The Millennium Bell on Mike Oldfieldin 20. studioalbumi.
Vuosituhannen vaihdetta ladattiin täyteen odotuksia. Kello 23:59:59, 31. joulukuuta 1999, maailman piti astua uuteen aikaan – valaistuneeseen, yhdistyneeseen, digitaaliseen paratiisiin, jossa ihmiskunta olisi vihdoin ottanut oppia menneisyydestään. Sekuntia myöhemmin olimme yhä täällä: samoissa kaupungeissa, samoissa työpaikoissa, samoissa ruumiissa.
Media ja musiikkiteollisuus juhlivat siirtymää kuin jumalallista porttia. Puhuttiin uuden vuosituhannen hengestä, toivosta ja rauhasta, globaalista kylästä ja teknologian siunauksesta. Samalla uutiset täyttyivät Y2K-pelosta – siitä, että yksi väärä päivämäärä tietokoneissa voisi sammuttaa koko maailman. Ihmiset ostivat taskulamppuja, WC-paperia ja tölkkiruokia varmuuden vuoksi.
Kun keskiyö lopulta tuli ja meni, mitään ei tapahtunut. Lentokoneet lensivät, valot paloivat, ja maailma jatkoi pyörimistään kuin ennenkin. Lopulta ainoat todelliset voittajat olivat sampanjavalmistajat, ilotulitekauppiaat ja IT-konsultit, joiden pankkitilit paisuivat yhtä varmasti kuin muiden odotukset haihtuivat.
Tässä ilmapiirissä – välittömästi Guitars-levyn jälkeen – Mike Oldfield näki tilaisuuden tarttua hetkeen ja rakentaa jotakin suurempaa. Vuosituhannen vaihde tarjosi hänelle mahdollisuuden palata konseptialbumin muotoon ja kertoa oman versionsa ihmiskunnan matkasta kohti uutta aikakautta. Näin syntyi The Millennium Bell – teos, jossa kellot soivat historian, toivon ja markkinahumun ristipaineessa.
Levyn nimi saattaa herättää (etenkin kun huomioidaan kansikuva, josta lisää myöhemmin) ajatuksen siitä, että kyseessä on jälleen uusi jatko-osa Tubular Bellsille, mutta musiikillisesti tai rakenteellisesti mitään todellista yhteyttä ei ole. Kyse on siis lähinnä kyynisestä markkinointitempusta. käytännössä The Millennium Bellillä Oldfield pyrkii kuvaamaan Ihmisen matkaa läpi eri aikakausien keskittyen lähinnä viimeiseen tuhanteen vuoteen ennen juuri häämöttävää vuosituhannen vaihdetta. Kunnianhimoista, ellei jopa hullun rohkeaa, etenkin kun kaikki tämä yritetään pakata 45 minuuttiin.
Edellinen levy Guitars oli Oldfieldin yhden miehen show, mutta nyt hänellä on käytössään uransa mittavin paletti ulkopuolisia muusikoita. Mukana on sinfoniorkesteri, kaksi kuoroa ja joukko soolovokalisteja (mukaan lukien Miriam Stockley). Oldfield itse tuntuu saaneen Guitarsilla yliannostuksen kitaroinnista, sillä The Millennium Bell on hänen levyistään (myöhempää Music of the Spheresiä lukuun ottamatta) se, jolla instrumenttia kuullaan vähiten. Maestro soittaa levyllä enimmäkseen pianoa ja muita koskettimia.
Guitarsin arvostelussa kirjoitin, että tuo levy oli selvä välityö. The Millennium Bellin olisi syytä olla siis jotain muuta.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)
Ensimmäinen raita alkaa aavemaisesti vokalisoivilla naisäänillä. Äänikuva kirkastuu yksinkertaisen laulumelodian viedessä musiikkia uskonnollisen hymnin suuntaan. Oldfieldin kirkkaalla soundilla soiva sähkökitara tekee lyhyen cameo-vierailun, mutta pääosassa on rauhasta laulava naisääni ja messuava mieskuoro. Musiikki kuulostaa hetkittäin lähes jouluiselta. Lopulta se katoaa usvaan, josta se alussa nousikin. Nätti kappale ja jotain uutta Oldfieldille, mutta samaan aikaan herää kysymys, onko tämä enää edes hänen musiikkiaan.
”Peace on Earth” ei liity mihinkään historialliseen aikakauteen, vaan toimii kehyskertomuksena koko levylle ja esittää toiveen, josta teos alkaa ja johon se myös päättyy: rauha päälle maan.
Seuraava kappale ”Pacha Mama” (äiti maa) vie tunnelmat Etelä-Amerikan viidakoihin aikaan ennen teollistumista ja länsimaisen kulttuurin leviämistä. Massiivinen patarumpumainen rytmiraita yhdistyy etniseen vokalisointiin, pizzicatona soiviin jousiin ja hillittyyn sähkökitarointiin. Kappaleen nostatuksessa taustalla pauhaa myös kuoro. Lopputulos on hetkittäin mukaansatempaava ja tuo mieleen Deep Forestin paremmat etnodance-raidat, mutta valitettavasti ”Pacha Mama” jää lopulta pyörimään yhden hyvän idean varaan, josta ei kasva mitään kestävää. Loppu tulee harmillisen töksähtäen.
Kolmas kappale siirtyy viidakosta merelle ja kuvaa Kristoffer Kolumbuksen matkaa Atlantin yli vuonna 1492. “Santa Maria” oli yksi Kolumbuksen kolmesta laivasta. Musiikillisesti hieman epämääräinen kappale nostaa pääosaan viehkeästi laulavan sopraanon, yksinkertaisen melodian ja siellä täällä jylisevän mieskuoron. Liekö sattumaa, että Vangelis teki mainion scoren Kolumbuksesta kertovaan elokuvaan 1492: Conquest of Paradise – tämä kuulostaa köyhän miehen versiolta.
Tuhtien ohjelmoitujen rytmien varassa soiva ”Sunlight Shining Through Cloud” sotkee soppaan samplattuja afrikkalaisia ääniä, naisäänen, joka resitoi ”Amazing Gracen” sanoja, ja paatoksellisen RnB-henkisen kertosäkeen. Teemansa puolesta kappale käsittelee orjuutta josta kasvoi edellä kuvatun Kolumbuksen retkeen jälkeen suurempi ilmiö kuin koskaan aiemmin. ”Amazing Gracen” sanat kirjoitti muuten tapansa parantanut entinen orjakauppias.
Orjuudesta loikataan Venetsian 1700-luvun kulta-aikaan. ”The Doge’s Palacen” tarkoitus on juhlistaa eurooppalaisen taiteen ja vallan liittoa, ylellisyyttä ja esteettistä yltäkylläisyyttä. Musiikillisesti se on barokkimusiikin ja discohumpan epäpyhä sekoitus – jotakin, mitä Rick Wakeman olisi voinut keittää kasaan oikein pahana krapulapäivänä. Vilkas urkuostinato löytyy, mutta kunnollinen syntetisaattorisoolo puuttuu. Parasta on puupuhaltimilla soitettu melodia, mutta kappaleen jumputtava rytmiraita ja pseudo-oopperamaiset vokaalit ärsyttävät kohtuuttomasti. Teknisenä suoritteena ei Oldfieldin kehnoimpia, mutta sisällöllisesti yksi uran rasittavimmista raidoista.
Venetsialaisesta diskojytkeestä siirrytään hartaampiin tunnelmiin. “Lake Constance” eli Bodenjärvi sijaitsee Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalla. Ilmeisesti Oldfieldin tarkoitus on kuvata tällä raidalla vanhan Euroopan hienostuneisuutta ja romantiikan aikaa – aikaa ennen 1900-luvun synkkiä päiviä. “Lake Constance” on elokuvamusiikkimainen instrumentaali, jossa sinfoniaorkesteri kohtaa akustisen kitaran ja tuo mieleen Voyagerin “Mont St. Michelin”. Sävellys on kaunis, joskin liiankin imelä – tämä “Mont St. Michelin” vähäisempi pikkusisar kuuluu silti albumin parempiin hetkiin.
Sitten modernimpaa soundia. “Mastermind” vie meidät teollistumisen jälkeiseen aikakauteen, suurkaupungin sykkeeseen – tarkemmin ottaen 1920-luvun Chicagoon. Nimi viitta Al Caponeen, mikä on albumin konseptin kannalta yksi levyn käsittämättömimmistä ratkaisuista. “Mastermind” on niin hölmö kappale, että se muuttuu melkein hyväksi. Melkein. Modernin bassojytkeen, tylsän rumpubiitin ja säkättävien syntetisaattorien seassa kuullaan James Bond -henkistä kitarointia ja efektoitua naisääntä, joka toistelee “MASTERMIND”. (Nerokasta!) Lopun torvisektio tööttäilee agentti 007:n hengessä. Melko kammottava ja ohuista aineksista kasattu kyhäelmä.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
”Broad Sunlit Uplands” onkaunis ja surumielinen instrumentaali, joka perustuu yksinkertaiseen mutta painokkaaseen pianon ja jousisektion vuoropuheluun. Välillä rummut pärähtävät kuin tykinlaukaus. “Broad Sunlit Uplands” tavoittaa hienosti hiljentyneen taistelukentän surumielisen tunnelman, johon sekoittuu toivo uudesta noususta synkkien aikojen jälkeen.
“Liberationissa” edellisen raidan toiveikkuus muuttuu riemuksi. Iloisesti helkkäävä ja leijaileva raita alkaa lapsen (Oldfieldin tytär) äänellä, joka lukee otteen Anne Frankin päiväkirjasta. Karun kohtalon rinnalle nousee toivo ja elämänusko. Katkonaisesti soivassa raidassa kuullaan myös Enyaa muistuttavaa vokalisointia ja kipakasti soiva sähkökitarasoolo. Aivan lopussa äänikuva muuttuu kaoottiseksi, surisevien ja piipittävien syntetisaattorien täyttämäksi – viittaus avaruusaikaan. Vuosituhat lähestyy.
Seuraavan kappaleen ”Amber Lightin” nimi viittaa liikennevalojen keltaoranssiin siirtymävaiheeseen – muutos voi olla hyvä tai huono. Musiikista päätellen nyt ollaan optimismin puolella. Kappale alkaa hartaasti poikasopraanon julistaessa uuden ajan sarastusta. Sitten leikataan Serengetin ylängöille energisen ja orgaanisen rytmin myötä. Pääosassa on messuava afrikkalainen kuoro. Musiikki kuulostaa siltä kuin se voisi olla peräisin The Lion Kingin soundtrackilta, vaikka Oldfield on istuttanut lippunsa tälle tontille jo ennen Hans Zimmeriä, esimerkiksi Amarokilla. “Amber Light” olisi toimiva lopetus levylle – mutta ei, vielä yksi jää.
Viimeiseen raitaan tultaesssa takana on noin 38 minuuttia Mike Oldfieldin uran epä-oldfieldmäisintä musiikkia ja mihin käytetäänkään viimeiset runsaat seitsemän minuuttia? No kertaukseen. Nimiraita ”The Millennium Bell” on potpuri joka kertaa suurimman osan levyn teemoista, mutta nyt nopeammassa tempossa ja suuren aikaa todella geneerinen teknobiitti taustalla jumputtaen. Oldfield sooloilee siellä täällä pitkin kappaletta sähkökitaralla, hetkittäin varsin ilahduttavasti, mutta enimmäkseen on aika rutiinimaisesti. ”The Millennium Bell” tuntuu epätoivoisesti haluavan nostaa energiatasoja ja viedä levyn eeppiseen finaaliin ja vaikka mukana on pari suht muhevaa nostatusta jää kokonaisuus aikamoiseksi sekasotkuksi. Siinä mielessä nimiraita kyllä itseasiassa onnistuu kiteyttämään koko levyn. Valitettavasti.
The Millennium Bellin kansi näyttää siltä kuin lihaksi tullut Photoshop olisi hyökännyt lähikaupan irtokarkkihyllyyn, saanut pahan vatsataudin ja roiskaissut värikkään sekamelskan artboardille, jonka keskelle joku kaupallinen nero on vielä sijoittanut Tubular Bellsin ikonisen putkikellosymbolin. Valitettavasti tämä värikylläinen kaaos kuvaa surullisen täsmällisesti myös levyn sisältöä.
The Millennium Bell sisältää muutamia hyviäkin hetkiä, mutta kokonaisuutena se on Oldfieldin siihenastisen uran heikoin albumi. Se on oudon persoonaton ja monessa kohtaa sitä olisi vaikea edes tunnistaa hänen musiikikseen, ellei tietäisi paremmin. Artistien uusiutumista voi aina kannattaa, mutta oman tekemisen ydintä – sielua – ei saisi kadottaa. Tällä levyllä niin on käynyt.
Ehkä kyse on luovuuden hiipumisesta, ehkä kiireestä. Tubular Bells III ilmestyi elokuussa 1998, Guitars toukokuussa 1999 ja The Millennium Bell jo puoli vuotta myöhemmin. Kahden jälkimmäisen välissä Oldfield ehti vielä koko kesän kestäneelle kiertueelle. Ehkä aika vain loppui kesken. Kun isolle levy-yhtiölle lupaa vuosituhatta juhlistavan konseptialbumin, sen on paras ilmestyä ennen kuin viisari värähtää.
Jos unohdetaan Y2K-bugin apokalyptinen sivuvire, oli vuosituhannen vaihde varsin positiivista aikaa. Vaikutti siltä, että 2000-luvulla kaikki muuttuisi parempaan suuntaan. Liberaalidemokratia voittaisi, sivistys ja ihmisarvot leviäisivät ympäri planeettaa, eriarvoisuus vähenisi ja rasismi unohtuisi menneisyyden kieroutuneeksi jäänteeksi. Lopulta kävi kuitenkin aivan toisin. Internet, sosiaalinen media ja populistipoliitikot lietsoivat eripuraa, ja ihmiset kupliutuivat omiin ryhmiinsä täysin vastakkaisine mielipiteineen – mielipiteineen, jotka eivät enää useinkaan perustuneet mihinkään todellisiin faktoihin.
Vuosituhannen vaihde oli siis aikamoinen lässähdys – ja samaa voi valitettavasti sanoa The Millennium Bellistä. Eeppisen suurteoksen sijaan käteen jää sinne tänne poukkoileva potpuri vaihtelevalla menestyksellä laadittuja pastisseja, joista Oldfieldin lahjakkuus pilkahtaa vain hetkittäin.
Parhaat kappaleet: ”Pacha Mama”, ”Broad Sunlit Uplands”, ”Amber Light”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)
Kappaleet
- ”Peace on Earth” – 4:10
- ”Pacha Mama” – 4:05
- ”Santa Maria” – 2:44
- ”Sunlight Shining Through Cloud” – 4:33
- ”The Doge’s Palace” – 3:07
- ”Lake Constance” – 5:16
- ”Mastermind” – 3:03
- ”Broad Sunlit Uplands” – 4:03
- ”Liberation” – 2:38
- ”Amber Light” – 3:42
- ”The Millennium Bell” – 7:37
Muusikot
Robyn Smith: Kapellimestari, sovittaja The London Session Orchestra: orkesteri The London Händel Choir: kuoro The Grant Gospel Choir: kuoro Nicola Emmanuelle: Laulu David Serame: Laulu Miriam Stockley: Laulu Camilla Darlow: Laulu Andrew Johnson: Laulu Gota Yashiki: rummut Martay: laulu Pepsi Demacque: laulu Greta Hegerland-Oldfield: kerronta DJ Pippi: sovitus (”The Millennium Bell”) Mike Oldfield: Kaikki muut instrumentit

Jätä kommentti