Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen kitaristi Jimmy Page tuntui tekevän vain lyhyehköjä pyrähdyksiä julkisuudessa. Vuonna 1982 hän julkaisi soundtrackalbumin elokuvaan Death Wish II. Samana vuonna hän viimeisteli Led Zeppelinin julkaisematta jääneitä nauhoituksia ja julkaisi niistä kokoelma-lp:n Coda. Sitä seurasivat Robert Plantin ja Jeff Beckin kanssa tehty The Honeydrippersin leppoisa ep Volume One (1984) ja Roy Harperin kanssa levytetty Whatever Happened To Jugula? (1985). Kesällä 1985 Led Zeppelin esitti Phil Collinsin kanssa lyhyen setin Live Aidissa. Vuonna 1985 julkaistiin myös The Firmin nimetön debyyttialbumi ja seuraavana vuonna yhtyeen viimeiseksi jäänyt Mean Business. Nimekkäistä jäsenistä (Pagen lisäksi Paul Rodgers, Chris Slade ja Tony Franklin) huolimatta The Firm ei menestynyt toivotulla tavalla ja yhtye vain lakkasi olemasta.
Jimmy Page alkoi saada elämäänsä uudenlaiseen järjestykseen 1980-luvun puolivälissä. Hän pääsi eroon 1970-luvun puolivälissä alkaneesta heroiininkäytöstään ja meni vuonna 1986 naimisiin. Samoihin aikoihin hän alkoi myös työstää kotistudiossaan materiaalia suunnittelemalleen sooloalbumille. Alunperin Pagen suunnitelmana oli levyttää tupla-albumi, jonka yhdellä puolella olisi ollut rockia, toisella bluesia, kolmannella instrumentaaleja ja neljännellä kokeellisempaa materiaalia. Lopullinen albumi oli kuitenkin vain yhden levyn mittainen. A-puoli sisälsi lähinnä rockia, b-puoli bluesia ja lisäksi levylle oli ujutettu kolme instrumentaalia.
Lokakuun 1988 Guitar Player -lehden kannessa kiertueelle valmistautuvan Jimmy Pagen kuvan vieressä lukee teksti ”The Resurrection of Jimmy Page”. Ylösnousemus on ehkä liioittelua, mutta kuvaa silti hyvin Pagen ensimmäiseen varsinaiseen sooloalbumiin ja -kiertueeseen kohdistuneita odotuksia. Tavoilleen uskollisena Page oli äänittänyt studiollaan kappaleisiin hirmuisen määrän erilaisia kitararaitoja. Pagen kitaransoitosta pitäville Outrider onkin varmasti antoisaa kuunneltavaa. Biisimateriaalissa olisi kuitenkin ollut parantamisen varaa.
Page oli tehnyt kappaleita suunnitellessaan demoja, jotka varastettiin hänen kotoaan. Alusta uudelleen aloittamisen sijaan Page päätti työstää musiikin yhdessä kulloinkin paikalla olleiden muusikoiden kanssa. Samalla kävi selväksi, ettei tupla-albumin tekeminen ollutkaan järkevä vaihtoehto. Suurimmalla osalla kappaleista rumpalina on Jason Bonham, kahdella kappaleella Jethro Tullissakin soittanut Barriemore Barlow. Bassoa soittavat Felix Krish ja Durban Laverde. Myös Tony Franklin oli mukana äänityssessioissa, mutta jostain syystä Page ei pitänyt hänen nauhatonta bassoaan sopivana kappaleille ja niinpä hänen soittoaan kuullaan ainoastaan albumin avausraidalla. Ilmeisesti laulajat suunnittelivat laulumelodiat vasta valmiit pohjat kuultuaan. Page keskusteli vierailevien vokalistien kanssa laulujen mahdollisista aiheista ja pyysi sitten heitä kirjoittamaan sopivat tekstit ja laulamaan ne.
John Milesin laulama ”Wasting My Time” avaa albumin tyylillä, joka ei hirveästi eroa saman ajan tukkahevibändeistä. Suurimpana erona taitaa olla se, ettei Page ole tuottanut tätä albumia 1980-luvun lopulle tyypilliseen tapaan. Toisaalta tämä avausraita näytti, ettei Page ollut musiikillisesti jämähtänyt 1970-luvulle, mutta toisaalta tältä kappaleelta ei löydy juuri mitään sellaista, josta sen tunnistaisi Pagen tekemäksi.
Hieman edellistä kappaletta hitaampi ja raskaampi ”Wanna Make Love” tuo mieleen The Firmin. Säkeistöjen aaltoileva rytmi tekee kappaleesta hieman hankalasti seurattavan. Nopeampi väliosa ei tunnu istuvan luontevasti muun kappaleen joukkoon.
Levyn ensimmäinen instrumentaali ”Writes Of Winter” vaikuttaa Pagen sooloilusta huolimatta melko yksitoikkoiselta. Vaikka kitarakuorrutuksia on rakenneltu huolellisesti, ei melko vauhdikas lopputulos kuitenkaan jaksa pysyä kiinnostavana.
Robert Plant ja Jimmy Page olivat pitäneet yhteyttä Led Zeppelinin hajoamisen jälkeenkin. Page oli soittanut kitarasoolot kahdelle Plantin alkuvuodesta 1988 ilmestyneen Now And Zen -albumin kappaleelle ja ”The Only Onella” Plant suorittaa vastavierailun. Ei tällä kappaleella tietenkään ylletä Led Zeppelinin magiaan, mutta on tämä silti tällä levyllä ihan piristävä rokkivälipala. Periaatteessa tällainen kappale olisi voinut sopia ihan hyvin Led Zeppelinin viimeiseksi studioalbumiksi jääneelle In Through The Out Doorille. Tehoja valitettavasti vievät aika kömpelöiltä kuulostavat tahtilajimuutokset sekä Plantin kiusallisen kiireiseltä kuulostava laulutyyli.
”Liquid Mercury” toimii ”Writes Of Winteriä” paremmin, vaikka ei tätäkään instrumentaalia voi pitää minään nerokkaan luomistyön hedelmänä. Tummasävyisen ja rankan riffin ympärille rakennettu ”Liquid Mercury” tuntuu pahaenteiseltä, mutta sen tausta tuntuu polkevan aika pahasti paikoillaan. Pagen kitarasooloilutkaan eivät vaikuta erityisen inspiroituneilta. Kappaleen nimi tuntuu luonnontieteiden kannalta aika hölmöltä – elohopeahan on ainoa metallinen alkuaine, joka on nestettä huoneenlämmössäkin. Ehkä nimen olikin tarkoitus viitata Pagen käyttämään S. Flavius Mercurius -salanimeen Roy Harperin Stormcock-albumilla.
Lue myös:
- Levyarvio: Jimmy Page – Outrider (1988)
- Review: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)
- Levyarvio: Gong – Zero To Infinity (2000)
- Review: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)
- Review: Talk Talk – The Colour Of Spring (1986)
- Levyarvio: Jeff Wayne – Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds (1978)
- Review: Gong – Shamal (1976)
- Review: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)
- Review: Rush – Moving Pictures (1981)
Älppärin kääntöpuoli omistetaan melko väljästi määritellylle bluesille. Laulajana näillä blueskappaleilla on noihin aikoihin sukunimestään e-kirjaimen tipauttanut Chris Farlowe. Page sanoi eräässä haastattelussa 1960-luvulla uransa aloittanutta Farlowea vanhaksi herraksi, vaikka tämä onkin häntä vain pari vuotta vanhempi. Pitää kuitenkin muistaa, että nuoruutta palvoneella 1980-luvulla iältään viittäkymmentä lähennelleet muusikot olivat vanhoja…
Levypuoliskon avaa albumin ainoa lainakappale, Leon Russellin kirjoittama ”Hummingbird”. Miellyttävän rauhallisesti ja tunnelmallisesti etenevä kappale näyttää, että sopivaa materiaalia soittaessaan Page oli edelleen hieno kitaristi. Chris Farlowen laulu tuntuu minusta teennäiseltä, mutta muuten ”Hummingbird” on toteutettu mallikkaasti.
Levyn instrumentaaleista paras oli jätetty älppärin kakkospuolelle. Akustisella kitaralla alkavan ”Emerald Eyesin” tunnelma on leppoisa. Basisti Felix Krishin soitto myötäilee kauniisti kappaleen melodiaa. Eipä tämäkään kappale ole kuitenkaan rakenteeltaan mitenkään erityinen. Lievästä toistosta huolimatta tämä ei ainakaan tunnu liian pitkältä.
”Prison Bluesin” alussa Pagen soitossa kuullaan muistumia sellaisista Led Zeppelinin alkuvuosien blueskappaleista kuin ”You Shook Me” tai ”Since I’ve Been Loving You”. Valitettavasti tunnelma särkyy lähes välittömästi Chris Farlowen alkaessa laulaa. ”I’ve been a b-b-b-b-b-bad b-b-boy” ei todellakaan ole vakuuttava alku vanhojen herrojen bluesille. Sanoituksia lukuun ottamatta tällainen perusblues toimii kuitenkin ihan kelvollisesti. Pagen kitarasoolo on onnistunut, mutta minusta sen yhteydessä soitettu huuliharppusoolo olisi tehnyt kappaleesta paljon paremman. Seitsenminuuttisena ”Prison Blues” on tarpeettoman pitkä ja herättää ainakin minun mielessäni kysymyksen siitä, millaista henkeä Robert Plant olisi saanut puhallettua tälle kappaleelle.
”Blues Anthem (If I Cannot Have Your Love…)” päättää levyn rauhallisissa tunnelmissa. Bluesin kanssa tällä kappaleella ei juurikaan ole tekemistä, sillä laulumelodialtaan se kuulostaa pikemminkin pubissa hoilattavalta yhteislaululta. ”Blues Anthemissa” on kuitenkin sympaattista kotikutoisuutta, joka levyn muilta kappaleilta tuntuu puuttuvan. Pagen soittaman kitarasyntetisaattorin soundit rikkovat tunnelmaa, mutta ainakin hän kokeilee jotenkin uutta. Kaiken kaikkiaan ”Blues Anthem” on tälle levylle ihan mukava päätöskappale.
Aikalaisarvosteluissa Outriderin todettiin olevan melkoinen tilkkutäkki. Pagen kitaransoittoa kehuskeltiin, mutta samalla moitittiin albumille päätyneen materiaalin heikkoutta. Albumi nousi Britanniassa ja Yhdysvalloissa myyntilistoilla 30 myydyimmän albumin joukkoon, mutta se ei todennäköisesti ollut sellainen myyntimenestys kuin mitä levy-yhtiö Geffen oli odottanut. Geffenillä oli näihin aikoihin onnea monien pitkän linjan artistien kanssa – Cher palasi vuosien tauon jälkeen listoille ja uudelleensyntynyt Whitesnake aloitti Yhdysvaltojen valloituksen, joten luultavasti David Geffenillä oli suuria odotuksia myös Pagen suhteen. Outriderin julkaisun jälkeen Page teki kolmen kuukauden mittaisen kiertueen, joka todennäköisesti ei juurikaan vaikuttanut levymyyntiin. Sen jälkeen Page katosi jälleen muutamaksi vuodeksi – ehkäpä elämä pienen pojan isänä tuntui tuolloin hyvältä ratkaisulta. Toinen soololevy oli ilmeisesti suunnitelmissa, mutta levy-yhtiö Geffenillä oli parempi idea: jos henkilökemiat olisivat kunnossa vastikään Whitesnaken naftaliiniin panneen David Coverdalen kanssa, niin herrathan voisivat levyttää yhdessä. Tuloksena saatiinkin vuonna 1993 albumi, joka varmasti sai sekä Led Zeppelinin että Whitesnaken fanit hieromaan silmiään.
Outrider taitaa nykyään olla melko unohdettu sivupolku Jimmy Pagen pitkässä saagassa. Mielestäni on kuvaavaa, että albumi sivuutettiin (ilmeisesti kuitenkin vahingossa) kokonaan viime vuonna julkaistussa lehdessä, jossa käytiin läpi Led Zeppelinin jäsenten soolotöitä. Pagella tuntuu kuitenkin olevan positiivisia tunteita albumia kohtaan: ”Outrider’s all right. It’s demo-like compared with those overproduced albums that came out at the time. It didn’t do very well—doesn’t matter—but I did tour. I was playing music on that tour going right back to The Yardbirds. Jason [Bonham] was the drummer on that tour.” Ilmeisesti Pagen veri veti tuolloin keikkalavoille ja uuden albumin julkaisu oli hyvä syy lähteä kiertämään.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Jimmy Page & Robert Plant – No Quarter: Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Geffen
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti