaan paluuseen. Sylvianin ääntä on jälleen käsitelty, mutta hienovaraisemmin kuin ”Firepowerissa”. Gunn möyrii Stickillaan hetkittäin todella messevästi ja vaikuttaa siltä, että tässä kappaleessa suht merkittävä osa rummuista on tällä kertaa Jerry Marottan livenä soittamia. Loppupuoliskolla Fripp keskityy pitkälti taikomaan kitarastaan aavemaisia ja utuisia luuppeja omalaatuisella Frippertronics-tekniikallaan. Marottan ja Gunnin tummasti soivat rytmit ja Frippin taustalla katkemattomasti soiva kitara muodostavat Sylvianin puhelaululle herkullisen alustan. Aivan lopussa Frippin mystiset äänikuvat jäävät soimaan yksinään pitkäksi aikaa. ”20th Century Dreaming” on rytmisesti levyn eloisin kappale ja  mielestäni myös levyn kohokohta.

Levyn toiseksi viimeinen raita on yllättävä sivuaskel psykedeelisen teknorockin puolelle. Yli 17 minuuttia pitkä ”Darshan (The Road To Graceland)” pohjautuu pitkälti voimakkaana sykkivän toisteisen ohjelmoidun teknobiitin varaan jonka seassa Fripp sooloilee villisti ja Gunn vemputtaa Stickiään groovaavasti.  Andersonin perkussiot virkistävät jälleen hieman rytmiraitaa, mutta kokonaisuutena se jää kuitenkin liian yksitoikkoiseksi ja mekaaniseksi. 

Sylvianin rytmikkäästi iskevät vokaalit tulevat mukaan vasta viiden minuutin kohdalla ja tuovat hetkeksi mukanaan uutta mielenkiintoa juuri kun homma on käymässä tylsäksi. Varsinainen vokaaliosio jää kuitenkin lyhyeksi minkä jälkeen luvassa on vain loputtomasti saman mekaanisen grooven toistoa ja Frippin sinänsä viihdyttävää kitaraujellusta.

”Darshan” on kiinnostava kokeilu, mutta minusta se ei oikein toimi tämän albumin kontekstissa. Se eroaa liikaa levyn muusta tyylistä ja armottomasti ylipitkä. Livenä ”Darshan” lyhentyikin armollisesti kymmeneen minuuttiin ja kuulosti muutenkin paremmalta orgaanisemmin soivien rumpujen ansiosta.

Levyn päättää Frippin yksinään sähkökitaralla ja kahden nauhurin nauhaviiveiden avulla soittama ”Bringing Down the Light”. Kyseessä on kuulaan kaunis ambient-leijunta joka toimisi upeasti ikään kuin koodana levyllä, mutta yli kahdeksanminuuttisena se on turhan pitkä siihen virkaan ja jää tavallaan irralliseksi kuriositeetiksi. ”Bringing Down the Light” on kuitenkin ilahduttavalla tavalla korvat puhdistava kokemus ”Darshanin” jumputuksen jälkeen. ”Bringing Down the Light” on yksi viimeisistä kerroista kun Fripp käytti analogista Frippertronics-tekniikkaa tällaisen kimmeltävän ja leijuvan ambient-tunnelman luomiseen. Pian The First Dayn jälkeen hän siirtyi digitaaliteknologiaan ja Frippertronics sai samalla uuden nimen Soundscapes.

Lue myös

The First Day on varsin epätasainen albumi. Parhaimmillaan se on todella herkullista kuultavaa, mutta taso tippuu etenkin jälkimmäisellä puoliskolla ja jopa parhaat biisit tuntuvat hieman ylipitkiltä. The First Day ei ole kovinkaan luonteva levykokonaisuus.  Bottrill on leiponut levylle todella messevän ja suorastaan ylellisen kuuloisen soundimaailman ja Frippin sähkökitarat soivat hetkittäin uskomattoman kauniisti. Levy kärsii kuitenkin selvästi päätöksestä lähettää Marotta kilometritehtaalle ja turvautua oikeiden rumpujen sijasta niin vahvasti ohjelmoituihin rytmeihin.

The First Day sai ilmestyessään hieman ristiriitaisen vastaanoton eikä se ollut mikään suuri kaupallinen menestys. Myös Sylvian itse on suhtautunut levyyn jälkikäteen varsin kriittisesti. Fripp, Sylvian ja Gunn lähtivät kuitenkin levyn ilmestymisen jälkeen hyvän vastaanoton saaneelle kiertueelle vahvistuksina rumpali Pat Mastelotto ja kitaristi Michael Brook. Kiertueelta äänitettiin erinomainen livelevy Damage (1994) jolla esitetyt tulkinnat vievät First Dayn materiaalin seuraavalle tasolle.

The First Day ei kuulu Sylvianin tai Frippin uran kohokohtiin, mutta Sylvianin kohdalla se on kiinnostava loikkaus hieman rokkaavamman materiaalin pariin ja Frippin kohdalla levy puolestaan enteilee jossain määrin King Crimsonin seuraavan kokoonpanon tyyliä.

Parhaat biisit: ”God’s Monkey”, ”Firepower”, ”20th Century Dreaming”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: David Sylvian – Brilliant Trees (1984)

Kappaleet

  1. ”God’s Monkey” 4:58
  2. ”Jean the Birdman” 4:09
  3. ”Firepower” – 10:25
  4. ”Brightness Falls” – 6:05
  5. ”20th Century Dreaming (A Shaman’s Song)” 11:50
  6. ”Darshan (The Road to Graceland)” 17:17
  7. ”Bringing Down the Light” (Fripp) 8:31

Muusikot

David Sylvian: vokaalit, kitarat, kosketinsoittimet, nauhat Robert Fripp: kitara, Frippertronics Trey Gunn: Chapman Stick, taustavokaalit Jerry Marotta: rummut, lyömäsoittimet. Marc Anderson: lyömäsoittimet David Bottrill: käsittelyt, sampletyt lyömäsoittimet, tietokoneohjelmointi Ingrid Chavez: taustavokaalit

Tuottaja: David Sylvian, David Bottrill
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑