Kun matkaan vitostietä Heinolan suunnasta Mikkeliin, on välietappina ja jaloittelupaikkana ollut usein Vihantasalmen Neste-huoltoasema Mäntyharjulla. Sillan vierestä avautuvia maisemia olen katsellut useita kertoja ja olen miettinyt, että näihin jääkausien muovaamiin eteläsavolaisiin seutuihin olisi mielenkiintoista tutustua joskus ihan ajan kanssa. Olen myös pohtinut, millaisia tuon pikkukunnan asukkaat oikein ovatkaan. Rauhoittaako ympäröivä luonto, elävätkö he sopusointuista elämää?
Mäntyharjulta tulevan To Whine And Martyrin albumi I’m The Light paljastaa kuitenkin, ettei yhtyeen kotiseutukaan ole täydellisen idyllinen lintukoto. Mikäli oikein ymmärsin, niin yhtyeen nimikin on johdettu keski-ikäistyvien miesten reaktioista ohilipuneita vuosia kohtaan. Vingutaan ja uhriudutaan. Nimessä taitaa kuitenkin olla reilu annos sarkasmia, sillä ovathan yhtyeen jäsenet saaneet purettua tuntojaan tällä levyllä kuultaviin kappaleisiin. Pelkällä vinkumisella ja uhriutumisella kun saadaan harvoin aikaiseksi mitään konkreettista.
To Whine And Martyrin syntytarina tuntuu noudattavan tuttua kaavaa. Nuoruusvuosien bändipuuhat jäivät jossain välissä tauolle, mutta kitaristi Miika Kärkkäinen ja basisti-laulaja Panu Martiskainen pysyivät ystävinä. Jossain välissä soittohommat alkoivat jälleen kiinnostaa ja kun soitto tuntui sujuvan jälkikasvusta napatun rumpali Nikolai Martiskaisen kanssa, päätti trio muutaman vuoden hiomisen jälkeen tehdä syntyneestä materiaalista omakustannelevyn. Ihan pelkkää perustrioa ei levyllä kuitenkaan kuulla. Äänimaisemaan tuovat lisänsä myös kitaristi Lauri Tiirikainen, taustalaulaja Pinja Rimpeläinen sekä erilaisia puhaltimia soittaneet Jarkko Maustonen ja Ville Karjalainen.
Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen minulle oli jäänyt tästä levystä päällimmäiseksi mielikuvaksi synkkyys ja jonkinlainen raskauskin, vaikkei tätä nyt ihan doom metal -raskaana voi pitää. Eräs ystäväni kuvaili muinoin Heaven And Hell -yhtyeen albumin musiikin olevan sellaista, jossa käsijarru on jäänyt päälle. Sama kuvailu sopii tähänkin levyyn. Useimpien kappaleiden tempo on hidas. Erilaisissa sinisen synkissä sävyissä piirtyvä kansikuvakin näyttää painostavalta. Mutta kun levyä kuuntelee enemmän, alkavat eri kappaleiden sävyt nousta pintaan. En väitä I’m The Lightin olevan mikään sieluakohottava kuuntelukokonaisuus, mutta ahkeralla kuuntelulla se valokin alkaa pilkottaa kaiken synkkyyden joukosta.
Hitaasti mutta varmasti etenevä ”Another Crisis” avaa albumin synkähköissä tunnelmissa. Pitkälti basson ja rumpujen varassa alkavalla kappaleella laulajan lähes puhutut säkeistöt ja aggressiivisemmin ärjytyt kertosäkeet tuovat kappaleelle toimivaa vaihtelua. Satunnaisesti äänikuvaan ilmestyvät epämääräisemmät elementit – ovatkohan ne niitä vierailevien puhaltajien osuuksia – pitävät kuulijan mukavasti hyppysissään. Tunnelma on vahva ja rumpalin soiton sopiva ennalta-arvaamattomuus kuulostaa lupaavalta.
Synkähkö tunnelma jatkuu ”Home Againilla”. Laulumelodialtaan runollisempi kappale etenee jälleen hitaana. Vähäeleiset puhaltimet tuovat kappaleelle jylhää arvokkuutta.
Rumpujen ja basson yhteissoitto kuuluu hyvin kappaleella ”Crawl”. Hieman bluesahtavan kappaleen musiikki etenee piinallisen raskaana ja sanoitukset tuntuvat olevan pelottavan täynnä vihaa ja ahdistusta.
Onneksi tempo nousee pykälän verran ”In Your Facella”. Puhaltimet ovat mukavasti mukana ja ne antavat hieman aiempia rennommin rullaavalle kappaleelle jazzahtavia sävyjä. Sanoituksissa kappale kulkee kuitenkin jälleen synkemmille vesille. Kappaleen loppupuolella siirrytään kitarasoolon ajaksi musiikillisesti raskaampaan osaan. Nippelitietojen kerääjille tiedoksi, että yhtyeen nimi löytyy tämän kappaleen teksteistä.
Lue myös:
- Levyarvio: CMX – Dinosaurus Stereophonicus (2000)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 21-30
- Review: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 1-10
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
- Levyarvio: To Whine And Martyr – I’m The Light (2025)
Akustisella kitaralla alkava ”Time To Kill The Bitch” vie I’m The Lightin akustisempaan suuntaan, joka jatkuukin lähes levyn loppuun asti. Muutenkin hieman aiempia leppoisampi kappale antaa kuulijalle tervetulleen suvantovaiheen, jollei sitten erehdy kuuntelemaan vielä aiempaakin synkempiä sanoituksia.
Funkahtavan bassokulun kuljettama “I Want To Feel My Legs” on jälleen kevyempi kappale. Tällä kappaleella To Whine And Martyr kuulostaa nimenomaan triolta ja jokainen hoitaa tonttinsa hyvin. Varsinkin kitaristin soittoa on ilo kuunnella. Periaatteessa simppeli kappale toimii hvyin.
Mukavan melodinen kitara kuljettaa “Second Half Of Lifea”. Kappale tuntuu hämärästi tutulta, mutta toisaalta tällaisia hitaahkoja kitararockbiisejä on tehty varmasti tuhansia. Tunnelma on rento, mutta ainakin minusta lauluosuuden olisi voinut toteuttaa pehmeämminkin kappaleen perusajatuksen siitä kärsimättä.
“Burial Bog” jatkaa synkistelyä. Yhtyeenkin mielestä tämä lienee albumin synkin kappale. Hitaalla ja painostavalla ”Burial Bogilla” laulaja saa jälleen oivaa tukea jossain taustalla soivista puhaltimista.
Laulajan kuiskailluilla sanoilla alkavan “Lien” ensimmäisistä tahdeista minulle tulee mieleen Animalsin ja The Wallin aikainen Pink Floyd. Tunnelmassa on jotain samaa kuin niissä Roger Watersin kirjoittamissa kappaleissa, joissa päähenkilön päässä tuntuu napsahtavan jotain. Tällä kappaleella rumpalikin pääsee soittamaan erilaisia fillejä sydämensä kyllyydestä. Kappaleiden jatkuva synkkyys alkaa kuitenkin tuntua jo lähes ahdistavalta.
Levyn päätöskappale ”I’m The Light” nostaa viimeinkin tempoa, mutta synkkyys jatkuu. Jostain syystä kuvittelen, että Twin Peaksista tuttu paha henki Bob olisi tällaisen kappaleen laulaja. Periaatteessa voisi ajatella sanoituksissa toistuvat lauseen ”I’m the light” olevan jotenkin positiivista valoa, mutta musiikin outous vie ajatukset jonnekin muualle.
I’m The Light vaikuttaa levyltä, joka tekijöiden on pitänyt saada tehdä. Voisi melkein kuvitella, että biisien tekeminen on ollut terapeuttista puuhaa To Whine And Martyrin keski-ikäistyville jäsenille. Valitettavasti levyn synkkyys alkoi tuntua ympäröivistä olosuhteistakin johtuen melko ahdistavalta – viimeistelen tätä tekstiä talvipäivänseisauksen iltana, kun lunta ei edelleenkään ole maassa – eivätkä laulujen tekstitkään varsinaisesti nostaneet mielialaa. Tilannetta olisi varmasti helpottanut, jos mukaan olisi otettu pari ripeämpää rallia. Myös laulupuolelle olisin kaivannut hieman enemmän vaihtelua – nyt vaihtoehtoina olivat kuiskailtu puhe ja pidätellyn aggressiivinen ärähtely. Laulumelodioissa oli mukana paljon hyvää, nyt toteutus vain ei osunut minusta ihan nappiin.
Hitaiden kappaleiden soittaminen on hankalaa, mutta To Whine And Martyr onnistuu tällä levyllä kuljettamaan verkkaiset laulunsa kunnialla maaliin saakka. Satunnaiset puhaltimet värittivät kokonaisuutta onnistuneesti. Toivoisin kuitenkin, että kaverusten seuraavalla levyllä laulujen aihe olisi vähemmän ahdistava. In The Lightin perusteella aloin nimittäin kuvitella Mäntyharjun olevan Suomen Twin Peaks, jonka metsissä lymyilee jotain outoa ja yliuonnollista.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Suomi, proge, 2025
Lue myös: Levyarvio: Viima – Väistyy mielen yö (2024)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti