Oli sunnuntaiaamupäivä. Kuuntelin radiosta Jake Nymanin juontamaa Onnenpäivä-ohjelmaa. ”Jos enkelit osaavat laulaa, se kuulostaa varmaan tällaiselta”, kertoi Nyman ennen kappaleen alkua. Ja sitten huoneen täyttikin jännittävältä kuulostava musiikki, jonka kruunasi italialaisen Alicen laulu. Kappale oli ”Il sole nella pioggia”, Alicen yhdennentoista albumin nimikappale. Se oli ensimmäinen kerta kun tiedostin kuuntelevani Alicea – tosin myöhemmin selvisi, että olin kuullut hänen laulavan vuonna 1984 euroviisuissa Franco Battiaton kanssa Italian tyylikkään edustuskappaleen ”I treni di Tozeur”.
Vuonna 1986 julkaistu Park Hotel oli ensimmäinen albumi, jonka Alice teki ulkomaisten muusikoiden kanssa. Se herätti laajalti mielenkiintoa ja taitaa edelleen olla Alicen myydyin levy. Albumia seuranneen kiertueen jälkeen julkaistiin Elisir, jolla kuultiin uusia studioversioita kiertueella esitetyistä kappaleista. Uudet sovitukset olivat tyylikkäitä, tosin joidenkin kappaleiden kohdalla taidepophenkisyys kadotti jotain alkuperäisten versioiden hengestä. Sen jälkeen olikin vuorossa melkoinen suunnanmuutos – Alice lähti kiertueelle, jolla hän esitti pianon säestyksellä Erik Satien, Gabriel Faurén ja Maurice Ravelin musiikkia. Vuonna 1988 julkaistu hieno studioalbumi Mélodie passagère sisälsi tuolla kiertueella esitettyjä kappaleita.
Edellisten albumien jälkeen Il some nella pioggia tuntuu olevan raikas, uusi alku – Alicen taidepop on kypsynyt valmiiksi. Albumilla vierailee runsaasti kansainvälisesti tunnettuja muusikoita, mutta tuskinpa heidän panoksensa on kuitenkaan ratkaiseva tekijä Il sole nella pioggian onnistumisessa. Levyn materiaali on laadukasta ja Francesco Messinan tuotanto toimii.
Albumin ensimmäisenä kappaleena kuullaan nimikappale ”Il sole nella pioggia”. Sen on säveltänyt ja sanoittanut Juri Camisasca, joka onkin tehnyt puolet albumin kappaleista. ”Il sole nella pioggia” on sävellyksenä melko yksinkertainen, mutta Alicen vahva eläytyminen ja tulkinta sekä tyylikkäät soitinosuudet tekevät siitä hypnoottisen. Tällä kappaleella soittavat mm. Japanista tutut rumpali Steve Jansen ja kosketinsoittaja Richard Barbieri sekä kitaristi Dave Gregory. Ian Maidman tarjoilee tyylikästä bassottelua ja Jon Hassellin trumpetti tuo musiikkiin oman jännittävän lisänsä.
Välittömästi edellisen kappaleen perään alkava Alicen ja kosketinsoittaja Marco Liveranin kirjoittama ”Cieli del nord” lipuu rauhallisesti ja Alice käyttää sillä ääntään monipuolisesti. Missään välissä hän ei kuitenkaan ylly useiden italialaislaulajattarien tapaan huutamaan, vaan voimakkaamminkin lauletut kertosäkeet tuntuvat pehmeiltä ja sensuelleilta. Italialaisen Paolo Fresun jazzahtavat trumpettifillit tuo kappaleelle ajatonta tyyliä. Osaamattomissa käsissä ”Cieli del nord” olisi luultavasti kuulostanut lähinnnä flegmaattiselta, mutta tällä albumilla se kuulostaa musiikilliselta vastineelta kevyessä tuulessa hulmuavasta läpikuultavasta silkkihuivista.
Juri Camisascan kirjoittama ”Visioni” on kevyttä, melodista poppia, joka jostain syystä tuo mieleeni saman ajan Marillionin – sen, johon Steve Hogarth oli juuri liittynyt. Kitaristi Dave Gregory heittelee taustalla mukavia kuvioita, jotka elävöittävät kokonaisuutta.
”Tempo senza tempo” on hidas, muttei kuitenkaan painostava kappale. Steve Jansenin perkussiot ovat – kuten kappaleen nimestäkin voinee päätellä – varsin keskeisessä osassa. Juri Camisascan kirjoittama vahvatunnelmainen kappale kulkee rauhallisesti.
Vinyylialbumin a-puolen päättävä ”Le ragazze di Osaka” kuultiin alunperin Eugenio Finardin Dal blu -albumilla, jonka Franco Messina oli tuottanut. Keveähkö kappale on jälleen miellyttävän positiiviselta kuulostavaa vaihtelua melko dramaattiselta kuulostavalle levylle. Tempo ei nouse tälläkään kappaleella, mutta tunnelma on viehättävän aurinkoinen. Syntetisaattorien kasarisoundit sopivat kappaleelle hienosti, samoin Steve Jansenin ilmeisesti vispilöillä soittamat rummut.
Keskiajalta peräisin oleva ”Orléans” on ranskalainen lastenloru, jonka David Crosby oli sovittanut debyyttialbumilleen. Tällä levyllä käytetään samaa laulusovitusta. Alicen a cappella -tyyliin esittämä laulu on kaiutettu siten, että kuulostaa siltä kuin se esitettäisiin suuressa katedraalissa. Alicen lopetettua laulamisen jatkuu kappale vielä jonkin aikaa kosketinsoittimilla.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Suoraan ”Orléansin” perään jatkuva ”Anìn a Grîs” on Maria Grazia Di Glerian pohjoisitalialaisella friulin kielellä kirjoittama runo, johon musiikin sävelsi kosketinsoittaja Marco Liverani. Alice laulaa viehättävän pikku kappaleen pehmeästi akustisen kitaran ja koskettimien säestämänä.
Juri Camisascan kirjoittama ”L’era del mito” palauttaa levyn ehkä hieman töksähtäen kevyen popin maailmaan. Akustisen kitaran kuljettama kappale kuulostaa niin perusitalialaiselta popilta, että parin ensimmäisen tahdin jälkeen alkaa odottaa laulajaksi vaikkapa Eros Ramazzottia.
”Le baccanti” kulkee rauhallisesti kevyen perkussion varassa. Juri Camisascan kirjoittama kappale kuulostaa salaperäiseltä. Alicen matala lauluääni tuo vaikutelman naispuolisesta shamaanista suorittamassa jotakin rituaalia. Tällä albumilla todellakin onnistuttiin luomaan erilaisia vaikutelmia. Levyn ilmestymisen aikaan Alice kertoi Camisascan tarjonneen levylle niin paljon hienoja kappaleita, ettei hänen omia laulujaan tarvinnut käyttää.
Albumin päättää Peter Hammillin kanssa duetoitu dramaattinen ”Now and Forever”. Vaikka Alicen ääntämisessä selvästi havaittava vieras korostus tuokin ajoittain mieleen Baccaran neitojen laulutavan vaikkapa ”Yes Sir, I Can Boogiessa”, mutta sehän kuulostaa oikeastaan varsin viehättävältä. Hammill on luonnollisesti vastannut kappaleen kosketinsoittimista, mutta turkkilaisen Kudsi Ergunerin soittama ney-huilu tuo äänimaisemaan jännittävän lisän.
Il sole nella pioggialla on kuultavissa 1980-luvun lopun kiinnostus kansan- ja maailmanmusiikkiin. Levyn musiikki ei ole pelkkää tietyn genren poppia, vaan siihen on siroteltu vaikutteita eri musiikkityyleistä ja muiden maiden musiikista. Oikeastaan on melko helppoa huomata, että esimerkiksi Kate Bushin The Sensual World ilmestyi samana vuonna kuin Il sole nella pioggia.
Tuotantonsa osalta Il sole nella pioggia on onnistunut. Italialaisilla on pitkät perinteet upeiden melodioiden säveltämisestä ja suurten tunteiden välittämisestä musiikin avulla. Vaikka levyn pystyykin sijoittamaan soundiensa perusteella 1980-luvun loppuun, on esimerkiksi syntetisaattorien antamia mahdollisuuksia käytetty maltilla. Suurin osa kappaleista kuulostaa eteerisiltä ja tunnelmaltaan kiehtovilta, eivätkä muutamat tyyliltään kepeämmät kappaleetkaan tunnu olevan väärässä seurassa, vaan harkittuja kevennyksiä, joiden ansiosta voimakkaammat melodiat kuulostavat vaikuttavammilta. Ja vaikka Alicen laulu onkin tärkeintä, hän ei dominoi levyn äänimaisemaa, vaan antaa tilaa muusikoille.
Il sole nella pioggia tarjosi mallin Alicen seuraaville studioalbumeille. Jatkossakin levyillä kuultaisiin sensuellia taidepoppia, jossa olisi vaikutteita monista tyyleistä ja jota olisi soittamassa myös kansainvälisesti tunnettuja muusikoita. Tällä reseptillä Alice ja Francesco Messina onnistuivat luomaan upeita albumeja.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Talk Talk– The Colour Of Spring (1986)
Tuottaja: Francesco Messina
Levy-yhtiö: EMI
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti