Vielä 1980-luvulla Yleisradio pyrki täyttämään sille annettua sivistystehtävää. Jopa Rinnakkaisohjelman puolella lähetetyissä (aika harvoissa) rockmusiikkia sisältäneissä lähetyksissä oli toisinaan tietystä teemasta kertovia ohjelmia. Mieleeni on jäänyt niistä kaksi. Seitsemän askelta kauhuun käsitteli erilaisten kauhutyylien käyttöä rockissa. Siinä yhtenä esitetyistä kappaleista oli ”The Tell-tale Heart” The Alan Parsons Projectin mainiolta debyyttialbumilta Tales Of Mystery And Imagination. Toinen kertoi sci-fin käytöstä rockissa ja siinä kuultiin muun muassa pätkä Jeff Waynen säveltämää musiikkia H.G. Wellsin klassikkokirja Maailmojen sotaan pohjautuvasta teema-albumista. Vaikka uljaiden jousien, jännittävien syntetisaattoriäänien ja Richard Burtonin vakuuttavan kertojaäänen takana kuultiinkin diskokomppia, vaikutti kokonaisuus kuitenkin tutustumisen arvoiselta.
Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds on harvinaisen onnistunut musiikkisovitus klassikkokirjasta. Ei yli puolitoistatuntinen tupla-albumi tietenkään täysin virheetön kokonaisuus ole, mutta Wayne onnistui säveltämään sille mieleen jääviä teemoja. Myös näyttelevien laulajien valinnat olivat pääosin onnistuneita ja heidän suorituksensa elävöittävät tarinaa hienosti.
Ollessaan kiertueella David Essexin yhtyeessä Jeff Wayne oli alkanut etsiä sopivaa kirjaa, joka innostaisi häntä säveltämään musiikkia. H. G. Wellsin Maailmojen sota vaikutti sopivalta ja luettuaan kirjan muutamaan kertaan sekä katsottuaan kirjasta vuonna 1953 tehdyn elokuvaversion, hän päätti sovittaa sen musikaaliversioksi. Jeff sai hankittua isänsä Jerry Waynen kanssa oikeudet tarinan muokkaamiseen Wellsin pojalta alkuvuodesta 1975 helposti, sillä aiemmista versioista poiketen Wayne oli päättänyt pysytellä mm. tapahtuma-ajan ja -paikkojen suhteen uskollisena alkuperäistarinalle. Lupien järjestyttyä Jeff alkoi pohtia roolitusta ja hänen äitipuolensa Doreen Wayne ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Laulujen sanoituksissa Waynea auttoi Gary Osborne.
Roolituksen suhteen Wayne toimi johdonmukaisesti. Koska tapahtumat sijoittuivat Englantiin, ei rooleihin voinut ajatellakaan amerikkalaisia. David Essex oli tietysti selvä valinta ja muihinkin rooleihin löydettiin sopivia laulajia. Richard Burton onnistuttiin houkuttelemaan tarinan kertojaksi yllättävän helposti. Manaaja II:n kuvauksiin valmistautuneelle Burtonille oli varattu äänityksiin viisi päivää, mutta hänen osuutensa saatiin äänitettyä lähes kokonaan yhden päivän aikana.
The War Of The Worlds äänitettiin kahdella synkronoidulla 24-raitanauhurilla. Tekniikka oli vielä tuolloin uusi, eikä sen käyttö ollut ongelmatonta. Äänityksissä kuitenkin varmasti auttoi se, että levyn muusikoista suurin osa oli soittanut David Essexin taustayhtyeessä ja studiossakin he soittivat livenä. Luultavasti juuri sen yhdessä soittamisen ansiosta monilla kappaleilla kuuluu mainio groove. Kitaristit Chris Spedding ja Jo Partridge, basisti Herbie Flowers, rumpali Barry Morgan ja kosketinsoittaja Ken Freeman tekivät kappaleisiin pohjat, joita oli helppo kuorruttaa jousilla ja äänitehosteilla.
Albumin äänityksiin kului kaikkiaan yli vuosi ja alkuperäinen 34 500 punnan budjetti paisui lopulta 240 000 puntaan, josta levy-yhtiö CBS:n osuus oli puolet. Wayne hermoili valmiin albumin toimittamista levy-yhtiön arvioitavaksi ja lopulta hänen vaimonsa Geraldine Wayne sai toimia kuriirina. Kuukauden arvioinnin jälkeen albumin julkaisulle näytettiin vihreää valoa, joskaan yli puolitoistatuntisen, jatkuvajuonisen albumin myyntimenestykseen ei uskottu.
Albumi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen levy on nimeltään ”The Coming Of The Martians”. Levy alkaa kertojana toimivan George Herbert -nimisen lehtimiehen eli Richard Burtonin selostuksella, jossa kerrotaan ettei 1800-luvun lopussa kukaan uskonut ulkoavaruuden väen tarkkailevan Maata. Hieman yli puolen minuutin mittaisen monologin jälkeen kuullaan jousien soittama teema ja ”The Eve Of The War” käynnistyy kunnolla. Parin tahdin kuluttua mukaan ilmestyy diskopoljento, joka ainakin minun mielestäni tasapainottaa jousien soittamaa jylhää pauhua ja tekee kappaleesta pirteän hyväntuulisen. Justin Hayward laulaa ”The Eve Of Warin” lyhyet lauluosuudet. Yhdeksänminuuttinen ”The Eve Of The War” vaikuttaa lähinnä alkusoitolta tai musiikilliselta johdannolta, jonka aikana esitellään levyn toistuvat teemat. Mukavasti groovaava rytmi, syntetisaattorit ja jouset luovat miellyttävän tasapainoisen kokonaisuuden. Tarinassa Marsissa havaitaan vihreä pilvi, joka näyttää olevan lähestymässä Maata.
“Horsell Common And The Heat Ray” alkaa jälleen kertojan äänellä. Jotakin on törmännyt Surreyssa sijaitsevaan Horsell Commoniin. Paikalle tulleet ihmiset näkivät lieriön avautuvan, hahmon nousevan ja säteiden sytyttävän ihmisiä ja puita tuleen. Taustalla kuultava musiikki ei tunnu pääsevän vauhtiin. Vasta jonkin verran myöhemmin kappaleen alakuloinen ja tummasävyinen teema alkaa jyrätä. Raa’an sähkökitaran takana soi wah-wah-komppikitara ja välillä kuullaan syntetisaattoreilla toteutettuja ufoääniä. Tunnelma on painostava, mutta valitettavasti kappale tuntuu junnaavan paikallaan. Joissakin kohdissa tällainen musiikilla maustettu kuunnelma tuntuu etenevän liiankin hitaasti.
Kymmenminuuttinen “The Artilleryman And The Fighting Machine” nostaa jälleen levyn tasoa. Tämän kappaleen aikana kuullaan ensimmäisen kerran marsilaisten sotahuuto ”Ulla” tuhoisan hyökkäyksen yhteydessä. Burtonin rauhallinen kertojanääni tuntuu olevan suuressa kontrastissa David Essexin esittämän tykkimiehen huudahduksiin ja musiikin vimmaisuuteen nähden.
Kaihoisan kaunis “Forever Autumn” on The War Of The Worldsin ainoa kappale, jota ei ollut alunperin sävelletty tälle albumille. Sen melodiaa oli käytetty aiemmin mainoksessa ja kappaleen sanoittaneiden Paul Vigrassin ja Gary Osbornen muodostama Vigrass & Osborne julkaisi kappaleen Queues-albumillaan vuonna 1972. The War Of The Worldsilla kappaleen laulaa The Moody Bluesin Justin Hayward, joka ei kuulemma alunperin ollut innostunut esittämään kappaletta. Tämä tuntuu yllättävältä, sillä ”Forever Autumn” julkaistiin myöhemmin myös editoidussa (ja selkeärakenteisemmassa) muodossa Haywardin soolosinglenä ja onpa kappale päätynyt myös ainakin yhdelle Moody Bluesin kokoelmalevylle. Albumilla kirkonkelloilla alkava ”Forever Autumn” ei varsinaisesti liity alkuperäiseen tarinaan, vaan sen tarkoituksena oli inhimillistää vaimoaan kaipaavaa kertojahahmoa sekä ilmeisesti antaa kuulijoille rauhoittava lepotauko.
Edelliseen kappaleeseen sulautuva “Thunder Child” on selkeä finaali ennen levynvaihdosta johtuvaa puoliaikaa. Kappaleen esittää Manfred Mann’s Earth Bandin laulaja Chris Thompsonin ja hänen roolihahmonaan on ”The Voice of Humanity”. Tiivistunnelmaisessa kappaleessa ihmisiä pakenee laivalla, jota marsilaisten sotakoneet yrittävät pysäyttää sädeaseillaan. Paikalla on onneksi sotalaiva Thunder Child, jonka epätoivoisen taistelun ansiosta laiva pääsee pakenemaan. Mutta kuten albumin vihkossa kerrotaan ”…the Thunder Child had vanished forever, taking with her Man’s last hope of victory. The Earth belonged to the Martians.”
Lue myös:
- Levyarvio: Jeff Wayne – Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds (1978)
- Review: Gong – Shamal (1976)
- Review: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)
- Review: Rush – Moving Pictures (1981)
- Review: Pavlov’s Dog – At The Sound Of The Bell (1976)
- Levyarvio: Pavlov’s Dog – At The Sound Of The Bell (1976)
Toinen levy, “The Earth Under The Martians” alkaa kappaleella “The Red Weed (Part 1)”, joka on suurelta osin kertojan puhetta melko vähäisen tehosteääni- ja musiikkitaustan säestyksellä. Marsilaiset ovat valloittaneet Maan ja synkkä tunnelma välittyy tyylikkäästi huilulla soitetulta kuulostavassa melankolisessa melodiassa. Kun mukaan tulee muita instrumentteja, saavuttaa kappale jylhän orkestraalisen tunnelman. Lyhyt kitarasoolo tuo vielä osansa lähes epätoivoiselta kuulostavaan musiikkiin. Lopussa tunnelmaa nostetaan seuraavaa osaa ennakoivasti.
Pastori Nathanielin roolin rokkikukon pieteetillä laulavan Phil Lynottin suoritus kappaleella “The Spirit Of Man” on kuulijasta riippuen joko korni tai vimmaisen tehokas. Musiikiltaan kiivaiden ja rauhallisempien jaksojen vuorotteluna etenevä ”The Spirit Of Man” on albumin huippuhetkiä varsinkin Julie Covingtonin esittämän, järjen ääntä edustavan Beth-vaimon tulkinnan ansiosta. Hänen laulamanaan herkkä ”No, Nathaniel, no” kuulostaa sydäntäsärkevältä. Aggressiivisemmat hetket sopivat hyvin kuvaamaan mieleltään järkkyneen pastorin mielentilaa marsilaisten rakentaessa uusia, hämähäkkimäisiä koneita aivan lähistöllä. Pastorin rooliin kaavailtiin ensin tuolloin Bad Companyssa laulanutta Paul Rodgersia, mutta rooliin kuuluneet puheosuudet eivät innostaneet häntä. Phil Lynottin osuudet jouduttiin äänittämään Kanadassa, sillä Thin Lizzy oli tuolloin siellä kiertueella.
“The Red Weed (Part 2)” päästää Phil Lynottin jatkamaan mesoamistaan entistäkin tasapainottomampana pastorina, jonka mielestä marsilaiset ovatkin Saatanan lähettämiä ja hänen tehtävänsä on pysäyttää ne. Musiikin tunnelmat vaihtelevat tehokkaasti, mutta toisaalta vaikutelma musiikilla maustetusta kuunnelmasta voimistuu.
Cd:llä omaksi lyhyeksi raidakseen indeksoitu “The Artilleryman Returns” alkaa tutulla marsilaisten äänellä joka muuttuu nopeasti wah-wah-kitaran säestämäksi introksi seuraavalle kappaleelle. Kertoja kuvailee uutistenlukijan tyyneydellä tuhottujen kylen läpi kulkevaa matkaansa kohti Lontoota.
“Brave New World” päästää David Essexin esittämän tykkimiehen visioimaan uljatta, uutta maailmaa, joka rakennettaisiin maan alle. Siellä ihmiset eläisivät ja kenties saisivat ajan kuluessa rakennettua entistä parempia aseita, joiden avulla päästäisiin eroon marsilaisista. Musiikkikin kuulostaa luonnollisesti paljon optimistisemmalta kuin aiemmat osat. ”Brave New Worldin” lopussa kertoja poistuu paikaltavakuuttuneena siitä, ettei tykkimiehen unelma ole toteutettavissa.
Laiskasti mateleva “Dead London” esittelee apokalyptista Lontoota, jossa kertoja vaeltaa elämänhalunsa menettäneenä. Kaupungissa ei näy ihmisiä, mutta myös marsilaisten koneet ovat pysähtyneet. Satunnaiset ”Ulla”-vaikerrukset kertovat, että marsilaiset ovat kohdanneet voittajansa – Maan mikrobit. ”Dead Londonin” loppupuolisko kulkee jälleen ripeästi tutun teeman pauhatessa. Happy end.
“Epilogue (Part 1)” on positiiviselta kuulostava lyhyt kappale, jonka aikana kertoja pääsee pohtimaan tulevaa. Ihmiset palaavat koteihinsa, mutta palaavatko marsilaisetkin vielä joskus paremmin valmistautuneina?
“Epilogue (Part 2) (NASA)” vaikuttaa höperöltä lopulta hienolle albumille. Siinä siirrytään nykypäivään, Marsissa näkyy jotain outoa, Jerry Waynen esittämä NASA:n valvomossa työskentelevä henkilö iloitsee Marsiin lähetetyn luotaimen laskeutumisen onnistumisesta. Sitten Marsissa nähdäänkin tuttu vihreä pilvi, yhteydet muihin valvomoihin katkeavat ja sitten kuullaankin marsilaisten ääniä.
”The chances of anything coming from Mars are a million to one”, lauletaan levyn avausraidalla. Levy-yhtiössä ei uskottu albumin menestymismahdollisuuksiin juuri sen enempää. 1970-luvun lopulla pitkien teema-albumien aika oli takanapäin, eikä amerikkalaisen uskottu pystyvän työstämään englantilaisen kirjailijan Englantiin sijoittuvaa teosta uskottavasti. Albumista tuli kuitenkin kaupallinen menestys. Se nousi Britannian albumilistalla viidenneksi ja on ilmeisesti siellä edelleen kaikkien aikojen 32. myydyin studioalbumi.
Mikä sitten oli albumin menestyksen salaisuus? Ehkä ajoitus oli kaikesta huolimatta sopiva, olihan Marsiin laskeutunut vuonna 1976 kaksi Viking-luotainta. Albumin musiikki tempaa toistuvien teemojen ansiosta mukaansa ja Richard Burtonin kertojarooli on onnistunut. Myös pienet yksityiskohdat kuten Jo Partridgen kitaralla ja voiceboxilla luoma ”Ulla”-huuto sekä Geraldine Waynen toteuttamat äänitehosteet tuovat omat, mieltäkutkuttavat lisänsä huolellisesti toteutettuun tarinaan.
Väheksyä ei sovi myöskään itse pakkausta. 16-sivuisessa vihkossa olevat albumin eri kohtauksia kuvaavat Geoff Taylorin, Mike Trimin ja Peter Goodfellowin maalaukset ovat upeita ja John Pasche onnistui luomaan niistä tyylikkään kokonaisuuden. Maalausten viktoriaanisvaikutteinen tyyli sopii albumin tunnelmaan oivasti ja varsinkin albumin vinyyliversiolla kuvat pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Alunperin kansia oli maalaamassa Roger Dean, mutta hänen tyylinsä ei sitten tuntunutkaan Waynen mielestä sopivalta.
Yllättävän menestyksen ansiosta The War Of The Worlds alkoi vuosien varrella rönsyillä mitä erilaisimpiin suuntiin. Vuonna 1981 julkaistiin yhden lp:n mittainen kooste Highlights from Jeff Wayne’s Musical Version of The War of the Worlds, jolla on alunperin radiosoittoon tarkoitettuja versioita albumin kappaleista. Samoihin aikoihin albumista julkaistiin myös saksan- ja espanjankieliset versiot, joilla dialogit on äänitetty uudelleen. Lisäksi 2000-luvun alussa julkaistiin kaksi ULLAdubULLA-albumia, joilla kuullaan remiksauksia albumin musiikista. Ja jotta teoksen ystävien viimeisetkin rahat saataisiin vietyä, on The War Of The Worldsista julaistu erilaisia deluxe-paketteja.
Jeff Wayne toivoi saavansa musikaalinsa konserttilavoille, mutta syksyllä 1978 käydyt neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Ensimmäistä kiertuetta saatiin odottaa vuoteen 2006 asti ja sen jälkeen sekä alkuperäiseen albumiin että siitä tehtyihin muunnelmiin perustuvia kiertueita on ollut muutaman vuoden välein. Vaikuttaa siis siltä, että marsilaiset eivät jääneet ainoastaan odottamaan sopivaa aikaa uudelle hyökkäykselle, vaan heidän hyökkäyksiään on koettu viimeisten 50 vuoden aikana useita.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: konseptialbumi, 1978
Lue myös: Levyarvio: The Alan Parsons Project – I Robot (1977)
Tuottaja: Jeff Wayne
Levy-yhtiö: CBS
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti