Levyarvio: Black Sabbath – Master Of Reality (1971)

Tämä on se Black Sabbathin levy, joka alkaa yskimisellä.

Vuonna 1971 Black Sabbath oli yllättäen listaykkösen saanut birminghamilainen yhtye, joka soitti suunnilleen universumin raskainta rockia. Vaikka yhtyeen imago olikin synkkä ja basisti ja pääasiallinen sanoitusten kirjoittaja Geezer Butler on jälkeenpäin kertonut masennuksestaan, oli Black Sabbath noihin aikoihin kuitenkin periaatteessa hilpeiden pilvenpössyttelijöiden bändi. Siihen sitten liittyykin tuo Master Of Realityn alussa kuultava yskiminen. Kitaristi Tony Iommi kertoo omaelämäkerrassaan olleensa äänittämässä studiolla, kun Ozzy Osbourne tarjosi hänelle ”valtavaa jointtia”. Vetäistyään henkoset Iommi alkoi yskiä, tuo ääni päätyi nauhalle ja lopulta tuottaja Rodger Bainin ansiosta Black Sabbathin kolmannen albumin alkuun.

Black Sabbathilla oli alusta alkaen tunnistettava tyyli, joka hioutui valmiiksi Paranoidilla ja Master Of Realitylla. Raskaat riffit muuttuivat entistäkin raskaammiksi, kun sekä kitaristi että basisti laskivat muutamilla kappaleilla soittimiensa virettä puolitoista sävelaskelta. Master Of Reality ei kuitenkaan ollut pelkkää raskasta mättöä, sillä tältä vain hieman yli puolituntiselta albumilta löytyy myös kaksi lyhyttä akustisella kitaralla soitettua instrumentaalia. Kontrasti esimerkiksi siirryttäessä akustisesta ”Embryosta” synkkään ”Children Of The Graveen” korostaa hienosti jälkimmäisen kappaleen synkkää tunnelmaa ja sodanvastaista sanomaa.

Kaksi ensimmäistä Black Sabbathin albumia oli äänitetty nopeasti, mutta Master Of Realityn äänityksiin varattiin enemmän studioaikaa. Sen ansiosta yhtyeellä oli enemmän mahdollisuuksia erilaisiin kokeiluihin. Rumpali Bill Wardkin lisäili osalle kappaleista perkussio-osuuksia. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ward kertoikin yhtyeen jäsenten käyttäneen erilaisia studion suomia mahdollisuuksia sydämensä kyllyydestä. Tony Iommikin lisäsi ”After Foreverille” ja ”Children Of The Gravelle” syntetisaattorin ääntä.

Kappaleita rakennettiin samaan tapaan kuin aiemminkin, eli Ozzyn laulumelodiat seurasivat yleensä Iommin soittamia kitarariffejä ja kappaleita pidennettiin ymppäämällä mukaan lyhyitä musiikillisia ideoita. Lopputuloksena oli moniosaisia kappaleita, joiden mutkikkuus tosin usein peittyy raskaan rypistyksen alle. Aikalaisarvosteluissa tämän ajan Black Sabbathin tyyliä ei kuitenkaan juurikaan arvostettu. Vaan mitäpä Sibeliuskin totesi kriitikoista ja muistopatsaista…

Albumin ensimmäinen kappale ”Sweet Leaf” kulkee tymäkän riffin varassa. Sanoituksiltaan se on likipitäen rakkaudentunnustukseksi puettu oodi kannabikselle. Geezer Butlerin mukaan sanoitusidea tuli kuitenkin sattumalta. Basisti oli käynyt Dublinissa ja tuonut sieltä ainoastaan Irlannissa myytyjä Sweet Afton -merkkisiä savukkeita. Rasiassa oli teksti ”It’s the sweetest leaf that gives you the taste”, ja enempää ei sitten tarvittukaan. ”Sweet Leafin” kitaraosuudet on soitettu Led Zeppelinin tapaan studiossa moneen kertaan ja kappaleen soolon aikana varsinkin Bill Wardin soitossa kuuluvat jazzvaikutteet.

”After Foreverin” sanoitukset käsittelevät kristinuskon teemoja ja niiltä voi helposti kuulla Butlerin katolisen kasvatuksen vaikutuksen. Tekstiä lukiessa on vaikea ymmärtää, kuinka jotkin hihhuliryhmät onnistuivat kuvittelemaan Black Sabbathin nelikkoa Saatanan lähettiläiksi. ”They should realize before they criticize / That God is the only way to love” kertoo kyllä varsin selvästi, kenen puolella ainakin Geezer Butler oli. Riffiltään ”After Forever” kuulostaa yllättävänkin kevyeltä. 1970-luvun alussa rockin pirstaloituminen erilaisiksi genreiksi oli vielä aluillaan ja Black Sabbathkin käytti musiikissaan erilaisia ideoita ennakkoluulottomasti.

Puoliminuuttinen kitarainstrumentaali ”Embryo” on aina tuonut minulle mieleen kanteleella soitetut melodiat ja sitä kautta kansalliseepoksemme Kalevalan. Se antaa hengähdystauon levyn kuuntelijoille ja saa samalla seuraavan kappaleen kuulostamaan vieläkin raskaammalta.

Vaikka Black Sabbathista eivät ensimmäiseksi tule mieleen ajatuksia herättävät sanoitukset, olivat Geezer Butlerin tekstit parhaimmillaan hienosti puhuttelevia. Mielestäni ”Children Of The Grave” on sanoituksiltaan yksi yhtyeen onnistuneimmista kappaleista. Valitettavasti vain nuo periaatteessa hippien ”rauhaa ja rakkautta” -periaatteesta johdetut sanoitukset ovat edelleen ajankohtaiset:

”So you children of the world
listen to what I say.
If you want a better place to live in
spread the word today.
Show the world that love is still alive, you must be brave
Or you children of today are children of the grave.”

”Children Of The Grave” on myös musiikiltaan mieleenjäävä ja tehokas. Pidempää studioaikaa käytettiin onnistuneesti hyväksi – Bill Wardin soittamat perkussiot sekä tavallista matalammalle viritetty kitara ja basso tukevoittavat kappaleen kokonaissoundia. ”Children Of The Grave” on alkuaikojen Black Sabbathin materiaalissa mielenkiintoinen erikoisuus. Yleensä alun perin Ozzyn esittämät kappaleet eivät kuulosta muiden laulamina järin vakuuttavilta, mutta tämä ei menettänyt tehojaan Ronnie James Dion tai Tony Martinin tulkitsemana.

Lue myös:

Älppärin kakkospuolen alussa kuullaan jälleen Iommin soittama lyhyt instrumentaali. Puolitoistaminuuttinen ”Orchid” kuulostaa lähinnä akustisella kitaralla soitetulta sormiharjoitukselta, jota syvät bassoäänet säestävät.

Hieman irrallisella, mutta vahvasti jyräävällä riffillä alkava ”Lord Of This World” ei mielestäni pysy koossa aivan yhtä hyvin kuin Black Sabbathin moniosaiset kappaleet yleensä. Yksittäisissä osissa on kuitenkin hyviä ideoita ja säkeistöjen aikana kappaleelta paistaa yhtyeen alkuaikojen bluespoljento. Sanoitukset sisältävät jälleen tiukkaa kritiikkiä, tällä kertaa ihmisten ahneutta kohtaan. Tässäkään suhteessa ihmiskunta ei tunnu kulkeneen parempaan suuntaan reilussa 50 vuodessa.

Vaikka Black Sabbathin levyjen päällimmäiseksi jälkimauksi jääkin yleensä raskaus, on niille usein ujutettu mukaan muutakin. Viehättävän ilmavasti soljuva “Solitude” on rauhallinen kappale, jolla Ozzy laulaa pehmeästi ja jota Iommi vielä koristelee pianolla ja huilulla. Vaikutus on samaa luokkaa kuin Paranoidin tylyyden rikkovalla ”Planet Caravanilla”. Monessa yhteydessä kappaleen kuulijat ovat väittäneet joutuneensa varmistamaan, että laulaja todellakin on Ozzy. Onhan se. The Beatlesin lauluja rakastanut vokalisti pääsi esittelemään ”Solitudella” taitojaan ja lauluraidan jälkikäsittely vielä korostaa kappaleen herkkyyttä. Kappale muuten kuullaan Mika Kaurismäen ohjaamassa Zombie ja Kummitusjuna -elokuvassa.

Albumin uljas päätösraita “Into The Void” oli Iommin mukaan vaikea saada äänitetyksi. Bill Wardilla oli ymmärrettävästi ongelmia oman osuutensa kanssa, kappaleen eri osien tempo kun vaihtelee melkoisesti. Ozzylla taas oli hankaluuksia saada laulettua nopeaan tahtiin tulevia sanoituksia. Iommin ja Butlerin unisonossa soittama riffi käynnistää kappaleen tehokkaasti ja kyllähän ”Into The Void” todistaa Black Sabbathin tehneen kunnianhimoisia kappaleita.

Vaikka Master Of Reality ei Britanniassa pärjännytkään myyntilistoilla aivan Paranoidin tasoisesti, vakiinnutti albumilistan viides sija Black Sabbathin paikan jytäorkesterien eliitissä Led Zeppelinin ja Deep Purplen rinnalla. Tuon ajan kriitikot eivät tietenkään pitäneet Master Of Realitysta, mutta myöhemmin tämänkin albumin merkitys rockmusiikin kehityksessä on tunnustettu. Esimerkiksi Smashing Pumpkinsin Billy Corganin mielestä Master Of Reality synnytti grungen.

Master Of Reality jäi viimeiseksi Black Sabbathin albumiksi, jonka Rodger Bain tuotti. Yhteistyön päättymiseen ei liittynyt dramatiikkaa. Yhtyeen jäsenet – varsinkin Tony Iommi – uskoivat Bainin työskentelyä seurattuaan oppineensa riittävästi studiotyöskentelystä pärjätäkseen ilman erillistä tuottajaa.

Albumin kansi on pelkistetty. Vaikka Tony Iommi on jälkeenpäin sanonut kannen olevan vähän Spinal Tap -tyylinen – tosin vuosia ennen Spinal Tapia – on yksinkertaisuudessa voimaa. Tälle albumille violetilla painettu yhtyeen nimi on edelleen yksi suosituimmista vaihtoehdoista, kun mustalle pohjalle halutaan painaa Black Sabbathin logo. Levyn takakanteen oli painettu kappaleiden sanoitukset ja levyn mukana tuli myös julisteita – 1970-luvun alkupuolen albumien ”artwork” oli parhaimmillaan todellakin taidetta. Levy-yhtiö Vertigokin huomioi Black Sabbathin edellisen albumin menestyksen ja levyn keskietiketissä oli poikkeuksellisesti valkoinen teksti mustalla pohjalla.

Ozzy Osbournen kuoleman jälkeen minulla on ollut vaikeuksia kuunnella Black Sabbathin levyjä. Ozzyn persoonallinen ääni saa palan nousemaan kurkkuun ja objektiivista kuuntelukokemusta on turha edes tavoitella. Master Of Reality oli minulle aina ennenkin yksi Black Sabbathin parhaista albumeista, mutta nyt kuunneltuna täysien pisteiden arvoinen klassikko.

Levyarvio: Black Sabbath – Master Of Reality (1971)

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Lue myös: Levyarvio: Tool – Ænima (1996)

Tuottaja: Rodger Bain

Levy-yhtiö: Vertigo / Warner Bros.

Jätä kommentti Peruuta vastaus