Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)

Dinosaurus Stereophonicus on CMX:n kahdeksas studioalbumi.

Dinosaurus Stereophonicus on yksi suomalaisen rockhistorian kunnianhimoisimmista yksittäisistä julkaisuista. Se on levy, jonka mittakaava, tekemisen tapa ja estetiikka irtautuvat tietoisesti totutusta. Kyse ei ole vain pitkästä tupla-albumista, vaan teoksesta, jolla yhtye asettaa itselleen aivan toisenlaiset tekemisen säännöt kuin koskaan aiemmin.

Torniossa vuonna 1985 perustettu CMX lähti liikkeelle hardcore punkista, mutta jo varhain kävi selväksi, ettei yhtye ollut kiinnostunut jumiutumaan yhteen muottiin. Punkin tilalle tuli metallilla kehystetty vaihtoehtorock, sen jälkeen ajoittainen tasapainottelu suomirockin ja taiderockin välillä, ja Discopoliksella jopa industrialiin viittaavia sävyjä. Progressiivisen rockin vaikutteet olivat pitkään läsnä vain pieninä vihjeinä: yksittäisinä rakenteellisina ratkaisuina, tekstien laajenevana maailmana tai tunnelmallisina sivupolkuina. Selkein kumarrus tähän suuntaan kuultiin Aura-levyn ”Pilvien kuninkaassa”, joka kuulosti häpeilemättömästi 1970-luvun alun Pink Floydilta.

Kun CMX ilmoitti jo ennen levyn tekemistä, että seuraavaksi olisi luvassa progea, kyse ei ollut enää vihjailusta. Dinosaurus Stereophonicus lunasti lupauksen suoraan ja liioittelematta: lähes kahden tunnin mittaisena tupla-albumina, joka kieltäytyy tiivistämästä ja valitsee maksimalismin tien. Viisi kuukautta säveltämistä, neljä kuukautta studiossa kymmenen tunnin työpäiviä; EMI:n tarjoamat resurssit mahdollistivat mittakaavan, jolle Suomesta löytyy vain harvoja vertailukohtia. Yes käytti aikanaan viisi kuukautta oman tupla-albuminsa Tales From Topographic Oceansin äänittämiseen; CMX liikkui Dinosauruksen kohdalla samoissa ambition mittasuhteissa.

Myös Dinosaurus Stereophonicusin visuaalinen puoli kertoo kunnianhimosta. Bändin alkuperäinen ajatus Roger Deanin kansitaiteesta kariutui lopulta Yesin hovitaitelijan huimaan lähes 100 000 euron palkkiopyyntöön, mutta jälkikäteen tämä tuntuu onnekkaalta. Deanin ikoninen, vahvasti Yesiin assosioitunut fantasiatyyli olisi todennäköisesti lukinnut levyn liian tiukasti tiettyyn perinteeseen. Vincent B:n toteuttama kollaasi toimii paremmin: se vihjaa muinaisesta, pölyttyneestä artefaktista, jonka merkitys ei ole täysin kadonnut. Jo levyn nimi antaa ymmärtää, että tässä ollaan herättelemässä vanhaa musiikillista petoa – dinosaurusta, joka liikkuu hitaasti mutta massiivisesti. Levyn nimi saattaa muuten hyvinkin olla King Crimsonin inspiroima sillä tuo progelegenda lauleskeli muutamaa vuotta aiemmin THRAK-levyllään sarkastisesti ja pilke silmäkulmassa itsestään ylös nousseena dinosauruksena. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että Robert Fripp on väittänyt keksineensä käsitteen ”dinosaurus-bändit”.

Keskeistä on myös se, että Dinosaurus Stereophonicus tehtiin ilman keikkapaineita. CMX oli tuolloin tauolla, eikä kappaleita tarvinnut sovittaa sen mukaan, miten ne saataisiin toimimaan lavalla. Tämä kuuluu: sovitukset ovat aiempaa yksityiskohtaisempia, kerroksellisempia ja huolellisemmin mietittyjä. Studioa käytetään instrumenttina, ja soundimaailma on viimeistelty tavalla, johon aiemmilla levyillä ei ollut tarvetta tai mahdollisuutta. Hetkittäin lähes steriiliyteen asti. Toisaalta soundimaailma tasapainoilee suht onnistuneesti vanhan ja uuden rajamailla. Täyteen retroiluun ei sorruta.

Lue myös: Levyarvio: Tool – Fear Inoculum (2019)

Ensimmäinen levy käynnistyy CMX:lle epätyypillisellä ratkaisulla. Viisiminuuttinen instrumentaali ”Kreetan härkä” on toteutettu lähes kokonaan analogisyntetisaattoreilla, ja sähkökitara tekee vain pieniä, keveitä hyökkäyksiä siellä täällä. Kappale humisee, sykkii ja pulputtaa eteerisesti, tuoden mieleen Tangerine Dreamin 1970-luvun alun tuotannon. ”Kreetan härkä” ei ole albumin vahvimpia yksittäisiä raitoja, mutta se toimii erinomaisena aloituksena: se nostaa odotuksia ja tekee heti selväksi, ettei kyseessä ole tavanomainen CMX-levy.

Seuraavissa kappaleissa palataan tutumpaan kitarakeskeiseen ilmaisuun, mutta uudistuneessa muodossa. Jatkuvasti surisevat riffit eivät enää dominoi, vaan sovitukset ovat leijailevampia ja läpinäkyvämpiä. CMX oli aiemmin karttanut kitarasooloja, mutta nyt sähkökitarat maalailevat pitkiäkin kaaria. Musiikki on aiempaa melodisempaa, vaikka A. W. Yrjänän laulumelodiat ovat usein mutkikkaampia eikä niiden tarttuvuutta ole aina optimoitu radiosoittoon. Rytmiikassa on hienovaraista proge-katkonaisuutta, vaikkei yhtye lähdekään erityisen villiin tekniseen taiturointiin vaihtuvien tahtilajien nimissä.

Yhtyeellä oli studiossa mukanaan runsaasti referenssilevyjä Pink Floydilta, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Genesikseltä, Tangerine Dreamilta, Judas Priestiltä ja Yesiltä. Usein musiikki kuulostaa kuitenkin eniten CMX-myllyn läpi vedetyltä King Crimsonin ja Pink Floydin yhdistelmältä. Siinä missä CMX ei aivan saavuta Crimsonin riffien raakaa painoa samalla tavalla kuin vaikkapa aikalainen Anekdoten kokonaisuus on monipuolisempi ja vähemmän yksioikoinen. Absoluuttisen Nollapisteen, joka oli näihin aikoihin ainoa toinen kotimainen bändi joka oli saavuttanut edes jonkinmoista valtavirran huomiota progella, Tommi Liimatta tuomitsi Dinosauruksen elämäkertakirjassaan ”kiinnostavaksi pastissiksi” (vapaasti ulkomuistista lainaten) eikä hän aivan väärässä ole. Minusta CMX ei kuitenkaan sorru liian ilmeiseen imitaation, muutamaa hetkeä lukuunottamatta, vaikka esikuvat usein ilmeisiä ovatkin.

Levyn yksi valttikortti ja erottava tekijä ovat A.W. Yrjänän sanoitukset. Ne ammentavat vahvasta kirjallisesta taustasta ja ovat tyypillisen koukeroisia, monimerkityksisiä ja osin kryptisiä, mutta silti täynnä yksittäisiä kuvia ja kielikoukkuja, joihin on helppo tarttua. Mukana on myös suoraviivaisempia hetkiä, kuten ”Loputtomasti samaa”, joiden tarttuvat kertosäkeet tarjoavat kuulijalle hengähdystauon.

anna meille 
meidän syntimme anteeksi
anna meille 
meidän jokapäiväinen kykymme suruun
sillä emme tiedä erheidemme kantomatkaa

Lue myös

Ensimmäisen levyn kohokohtiin kuuluu uhkaavasti rakentuva ”Pelon enkeli”, jossa mekaanisesti sykkivä syntetisaattori, helisevä akustinen kitara ja elektronisesti käsitelty laulu luovat painostavan tunnelman ennen sähkökitararäjähdystä. Yhdeksänminuuttinen ”Kylmänmarja” nousee koko albumin huippuhetkeksi: alun tribaalimainen rummutus, matalasti sykkivä basso ja mieskuoro Kampin laulun messuava hokema luovat juuri sellaisen WTF-hetken, joka kruunaa parhaat progressiivisessa rockin teokset. Kauniit melodiat ja tekninen briljeeraus ei riitä, kunnon proge osaa yllättää. Ambient-henkinen ”Baikonur” puolestaan kulkee minimalistisesti eteenpäin huilumaisilla syntetisaattoreilla ja puhemaisella laululla varustettuna matkustaen kauas CMX:n omista juurista ja vihjaten tulevista, vielä konseptuaalisemmista maailmoista joita Talvikuningas aikanaan tulisi tarjoamaan.

Toinen levy on kokonaisuutena hieman suoraviivaisempi. Mukana on enemmän kevyempiä, radioystävällisempiä kertosäkeitä, ja albumin singlet ”Jatkuu niin kuin sade” ja ”Myrskyn ratsut” on sijoitettu tälle puoliskolle. Akustiset kitarat luovat paikoin pastoraalisia, jopa Genesis-henkisiä sävyjä, kun taas ”Luuhamara” raivoaa rujosti selkeänä tribuuttina King Crimsonin Red-kaudelle. 

Levyn painopiste sijoittuu silti sen jälkimmäiselle puoliskolle, jossa ”Meidän syntimme”, ”Myrskyn ratsut”, ”Karsikkopuu” ja kymmenminuuttinen ”Olkoon täysi sinun maljasi” nostavat kokonaisuuden uudelleen korkeuksiin. ”Meidän syntimme” on tehokas suht raskaasti soivaa vaihtoehtorokkia jossa on tehokas kertosäe. Lopussa mukaan saadaan hieman progepaatosta kun kuoro tulee mukaan loppunostatukseen. ”Myrskyn ratsut” on kevyesti soiva hidas ja hieman tasapaksusti sovitettu kappale joka jää kuitenkin reilusti voiton puolelle surumielisten säkeistöjen, todella kauniin toivoa täynnä olevan kertosäkeensä ja kuulaasti soivan akustisen kitaroinnin ansiosta. Leikkisästi keinuva ”Karsikkopuu” palauttaa albumin progressiivisempiin tunnelmiin ja kymmenen minuuttinen ”Olkoon täysi sinun maljasi” ottaa tästä kopin ja jatkaa progeilua moniosaisesti saavuttaen lopulta kliimaksin sankarillisen teeman myötä joka tuntuu kanavoivan Tangerine Dreamin 70-luvun lopun tunnelmia.

Klassinen kritiikki tupla-albumeja kohtaan pätee periaatteessa myös tällä kertaa: materiaalista olisi ollut mahdollista tiivistää erinomainen yksittäinen levy. Samalla on kuitenkin selvää, että Dinosaurus Stereophonicuksen voima piilee juuri sen ylettömyydessä. Se ei halua olla pelkkä uusi CMX-albumi, vaan teos, joka ottaa tilansa ja vaatii kuulijalta aikaa ja panostusta.

Ilmestymisensä aikaan levy sai poikkeuksellisen paljon huomiota ja menestyi kaupallisesti erinomaisesti näin kunnianhimoiseksi kokonaisuudeksi. Samalla se jakoi mielipiteitä yhtyeen ydinkannattajien keskuudessa: osa piti sitä uran huipentumana, osa koki CMX:n etääntyneen liikaa aiemmasta ilmaisustaan. Juuri tämä ristiriitaisuus on osaltaan sementoinut Dinosaurus Stereophonicuksen aseman yhtenä suomalaisen rockin puhutuimmista ja pitkäikäisimmistä teoksista.

Maailmalla 90-luvun lopulla Toolin ja Radioheadin kaltaiset yhtyeet elvyttivät kunnianhimoisen, rajoja rikkovan, rockin mainetta ja uskoisin, että Dinosaurus Stereophonicus teki onnistuneesti samaa työtä Suomessa.

Parhaat biisit: ”Ei koskaan”, ”Pelon enkeli”, ”Loputtomasti samaa”, ”Kylmänmarja”, ”Meidän syntimme”,  ”Myrskyn ratsut”, ”Karsikkopuu”, ”Olkoon täysi sinun maljasi”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Absoluuttinen Nollapiste – Suljettu (1999)

Kappaleet

  1. Kreetan härkä (4:58)
  2. Kansantalouden saavutusten näyttely (4:12)
  3. Ei koskaan (6:21)
  4. Iliman pielet (4:21)
  5. Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko (2:24)
  6. Pelon enkeli (5:36)
  7. Loputtomasti samaa (5:43)
  8. Ilmestyskirjanpitäjä (1:57)
  9. Kylmänmarja (8:59)
  10. Baikonur (10:08)
  11. Negatiivinen alkusoitto (1:18)

  1. Jatkuu niinkuin sade (4:29)
  2. Tuonen lintu (5:29)
  3. Luuhamara (4:16)
  4. Tämän runon tahtoisin unohtaa (4:47)
  5. Kultaiset portaat (5:27)
  6. Meidän syntimme (4:52)
  7. Myrskyn ratsut (6:27)
  8. Karsikkopuu (5:33)
  9. Olkoon täysi sinun maljasi (10:00)
  10. Suurta yötä päin (3:40)
  11. Tähdet sylissään (7:55)

CMX

A. W. Yrjänä: laulu, basso Janne Halmkrona: kitara Timo Rasio: kitara Tuomas Peippo: rummut

Muut muusikot

Martti Salminen: koskettimet, taustalaulu, kuoron sovitukset Aki Eronen: taustalaulu Ann Bell Fell: taustalaulu Kampin Laulu: kuoro Risto Salmi: taustalaulu Teropekka Virtanen: taustalaulu Gabi Hakanen: taustalaulu Rauli Eskolin: taustalaulu

Tuottajat: Gabi Hakanen ja Rauli ”Illusion Rake” Eskolin
Levy-yhtiö: Herodes/EMI

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑