An Evening of Yes Music Plus on Anderson Bruford Wakeman Howen ensimmäinen livealbumi.
Anderson Bruford Wakeman Howe syntyi hieman varkain projektin pohjalta joka vaikutti tähtäävän alunperin Jon Andersonin sooloalbumiin hänen jätettyä Yesin vuonna 1988. Yhteistyö kvartetin kesken, joka oli aikoinaan ollut tekemässä Fragilen ja Close To The Edgen kaltaisia klassikoita, johti kuitenkin aivan uuteen bändiin jolla hetken aikaa näytti olevan kirkas tulevaisuus.
Jon Anderson, Bill Bruford, Rick Wakeman ja Steve Howe julkaisivat eponyymin esikoislevynsä kesökuussa 1989. Levy oli laadukas tulkinta Yesin progressiivisesta rockista 80-luvun soundi-maailmaan päivitettynä. Myös kvartetti itse oli tyytyväinen levyyn ja kun se vielä kävi varsin hyvin kaupaksi myös yleisölle vaikutti selvältä, että tämä vara-Yes jatkaisi eteenpäin ja tekisi yhdessä lisääkin levyjä. Sitä ennen oli kuitenkin aika lähteä kiertueelle.
80-luvulla oli tyypillistä, että vanhat rockbändit voimistivat livenä rivejään ylimääräisillä muusikoilla. Näin teki myös ABWH. Siinä missä vaikka Pink Floydin tapauksessa bändin alkuperäiset muusikot olivat käyneet niin veteliksi keski-ikäisinä, että ylimääräiset kädet olivat suorastaan välttämättömiä perustui ABWH:n tarve apuvoimille erityisesti sille, että yhtyeen oma levy oli varsin täyteen ahdettua musiikkia lukuisine päällekkäinäänityksineen. Edes virtuoositason muusikko ei yksinkertaisesti pysty soittamaan montaa erillistä osaa kerralla. ABWH ei myöskään halunnut monien bändien laikka turvautua taustanauhoihin tai sekvensointeihin mikä käy ilmi hupaisesti ilmi apukosketinsoittajaksi pestatun Julian Colbeckin kertomuksesta.
Colbeck pestattiin tehtävään ABWH:n levyllä musisoineen Matt Cliffordin toimesta joka ei itse halunnut lähteä kiertueelle. Kiinnitys nuorelle Colbeckille oli iso juttu sillä hän ei ollut aiemmin soittanut yhtä suuren profiilin yhtyeessä. Eikä soittanut musiikkia joka oli yhtä monimutkaista. Colbeck ryhtyikin omatoimisesti valmistautumaan urakkaan ennen varsinaisia treenejä. Hän blokkasi eri osia levyiltä ja valitsi niihin sopivia soundeja, ohjelmoi syntetisaattoreitaan ja hahmotteli, että mitä osia soitettaisiin käsin ja mitä sekvenssoitaisiin. Tästä kohtaa nuorukainen teki virheen. Treeneissä suunnitelmaansa esitellessään Jon Anderson totesi ykskantaan; ”Ehe Julian, emme halua käyttää sekvenssereitä.” Kylmä hiki nousi Colbeckin otsalle kun hän ensinnäkin tajusi tehneensä järjettömän määrän turhia ennakkovalmisteluita ja toiseksi ymmärsi miten monumentaalinen tehtävä hänellä ja bändillä olisi soittaa kaikki osuudet livenä. Anderson jatkoi: ”Ei sekvenssereitä, soitetaan kaikki vain livenä ja katsotaan miten käy”. Sinänsä helppo Andersonin sanoa sillä hän hakkaa keikan aikana laulamisen ohella yhteen vain kahta puukeppiä! (Itseasiassa hän soittaa myös syntetisaattoreita hieman yhdessä kappaleessa). Joka tapauksessa klikkiraidat ja sekvensserit määrättiin vaihtopenkille ja ABWH apureineen esitti kaiken musiikin vanhan liiton tyylillä.
Anyone who has worked with Mr Anderson will testify, the most infuriating thing about him is that he’ll ask for the impossible, get it, and be right to have done so.
Julian Colbeck
Progressiivisen rockin kohdalla on helppo ymmärtää, että sen monimutkaisuus rakentuu haastavista poikkeusjakoisista tahtilajeista, popmusiikkia kompleksemmasta harmoniamaailmasta ja yllättävistä tempon muutoksista, mutta seikka joka jää usein huomioimatta on progen usein suosima rikas erilaisten sointivärien kirjo. Harvoja, progebiisejä soitetaan alusta loppuun yksillä ja samoilla äänivalinnoilla vaan kesken kappaleen voi tapahtua lukuisia muutoksia. Tämä taas puolestaan tarkoittaa sitä, että kitaristien ja etenkin kosketinsoittimien täytyy varautua oikeiden nuottien soittamisen ja rytmissä pysymisen lisäksi vaihtamaan myös instrumenttiensa ääniä lennossa kesken musiikin. Välillä montakin kertaa. ABWH:n kohdalla tämän puolen monimutkaisuudesta kertoo että Rick Wakemanin kosketinsoitinkalustoon kuului peräti 30 erilaista poljinta joita hän käytti hallitakseen syntetisaattoreidensa äänivalintoja, efektejä ja volyymitasoja. Jopa apumies Colbeckilla oli käytössään kahdeksan poljinta. Eikä videokuvista päätellen Steve Howen poljinkokoelma juuri jäänyt jälkeen Wakemanista! Wakemanin kosketinsoitin kioski koostui muuten tällä kertaa pelkästään moderneista syntetisaattoreista Mini Moogia lukuunottamatta. Kiertueen alkupuolella mukana oli myös Hammond-urut, mutta ne eivät kestäneet maaliin asti.
Such is the nature of ABWH’s music, and certainly the expansive inclination of Jon Anderson, that I don’t think a single ’sound’ was produced by one instrument alone. Choir sounds would generally comprise a mix of smooth wash vocal sounds, some characteristically timbral voices from the Casio sampler, some high, almost string-like sounds from the Roland D50, and maybe some heavy breathing from the Korg M1R. All four layers (the maximum on the A50, and a limit I was only occasionally hampered by) would be under control of their own MIDI volume pedal, so that I could mix and let the sound evolve as I was playing.
Julian Colbeck
Colbeckin ohella ABWH:n ydinkvartettia avusti rytmikitaristi Milton McDonald ja basisti Tony Levin. Sekä McDonald ja Levin olivat mukana myös ABWH:n studiolevyllä ja Levinin oli tarkoitus soittaa koko kiertueella, mutta hänen sairastuttua osan kietueesta häntä tuurasi Brufordin vanha bändikollega Jeff Berlin. Berlin on virtuoositason soittaja, mutta hänen venymistään voi pitää silti sankarillisena; hän opetteli koko kiertuerepertuaarin vain muutamassa päivässä saatuaan kutsun. Asiaa auttoi toki myös se, että korkeasti koulutettuna muusikkona hän oli taitava lukemaan nuotteja ja hän käyttikin niitä runsaasti apuna keikalla. Berlinin suoritus tallentui myös viralliselle livelevylle sillä An Evening of Yes Music Plus äänitettiin nimenomaan keikalta jolla hän soitti. Harmillisesti Berlinin suoritusta on hieman hankala arvioida sillä hänen bassokitaransa on miksattu todella hiljaiseksi mikä onkin yksi levyn suurimpia heikkouksia! Kyllä Yes-musiikissa basson tulee kuulua kunnolla! Niin tärkeitä Chris Squiren bassolinjat ovat. Toisaalta on hieman yllättävääkin miten hyvin kyseinen musiikki An Evening of Yes Music Plus -levyllä toimii kun huomioidaan bassokitaran syrjintä.
Myöhempien aikojen Yes on lähtenyt välillä kiertueille heikosti valmistautuneena, mutta ABWH:llä oli selvästi näyttämisen halua eikä mitään jätetty sattuman varaan. Harjoitukset kiertuetta varten kestivät peräti kuusi viikkoa ja se kyllä sitten kuuluu myös lopputuloksessa.
ABWH:n kiertue olikin menestyksekäs.Se joka kattoi 15 eri maata kolmella eri mantereella ja käsitti kaiken kaikkiaan noin 80 keikkaa. Kiertueen viimeinen konsertti soitettiin syyskuussa 1989 yli 22 000 hengen yleisön edessä Kaliforniassa Shorelinen amfiteatterissa. Päätöskeikka äänitettiin ja kuvattiin ja esitettiin USA:ssa televisiossa kaapelikanavalla. CD-julkaisua saatiin odottaa yli neljä vuotta.
An Evening of Yes Music Plus julkaistiin myös kuvan kera VHS:nä (ja 2006 lopulta myös DVD:nä) ja itse tutustuin konserttiin nimenomaan videoversion kautta. An Evening of Yes Music Plus oli yksi ensikosketuksiani maailmanluokan progebändien livemeininkiin ja kyseistä VHS:ää tuli pyöriteltyä aikoinaan runsaasti; nämä kaverit tosiaan pystyivät soittamaan kaiken studiolevyillä kuullun monimutkaisen musiikin uskollisesti myös livenä ja saaden sen vieläpä näyttämään helpolta! Muistan myös kuinka wanhoilta muusikot itseeni verrattuna vaikuttivat. Ei niin, että asia sinänsä olisi häirinnyt minua, en ollut varsinaisesti nuorisokulttuurin ystävä, mutta koin pientä huolta siitä, että lieneekö näillä mestareilla enää montaa vuotta uraa jäljellä. Heh, kuinka väärässä olinkaan! Suurin osa näistä muusikoista on yhä aktiivisia 30 vuotta myöhemmin. Vain Bruford on omaehtoisesti vetäytynyt eläkepäiviä viettämään.
Konsertti on myös kuvattu suht pätevästi kameran ollessa yleensä siellä missä tapahtuu. Valitettavasti basisti Jeff Berlin ei pääse kertaakaan lähikuvaan ja hän käytönnössä vilahtaa vain pari kertaa muutamassa yleiskuvassa. Eipä tosin Colbeck ja McDonaldkaan juuri kuva-aikaa saa, mutta se on tavallaan ymmärrettävää sillä heille on jätetty soitettavaksi vain vähemmän kiinnostavia taustaosuuksia, mutta Berlin on sentään yhtyeen ainoa basisti. Berlinin jäämisestä alakynteen miksauksessa valitinkin jo aiemmin, mutta muuten äänipuoli on hoidettu huolella. An Evening of Yes Music Plus on yksi parhaiten äänitetyistä Yes-livelevyistä.
Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)
Entäs kiertueen ja siltä julkaistun levyn sisältö? Levyn nimi An Evening of Yes Music Plus ei ole omiaan tarjoamaan mielikuvia yhtyeestä joka tarjoilisi progressiivista ja tuoretta musiikkia. Se vie ajatukset enemmänkin pölyisen nostalgian ja kierrätyksen suuntaan.Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan aivan näin paha sillä itseasiassa,hieman kyynisestä kiertueen ja levyn nimestä (luultavasti pahamaineisen manageri Brian Lanen käsialaa…) huolimatta, ABWH ei alennu ratsastamaan vain Yesin vanhoilla hiteillä vaan bändi esittää livenä lähes kokonaisuudessaan myös tuoreen studiolevynsä. Pääosin se saa myös vanhan materiaalin kuulostamaan tuoreelta. Tai ainakin hyvin virkeältä.
Siirrytäänpä siis konserttitaltioinnin varsinaisen sisällön pariin. Olen sisällyttänyt mukaan myös videoversion pohjalta tekemiäni huomioita.
Konsertti alkaa varsin poikkeuksellisella tavalla sillä sankarimme marssitetaan lavalle yksi kerrallaan.
Ensimmäisenä lavalle saapuu Benjamin Brittenin sävellys ”Young Person’s Guide To The Orchestra” (1945) taustallaan pauhaten Jon Anderson. Anderson marssiin yleisön läpi turvamies vierellään outoon valkoiseen asuun pukeutuneena. Asu näyttää Michael Jacksonilta vaatekaapista varastetulta. Kansanmies-Anderson kättelee yleisöä samalla laulaen ”Time And A Wordia”. Jossain taustalla Milton McDonald säestää akustisella kitaralla (häntä ei näytetä videokuvassa kuin vilaukselta). Jo tässä vaiheessa käy selväksi, että Andersonin ääni on todella hyvässä iskussa. Hän laulaa voimakkaasti ja puhtaan heleästi. Anderson siirtyy laulamaan ”Owner Of A Lonely Heartia” ja McDonaldin akustisen rinnalle nousee myös hädintuskin kuuluvat Colbeckin syntetisaattorit. Välillä Anderson sisällyttää ”Ownerin” melodian sisään ”Time And A Wordin” kertosäettä. Anderson ja vuokra-apurit käväisevät pikaisesti myös ABWH:n ainokaisen levyn vihatuimman kappaleen ”Teakboisin” parissa. Tämän jälkeen trio poukkoilee vielä hetkisen ”Ownerin” ja ”Time And A Wordin” välillä. Kerrassaan kummallinen potpuri eikä ehkä mikään dynaamisin mahdollinen aloitus keikalle vaikka Andersonin ääni onkin ilo niin korville kuin sielulle.
Andersonin osuuden jälkeen lavalle astelee rentoon Miami Vice -henkiseen pukuun sonnustautunut Steve Howe joka näppäilee ketterästi kitarallaan kaksi akustista bravuuriaan ”The Clapin” ja ”Mood For A Dayn”. Ei kovin omaperäisiä valintoja, mutta muistetaan nyt, että Howea ei oltu nähty ja kuultu Yes-kontekstissa kymmeneen vuoteen. Näiden Howen omien ikivihreiden väliin on sijoitettu myös lyhyt pätkä kitarakappaletta jota en tunnista ja jota ei ole kansivihkoihin kirjattu. Ehkä jotain klassisen musiikin repertuaaria? Hyväntuuliselta vaikuttava Howe hoitaa hommansa ketterästi kotiin ja pistää samalla hyvin kyseenalaiseksi Union -levyn tuottaneen Jonathan Eliaksen väitteet, että Howe olisi ollut vain vuotta myöhemmin soittokyvytön pilvipää. Epäilen vahvasti!
Howen jälkeen on progen viittaritarin Rick Wakemanin vuoro. 70-luvulla Wakeman tunnettiin paitsi viitoistaan niin myös pitkistä vaaleista hiuksistaan. Pitkä suorana roikkuva hippitukka on vaihtunut nyt todella pöyhkeään takatukkaan ja entinen viittaritari on sonnustautunut jonkinlaiseen beigeen rentoon frakkimaiseen asuun ja viininpunaisiin Conversen tossuihin sekä välinpitämättömällä tavalla auki repsottavaan riemunkirjavaan paitaan.
Tyylitaituri Wakeman aloittaa osionsa sähköpianolla soitetulla nopeatempoisella ja hänelle tyypillisen koristeellisesti soivalla ”Gone But Not Forgottenilla” (levyltä Cost of Living). Sen taustalla humisee hieman tökeröitä syntsapyyhkäisyitä joista en ole varma, että soittaako niitä Colbeck vai hoitaa Riku samalla senkin puolen. Sitten Wakeman ravistelee hieman kättään ja siirtyy jo valmiiksi nopeatempoisesta biisistä suorastaan valonnopeudella soitettuun pätkään ”Catherine Parrista” (The Six Wives Of Henry VIII -levyltä). Wakemanin sormet kiitävät näppäimistöllä mikä viihdyttävää katseltavaa eikä myöskään kuulostaa yhtään hassumalta vaikka miehen käyttämät soundit aika muovia ovatkin. Lopuksi hypätään vielä ”Merlin The Magicianin” kapakkapiano-osioon joka soitetaan… no arvasit varmaan; aivan helvetin nopealla tempolla. Wakemanin osuus on melkoista sirkusta ja hyötyy videokuvasta. Meininki ei oikein välity pelkältä ääniraidalta. Wakemanin osio kuitenkin antaa painoarvoa Colbeckin huomiolle, että hän ei ole kuullut kenenkään kosketinsoittajan soittavan yhtä tarkasti nopeissa tempoissa.
Wakeman jatkaa soittamista siirtyen ”Long Distance Runaroudin” pianointroon. Nyt lavalle palaa Anderson ja mukaan astelee myös samuraimaisiin housuihin sonnustautunut pörröpää Bill Bruford tamburiini käsissään. Rumpupäällikkö Bruford helisyttelee hetkisen tamburiiniaan hieman vaivautuneen oloisena lavan edessä. Sitten hän astelee lavan takaosan korokkeelle rakennetun valtavan rumpusettinsä sisään (rummut kirjaimellisesti ympyröivät hänet). Bruford ryhtyy soittamaan tiukkaa komppia ja nyt myös Steve Howe liittyy mukaan karkeloihin.
Kvartetti on vihdoinkin kasassa. Hetkisen he malttavat esittää yhdessä mainiota versiota ”Long Distance Runaroudista” kunnes on Brufordin rumpusoolon vuoro. Bruford siirtyilee tavanomaisemman rumpusettinsä (joka on yhdistelmä sähkörumpuja ja akustisia rumpuja ja vertikaaliseen seinämän muodostamana oktagonin muotoisten Simmons-padien välillä. Tuiman oloinen Bruford näyttää siltä kuin ei olisi kovin innostunut sooloilemaan, mutta pistää silti pystyyn varsin vaikuttavan rumpuklinikan demonstroiden erityisesti sähkörumpujensa mahdollisuuksia. Tämäkin esitys hyötyy videokuvasta sillä mikään maailman musikaalisin rumpusoolo tämä ei ole vaan enemmänkin hauskaa ja taiturimaista show-meininkiä.
Brufordin johdolla koko bändi siirtyy lopultakin konsertin toiseen vaiheeseen. Soolohässäkät on ohi nyt soitetaan oikeaa bändimusiikkia. Setin toinen vaihe käynnistyy ”Birthrightilla” joka on ehkäpä ABWH:n paras biisi. Etnisiä vaikutteita omaava perkussiivinen biisi sisältää hienoa koskettimien vuorottelua Wakemilta ja Colbeckilta, Wakemanin kantaessa päävastuun soolomaisemmista osipista ja Andersonin tunteellisen laulusuorituksen. Videolta katsottuna Andersonin panos instrumentaatioon rytmikeppien kalistelun muodossa on myös viihdyttävää katseltavaa. ”Birthright” on todella väkevä veto josta todistaa sekin, että yleisö osoittaa suosiotaan yhtä raivoisasti kuin minkä tahansa Yes-klassikon kohdalla.
Muita mukaan päässeitä ABWH-biisejä ovat ”Brother Of Mine”, ”Themes” ja ”Order Of The Universe”. Videolla kuullaan myös ”The Meeting” eli pois jää oikeastaan vain kaksi lyhyttä raitaa ”Fist Of Fire” ja ”Let’s Pretend” sekä kiistanalainen ”Teakbois” jota Anderson tosin tapailee omassa soolo-osiossaan. Harmillista, että ”Fist Of Fire” jäi syrjään sillä äärimmäisen intensiivisen raidan olisi luullut toimivan hyvin livenä. Sinkun B-puoleksi ja sitä kautta varsin unohdetuksi jäänyt ”Vultures In The City” olisi ollut mukava kuulla myös.
”Birthrightin” ohella ABWH:n biiseistä livenä erityisen hyvin toimii tarmokas ”Themes” jossa Brufordin terävästi iskevät sähkörummut pääsevät oikeuksiinsa ja sekä Howe, että Wakeman saavat äveriäästi sooloilutilaa pitkissä instrumentaalijaksoissa. Myös moniosainen ”Brother Of Mine” kulkee ehkä livenä jotenkin jouhevammin kuin studioversiona.
Yes-repertuaari ei tarjoa suuria yllätyksiä sillä ABWH soittaa varmalla otteella lähinnä niitä yhtyeen ”progehittejä” joita olisi voinut ennalta kuvitellakin. Mukaan on siis päässyt ”And You And I”, Starship Troopers”, ”Heart Of The Sunrise” ja ”Close To The Edge”.
Viimeksi mainittua voi kuitenkin pitää jonkinlaisena poikkeuksena sillä täysimittaista ”Close To The Edgea” ei oltu kuultu ainakaan kymmeneen vuoteen ja mikä oleellisempaa tämä kiertue oli ensimmäinen kerta kun kyseinen eepos esitettiin Brufordin kanssa sillä rumpalimestari loikkasi King Crimsoniin juuri Close To The Edge -levyn valmistuttua ja levyä promotoineella kiertuella hänet korvasi Alan White.
ABWH:n versio onkin paras versio jota biisistä on soitettu 70-luvun jälkeen. Siis mukaan lukien myös kaikki ABWH:n jälkeen kuullut versiot. Nuori ja nälkäinen Yes kyllä soitti Whiten kera biisin raivokkaalla otteella, mutta jotain erityisen maagista biisissä on kuitenkin juuri silloin kun rumpujen takana touhuaa herra Bruford. Anderson myös laulaa kappaleen paremmin kuin 70-luvun livevedoissa. Ehkä osittain teknologisista syistä. Parantunut monitorointi yms. tekee laulajan työstä helpompaa.
”And You And I” ja ”Heart Of The Sunrise” ovat kelpo vetoja, mutta ”Roundabout” ja ”Starship Troopers” nousevat kirkkaasti yli keskiverron.
Konsertin viimeisenä varsinaisena biisinä kuultava tulkinta ”Roudaboutista” on todella onnistunut. Alkuperäinen ”Roundabout” on yksi Yesin hienoimmista biiseistä ja se on myös suuri livesuosikki, mutta itse en läheskään kaikista kyseisen kappaleen livevedoista ole innostunut. Tuntuu siltä, että hiemankin hitaammilla tempoilla biisi menettää paljon tehoaan. ABWH:n käsittelyssä tätä ongelmaa ei ole vaan biisi kaahataan läpi valtavalla intensiteetillä musiikin tarkkuuden lainkaan kärsimättä. Etenkin Wakemanin ja Brufordin soitto biisissä on todella inspiroitunutta!
Räjähtävien aplodien jälkeen seitsikko palaa esittämään vielä encorena lähes 13 minuuttisen version ”Starship Trooperista” (CD:llä luultavasti tilasyistä kappale kuullaan ensimmäisen levyn toiseksi viimeisenä biisinä). Väsymätön Anderson laulaa vielä yli kahden tunnin kaiken jälkeen haastavaa materiaalia virheettömästi ja voimakkaasti. Keskivaiheilla kuullaan eteerinen suvantokohta jossa Anderson laulaa ambientmaisen taustan päälle pätkiä ”Gates Of Deliriumista” (”Soon”) sekä Ritualista (”Nous Sommes Du Soleil”). Lopussa koittaa, kuten tavaksi muodostui jo 70-luvulla, Howen ja Wakemanin kitara-koskettimet -taistelu. Tällä kertaa touhua rytmittää Brufordin todella räjähtävästi iskevät fillit. Howen ja Wakemanin sooloilu yltyy varsin eeppiseksi muusikoiden lietsoessa toisiaan yhä nopeampaan ja nopeampaan soittoon.
Videoversiossa ja CD:n 2006 uudelleenjulkaisussa kuullaan myös varsin railakas versio ”I’ve Seen All Good Peoplesta” jota ei alkuperäisellä CD:llä ollut mukana. Anderson laulaa vokaalimedian hieman eri tavalla kuin yleensä ja biisi päättyy reippaisiin kitara – ja kosketinsoitinsooloihin. Jopa McDonaldille annetaan sooloaikaa kitaranvarressa.
Yleisesti ottaen An Evening of Yes Music Plusin sovituksissa ei kuulla mitään kovin suuria yllätyksiä vaan seitsikko kaahaa sekä ABWH – että Yes-biisit läpi alkuperäisille versioille uskollisesti. Mutta sehän on Yesin tyyli ollut oikeastaan aina. Etenkin Yesin materiaaliin ABWH:n 80-luvun lopun moderniteknologia tuo kuitenkin omanlaisen uuden sivumaun. Tiedän, että monet Yes-fanit suorastaan vihaavat Brufordin sähkörumpuja, mutta minusta on kiinnostavaa kuulla vanhaa Yes-musiikkia toisenlaisen teknologian värittämänä.
Valitettavasti An Evening of Yes Music Plusin lopulta ilmestyessä vuonna 1993 ABWH seikkailu oli jo ohi. Vuonna 1991 ABWH fuusioitiin ”oikean Yesin” kanssa. Lopputuloksena syntyi surullisen kuuluisa levy Union (joka on tosin mainettaan parempi!) sekä menestyksekäs kiertue jossa soitti peräti kahdeksanhenkinen Yes-kokoonpano. Kiertueen jälkeen oli epäselvää mitkä muusikoista kuuluivat Yesiin ja mihin suuntaan hommaa vietäisiin, mutta se oli selvää, että ABWH:n tarina oli ohi.
Vuonna 2012 huonomainen levy-yhtiö Gonzo julkaisi toisen ABWH konserttitaltioinnin nimellä Live at the NEC Oct 24th 1989. Tämän vaihtoehtoisen konsertin merkittävin täky on, että bassokitaran varressa on Tony Levin. Valitettavasti kyseisen julkaisun äänitys ei ole lähelläkään An Evening of Yes Music Plusin tasoa mikä vähentää merkittävästi sen arvoa.
An Evening of Yes Music Plus on yksi Yesin parhaista livelevyistä. Sen erinomaisuus korostuu myös kun sitä vertaa muiden aikalaisten livetouhuihin tähän aikaan. Emerson Lake & Palmer, Genesis ja Pink Floyd jäävät kauas taakse pölyä nielemään Andersonin, Brufordin, Howen ja Wakemanin pannessa parastaan.
Parhaat biisit: ”Birthright”, ”Close To The Edge”, Themes”, ”Roundabout”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman – Live At The Apollo (2018)
Kappaleet
CD 1
- Benjamin Britten’s Young Person’s Guide to the Orchestra (1:42)
- Time and a Word / Owner of a Lonely Heart / Teakbois (7:33)
- The Clap / Mood for a Day (9:35)
- Gone but Not Forgotten / Catherine Parr / Merlin the Magician (5:38)
- Long Distance Runaround (7:11)
- Birthright (7:24)
- And You and I (9:54)
- Starship Trooper (12:52) *
- I’ve Seen All Good People (9:14) °
CD 2
- Close to the Edge (19:49)
- Themes (i. Sound ii. Second Attention iii. Soul Warrior) (6:37)
- Brother of Mine (11:18)
- Heart of the Sunrise (10:46)
- Order of the Universe (9:30)
- Roundabout (9:57)
* vain 1994 CD uusintajulkaisu ja VHS/DVD
° vain 2006 CD uusintajulkaisu ja VHS/DVD
ABWH:
Jon Anderson: laulu Bill Bruford: rummut, lyömäsoittimet Rick Wakeman: koskettimet Steve Howe: kitara, taustalaulu
Muut muusikot:
Jeff Berlin: basso Julian Colbeck: ylimääräiset koskettimet, taustalaulu Milton McDonald: rytmikitara ja taustalaulu
Tuottaja: ABWH
Levy-yhtiö: Fragile
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti