Koko 1970-luvun alkupuolen ajan Led Zeppelin tuntui liitävän yhä korkeammalle. Levymyynti oli hurjaa – levyjen nousu Yhdysvaltain ja Britannian albumilistan ykkössijalle tuntui olevan itsestäänselvyys – ja manageri Peter Grant piti huolta siitä, että myös kiertueet toivat rahaa yhtyeen tilille. Asiat kuitenkin muuttuivat elokuun neljäntenä päivänä vuonna 1975, kun Robert Plant joutui perheineen vakavaan auto-onnettomuuteen Rhodoksella vain pari viikkoa ennen suunnitellun Amerikankiertueen alkua. Parin kreikkalaisissa sairaaloissa vietetyn päivän jälkeen Plant perheineen lennätettiin yön pimeydessä hoitoon Lontooseen. Käytännössä heidät vietiin maasta salaa, sillä onnettomuuden tutkimukset olivat yhä kesken. Veropakolaisen osa oli kuitenkin kova – vyötäröstä alaspäin kipsattu laulaja lennätettiin Lontoosta pian Britannian verokarhun kynsien ulottumattomiin Jerseyn saarelle muun perheen jäädessä toipumaan Englantiin. Kerrotaan, että Jerseyllä vietettyjen viikkojen aikana Plant lähinnä joi olutta, söi kipulääkkeitä ja tuijotti ulos ikkunasta. Puolitoista kuukautta myöhemmin Plant lensi Los Angelesiin. Jimmy Page seurasi pian Plantia Malibuun merenranta-asunnolle, jotta voimakaksikko saisi kirjoitettua uusia kappaleita.
Jimmy Page oli päättänyt, että Led Zeppelin jatkaa musiikin tekemistä ja koska kiertueelle lähteminen oli mahdotonta, oli ainoana vaihtoehtona uuden albumin tekeminen. Page halusi ryhtyä toimeen mahdollisimman nopasti, sillä mitä pidempään odoteltaisiin, sitä vaikeammaksi jatkaminen muodostuisi. Samalla uusien laulujen tekeminen toimisi terapiana. Plant oli ymmärrettävästi masentunut ja vihainen joutuessaan olemaan erossa perheestään. Mikä lopulta oli tärkeää elämässä? Nuo tunteet pyörätuoliin sidottu laulaja purki teksteihin, joista osa oli selvästi henkilökohtaisempia kuin mihin Led Zeppelinin levyillä oli totuttu. Uusista kappaleista tuli muutenkin tunnelmaltaan raskaita.
Tuntuu siltä, että useilla englantilaisilla raskasta rockia soittaneilla yhtyeillä oli vaikeuksia näihin aikoihin. Deep Purplen kitaristi Ritchie Blackmore erosi yhtyeestä keväällä 1975, eikä uusi kokoonpano pysynyt koossa vuottakaan. Black Sabbath oli viinan ja huumeiden liukastamassa alamäessä, jonka aikana syntyivät yhtyeen jäsenten mukaan ulkopuolisten tekijöiden sabotoima Sabotage (1975) ja hämmentävän kauas yhtyeen ensimmäisten levyjen uraauurtaneesta raskaudesta ajelehtinut Technical Ecstasy (1976). Uriah Heepkin päätyi yhtyeen senastisen uran radikaaleimpaan muutokseen, kun alkuperäinen laulaja David Byron erotettiin alkoholista johtuneen ”epäammattimaisen käytöksen” vuoksi. Kaikilla em. yhtyeillä oli ongelmien takana Popedan ”Kaasua, komisario Peppone” -kappaleen sanoitusten mukaisesti ”huumeita, viinaa, naisia ja rahaa”.
Musiikin osalta Page ja Plant joutuivat lähtemään lähes puhtaalta pöydältä, sillä alkuvuodesta 1975 julkaistulle Physical Graffiti -tuplalle oli haalittu suuri osa aiemmin julkaisemattomista nauhoituksista. Page ja Plant saivat kirjoitettua syyskuun aikana kuusi kappaletta tulevalle albumille, jonka jälkeen olikin aika siirtyä harjoittelemaan uutta materiaalia Yhdysvaltoihin saapuneiden Jon Bonhamin ja John Paul Jonesin kanssa Hollywoodiin SIR studioille. Sessioiden yhteydessä syntyi vielä koko kvartetin tekemäksi kreditoitu ”Royal Orleans”. John Paul Jones on myöhemmin todennut osallistuneensa enemmänkin albumin kappaleiden säveltämiseen, mutta eivät kappaleiden tekijätiedot aina kerrokaan siitä, millainen panos soittajilla on ollut kappaleen muotoutumisessa. Jonesin rooli on Presencellä kuitenkin selvästi aiempaa pienempi, sillä taitava multi-instrumentalisti soittaa albumilla ainoastaan bassoa.
Harjoitukset Los Angelesissa päättyivät nopeasti lokakuun lopussa, kun Jimmy Page tulkitsi poikkeuksellisen raivoisan myrskyn huonoksi enteeksi. Yhtye lensi Müncheniin, jossa Presence äänitettiin Giorgio Moroderin Musicland studiolla. Tuo Arabella-hotellin kellarissa sijainnut studio oli useiden 1970-luvun alun kuuluisien artistien suosiossa ja nytkin studio saatiin buukattua Led Zeppelinille vain kahdeksaksitoista päiväksi. Jimmy Page oli kuitenkin päättänyt, että tuo aika riittää. Edelleen pyörätuolissa ollutta Plantia ikkunaton studio jossain maanpinnan alapuolella ahdisti, mutta Page tuntui käyttävän hyväkseen tilaa, jossa kellonajalla ei tuntunut olevan merkitystä.
Albumin pohjien äänittäminen sujui nopeasti, minkä jälkeen Page jäi ääniteknikko Keith Harwoodin kanssa äänittämään kitaraosuuksia ja miksaamaan kappaleita. Etukäteen varatut 18 päivää eivät lopulta riittäneetkään, mutta Mick Jagger suostui siirtämään Rolling Stonesin Black And Blue -albumin äänitysten aloitusta kolmella päivällä. Nuo kolme päivää Page ja Harwood viettivät studiolla. Miehet herättelivät toisiaan ja jos kumpikin sattui nukahtamaan, niin ensiksi herännyt herätti toisen. Luultavasti noiden hektisten vuorokausien vuoksi Page pitää edelleen Presenceä suosikkialbuminaan.
Albumi saatiin valmiiksi marraskuun lopussa, kiitospäivän aattona. Kun Plant ilmoitti levy-yhtiö Swan Songin toimistoon New Yorkiin albumin olevan nyt purkissa, hän ehdotti sen nimeksi Thanksgivingiä. Albumille ei vielä tuolloin ollut suunniteltu nimeä ja Pagekin kutsui sitä vain Munich LP:ksi. Nimi Presence keksittiin vasta sen jälkeen, kun Hipgnosiksen suunnittelema kansi esiteltiin yhtyeen jäsenille. Kannen vanhahtavilta vaikuttavissa kuvissa nähdään ihmisiä ja George Hardien suunnittelema mystinen, musta ”Objekti”. Muiden mielestä ”Obelisk” olisi ollut hyvä nimi albumille, mutta Page piti Presenceä parempana. Jälkeenpäin yhtyeen jäsenet totesivatkin, että albumin nimi kuvasi osuvasti äänitysten aikaista tunnelmaa studiolla – he todellakin olivat läsnä kappaleita äänittäessään. Kannen painatukseen liittyvät asiat lykkäsivät albumin julkaisua vuoden 1976 keväälle. Presence julkaistiin lopulta maaliskuun viimeisenä päivänä ja perinteisesti se nousi välittömästi listaykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.
Lue myös:
- Levyarvio: Led Zeppelin – Presence (1976)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 11-20
- Review: Univers Zero – Ceux Du Dehors (1981)
- Levyarvio: Steve Walsh – Glossolalia (2000)
- Year by Year : Best Albums of 1976 – 21-29
- Levyarvio: Jimmy Page – Outrider (1988)
- Review: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)
- Levyarvio: Gong – Zero To Infinity (2000)
- Review: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)
Albumin kymmenminuuttinen avausraita ”Achilles Last Stand” tuntuu olevan täynnä outoa energiaa, jollaista jatkon suhteen epätietoisuuden vallassa olleelta yhtyeeltä ei välttämättä olisi osannut odottaa. Moniosainen kappale oli saanut alkunsa jo kesällä, kun Page ja Plant olivat matkustaneet Marokkoon. Vaikka laulun sanoituksissa käytetäänkin antiikin mytologioiden kuvastoa, kertoo laulu kuitenkin pikemminkin Pagen ja Plantin matkoista. Laulun ensimmäiset sanat kertovat matkalle lähdöstä. ”It was an april morning when they told us we should go / and as I turned to you, you smiled at me, how could I say no” ei kuitenkaan useimpien tulkintojen mukaan kuvaile seikkailulle lähtöä, vaan yhtyeen kirjanpitäjien kehoitusta jättää Englannin vihreät niityt ja ryhtyä veropakolaisiksi.
Pagen kitarat hallitsevat ”Achilles Last Standia”, eivätkä aiemmilla levyillä tunnelmaa pehmentäneet kosketinsoittimet oikeastaan sopisikaan synkälle kappaleelle. Jonesin kahdeksankielinen basso on oleellinen osa kappaletta ja sillä soitettu laukkakomppi on niin tehokas, että Iron Maiden rakensi sen varaan jo yli 40 vuotta kestäneen menestyksekkään uran.
Vaikka ”For Your Life” on minusta sanoituksiltaan suorastaan limainen, toimii soittopuoli erinomaisesti. Kappaleelle on saatu mainio groove ja Bonzon bassorummussa on jälleen maaginen soundi, mutta voi herranjestas noita sanoituksia. ”You said I was the only / with my lemon in your hand…” Vaikka Plantin sanoitukset eivät olleet koskaan mitään suurta lyriikkaa, niin tällä tasolla taidettiin rämpiä edellisen kerran Led Zeppelin II:n aikoihin.
Vinyyliälppärin ykköspuolen viimeinen kappale ”Royal Orleans” ei tunnu saavuttavan sitä kepeyttä ja leikkisyyttä, jota sille ehkä oli yritetty saada. Musiikillisesti vaikutteita on nappailtu mustasta musiikista ja sanoituksissa Plant kertoo Jonesin muutaman vuoden takaisesta seikkailusta, jonka päätteeksi basisti huomasi ”tytön” viikset.
Blind Willie Johnsonin vanhaan blueskappaleeseen “It’s Nobody’s Fault But Mine” pohjautuva ”Nobody’s Fault But Mine” tuntuu toistavan alun jännästi käsiteltyä kitarariffiä turhan monta kertaa, mutta muuten kappale on levyn parhaimmistoa. Tällainen kreditoimaton blueslaina tuntuu palauttavan Presencen kahden ensimmäisen albumin tunnelmiin. Plantin huuliharppusoolokin on mukavaa vaihtelua albumia dominoivaan kitaravalliin. ”Nobody’s Fault But Mine” oli ”Achilles Last Standin” ohella ainut Presencen kappale, jota Led Zeppelin soitti yhtyeen palattua esiintymislavoille.
”Candy Store Rockilla” hypätään vanhan rockin ja rockabillyn maailmaan. Ja alkuaikojen Led Zeppelin nostaa päätään tälläkin kappaleella Plantin hokiessa baby babya ja sanoitusten seikkaillessa muutenkin muinaisten bluesäijien käyttämien kiertoilmausten maailmoissa. Eipä tästä sitten oikein muuta kerrottavaa olekaan.
”Hots On For Nowhere” on sanoituksiltaan katkera kappale rokkikappale, jonka musiikin pysähtelyt saavat tuntumaan nykivältä. Auto-onnettomuus tuntui avanneen Plantin silmät, eivätkä Los Angelesin valot enää näyttäytyneetkään rock’n’roll-unelman täyttymyksenä. Osansa ryöpytyksestä saivat myös Jimmy Page ja Peter Grant, joille Led Zeppelinin tarinan jatkuminen näytti olevan tällaisessakin tilanteessa tärkeintä. ”I’ve got friends who will give me a fuck all”, laulaa Plant ja osoittaa syyttävällä sormella kitaristia ja manageria. Toisaalta kappaleen musiikissa on kepeyttä, mutta Plantin lallattelut vievät lopputuloksen kornin puolelle.
Täysin irrallisella introlla alkava pitkä ”Tea For One” päättää albumin bluestunnelmissa hieman ”Since I’ve Been Loving Youn” tapaan. Plant purkaa sanoituksissa yksinäisyyttään joutuessaan olemaan erossa perheestään. Toteutukseltaan ”Tea For One” vaikuttaa kuitenkin kaavamaiselta valkoisen pojan bluesilta. Mainiosti ajankuvaa esittelevässä Heavy Rock -kirjassa J-V. Sappinen kuitenkin nimeää ”Tea For Twon” Presencen parhaaksi kappaleeksi sillä perusteella, ettei se kuulosta yhtä kireältä kuin levyn muut kappaleet. En minä silti tältäkään kappaleelta varsinaisesti levollista tunnelmaa löydä.
Presenceä pidetään yleisesti Pagen levynä, mikä tuntuukin monessa mielessä ymmärrettävältä. Pohjaraitojen äänitysten jälkeen Jimmy Page omi studion kitaroineen ja muutaman päivän ajan hän lisäilikin kappaleisiin kitaraosuuksia kuin riivattuna. On täysin ymmärrettävää, etteivät muut saaneet luotua albumiin yhtä henkilökohtaista suhdetta. Albumin musiikki palaa tavallaan kahden ensimmäisen levyn soundeihin. Sähkökitarat hallitsevat lähes rujoa äänimaisemaa ja ensimmäistä kertaa kappaleita ei pehmennetä Jonesin soittamilla kosketinsoittimilla, mandoliinilla tai akustisella kitaralla. John Paul Jones väittääkin muistavansa albumin tekoajasta parhaiten sen, kuinka hän työnteli Plantin pyörätuolia paikasta toiseen.
Presencen julkaisun jälkeen Led Zeppelin ei tietenkään päässyt kiertueelle ja keikkatauko päättyi vasta huhtikuun alussa 1977 – lähes päivälleen vuoden kuluttua albumin julkaisusta. Page ei tuota aikaa tietenkään laiskotellut, vaan viimeisteli vuonna 1973 Madison Square Gardenissa tallennetuista keikoista koottua The Song Remains The Same -livetuplaa ja elokuvaa. Toihan tuo loppuvuodesta 1976 julkaistu elokuva ainakin pientä lohdutusta faneille, jotka eivät vielä tienneet pystyisikö Robert Plant vielä palaamaan lavoille.
Vaikka Presence siis nousikin ilmestyessään sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa listaykköseksi ja päätyi monissa muissakin maissa listojen kärkipäähän, ei albumia lopulta myyty sellaisia määriä kuin aiempia levyjä. Myyntiluvut olivat kuitenkin tuolloin toissijainen asia, tärkeintä oli Led Zeppelinin tarinan jatkuminen.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Jimmy Page & Robert Plant – No Quarter: Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Swan Song
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti